Elän elämäni ensimmäistä poikkeustila-aikaa, ellei jonkin lapsuusaikani influenssa-aallon aiheuttamaa varuskuntien (ja meidän siviileiden sinne sisälle) sulkeutumista lasketa. Kuten kaikissa poikkeustiloissa, innokas ja energinen etätyöläinen kaipaa moraalinkohotusta, joka toimii hyvän ruoan puolesta.
Koska tällä hetkellä ravintolat elävät muutenkin poikkeustilassa, otan karanteeniaikana tähän blogiin esimerkkejä ravintoloista tai ruoista, jotka täyttävät seuraavat kriteerit:
Erään illan suunnitelmien puitteissa päätimme lähteä testaamaan Ullanlinnassa sijaitsevan Taqueria el Reyn (jonka nimi kääntyy käsittääkseni ”kuninkaan tacopaikaksi”) tarjontaa.
Paikka löytyy sivukadun alkupäästä ja ulkoa päin vaikuttaa varsin pieneltä – ja sanalla sanoen, vaatimattomalta paikalta. Jos en tietäisi, luulisin että täällä tuoppi maksaa alueen keskivertoa vähemmän, mutta rohkeasti sisään vaan.
Oven sulkeutuessa takanani seison ovella hetken. Tarjoilija pyyhältää ohitseni huomioimatta lainkaan ja hetken päästä tiskin takana oleva baarimikko katsahtaa luokseni ja kysyy englanniksi voiko auttaa. Vastatessani suomeksi, että kahden hengen pöytä olisi kiva saada, saan vastaukseksi jotakin varatuista pöydistä – edelleen englanniksi, jonka kontekstista en saa oikein selvää. Päädyn johtopäätökseen, että kaksi ravintolan vapaata pöytää on varattuja, joten parkkeeraan ikkunan baarituolin ääreen.
Myllypuro. Tuo helpoiten saavutettavissa oleva itäisen arkkitehtuurin DDR-jäänne. En kaipaa täältä kymmenien vuosien takaisia muistoja ostarilta, enkä homeisia taloja – mutta muistan joskus käyneeni paikallisen TB-huoltamon yläkerrassa kahvilla.
Se huoltamo muuttui kylmäasemaksi jo vuosia sitten ja samaiseen paikkaan muutti jokin ravintola, josta en koskaan muista kuulleeni nimeä. Siihen viitattiin kuitenkin termein ”yllättävän hyvä”, ”ei uskoisi” ja ”kannattaa käydä”, joten kun kerran Myllypurossa olin, päätin kokeilla paikan lounasta.
Paikka ei eks- tai interiööriltään ole mikään lämminhenkisen hieno, sillä jo hiukan ehtoopuolella olevan entisen huoltoasemarakennuksen pihalla on autoja, jotka tuskin ovat hetkeen kulkeneet ja vanhan laulun sanoja mukaellen, aika paljon on ihanasti rempallaan. Sisäpuoli on kuitenkin siisti ja pelkästään asiakaskunnasta keskiviikkopäivänä saa selville, mitä genreä on luvassa. Yli puolet asiakkaista pukeutuu keltaoransseihin sävyihin ja lopuillakin on vaatteissa jonkin maan- tai talonrakennusyhtiön logo. Ruokalahan tämä, eikä lainkaan syyttä. Lounas näkyy noutopöydästä jo ovelle asti ja jonoa riittää. Paikka on puolillaan ja lautasten kilinä ja persvakomiesten pölinä täyttää ilman.
Tämä tarina alkaa samalla tavalla kuin monet muutkin vastaavat: ”Olin eräänä päivänä etsimässä lounaspaikkaa…”.
Googlesta selailun sijaan, tällä kertaa kuitenkin olin laittanut edellisellä kerralla Kampissa vieraillessani merkille, että yläkerran paraatipaikalle oli avannut uusi, mielenkiintoisen nimen omaava ravintola – The Souk. Nimihän tarkoittaa arabiaksi kauppapaikkaa, toria, basaaria – mikä on aina lähellä omaa sydäntäni, mutta samalla se antaa lupauksen välimerellisistä mauista.
Lauttasaari on yksi lempikaupunginosiani Helsingissä. En ole koskaan asunut ”onnellisten saarella”, enkä todennäköisesti haluaisikaan, mutta siellä vierailu on aina omanlaisensa elämys. Hyvässä tai pahassa.
Tällä kertaa ohiajaessani otin kohteeksi Kiviaidankadulla sijaitsevan ravintola Rugosan, joka oli omassa internetissäni osunut vastaan useampaankin kertaan. Sain sen perusteella käsityksen laajatarjontaisesta perusravintolasta, jossa lounaan lisäksi olisi myös muita ruokaelämyksiä, merelliseen twistiin painottuen.
Yli kaksi vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa Shellin Helmisimpukassa syömässä wieninleikkeen ja jouduin tekemään sen kahdesti vain todetakseni, että sen wieninleike oli todellakin alta kaikkien arvosteluperusteiden. Toki huoltoasemaruoka ei muutenkaan ole sitä mitä se joskus on ollut – edullista, mutta toimivaa. 2000-luvulla se on ollut juuri päinvastaista, ylihintaista ja surkeaa.
Koska tilanne sen mahdollisti, kävin kokeilemassa Vantaan puolella Ruskeasannan Shellillä, miten tätänykyä Helmisimpukat tekevät leikkeensä. Rehellisyyden nimissä, odotukset eivät olleet kovin korkealla, mutta mitäpä satunnainen ruokamatkailija ei tekisi testatakseen paikan nykytason. Varsinkin, kun jokin aika sitten Shell itse omassa mainonnassaan hehkutti, kuinka (Shellin) huoltoasemaruoka on samaa tasoa ravintolaruoan kanssa.
Tosin eivät määritelleet, minkä ravintolan.
Helsingissä on lukemattomia ravintoloita, eikä noin kerran viikossa uutta ravintolaa kokeilevan aika riitä niistä kaikkiin. Tänään kuitenkin kohdalleni osui ravintola, josta en ollut kuullutkaan – nimittäin Kruunuhaassa sijaitseva Jord.
Paikkaa mainostettiin minulle pienenä intiiminä ravintolana, joka olosuhteiden ja ajan pakosta joutui esittäytymään lounasaikaan. Etukäteen listaa tarkastellessani lounaslista on tavanomaisiin ruokaloihin tottuneihin poikkeuksellinen – lounaslistalta kun löytyy viisi annosta, salaateista jälkiruokaan. Hinnat luonnollisesti sen mukaisia – mutta listalla myös vaihtoehto ottaa kahdesta neljään annosta (hinnat 22/29/35e).
Japanin kielen sana Izakaya tarkoittaa kirjaimellisesti paikkaa jossa ihmiset pysyvät alkoholin kanssa. Siinä mielessä sillä on yhtymäkohtia englannin kielen sanaan Pub – joten ei ihme, että Izakaya-ravintolat mielletään yleisesti japanilaisten pubeiksi.
Tyypillistä izakayalle on niiden kursailemattomuus ja kaikkein parhaimmassa muodossaan, myös lohdullinen kämäisyys. Pinnat voivat olla käsittelemätöntä puuta ja ravintola itse hyvinkin hämärä – mutta alkoholia saa ja ruoka on edullista.
Pienen tauon jälkeen on virkistävää huomata löytäneensä Helsingin alueelta taas yhden wieninleikkeen, tällä kertaa Malmilta. Rauhallisen sunnuntaipäivän lounaspaikaksi valikoitui siis kortteliravintola Suski, jonka ainoat asiakkaat olimme kävellessämme sisään kymmenen minuuttia avaamisajan jälkeen.
Ravintolan sisustus on tyylikäs ja siisti – ja on omiaan muokkaamaan käsitystä, että Malmi on kaupunginosa josta tyylikkyys on kuollut. Toki kaikissa samankaltaisissa ravintoloissa on tietty persoonallisuuden puute, mutta sen kestää helposti jos ruoka on hyvää.
Vegaanibuumin sanotaan alkaneen vuonna 2016, jolloin itsekin tapasin sen pyörteissä tulevan vaimoni. Se toki on tarina erikseen, mitä saatetaan joskus käsitellä yhteisessä tai omassa blogissani, mutta sanotaan myös, että silloin ymmärsin itse vihdoin, mikä vegaaniudessa on jujuna.
Ei, se ei käännyttänyt minua vegaaniksi, eikä edes vegataristiksi, mutta on kasvattanut huomattavasti kasviperäisen ravinnon osuutta kuluttamastani ruoasta.
Muistan kuitenkin noilta vuosilta, kuinka naurettavana pidettiin Hesburgerin yrityksiä palvella vegaaneita. Näiden vuosien aikana firma on kuitenkin selkeästi panostanut asiaan ja vastikään vegaanipiireissä kohistiin Hesburgerin uudesta vegaaniburgerista, Vekestä.
