Pobre

Pobre

Filippiiniläistä keittiötä edustava Pobre oli ensimmäinen tietämäni ravintola joka Helsingissä tarjosi filippiiniläistä ruokaa. En tiedä onko se ensimmäinen, mutta siihen aikaan opin filippiiniläisestä ruoasta sen, että se on eri ruokakulttuurien sekoitusta – paitsi filippiiniläisten paikallisten, myös intilaisen, amerikkalaisen, kiinalaisen ja espanjalaisten vaikutusten alla.

Siksi ei liene mitenkään yllättävää, etten Pobreen lähtiessäni osannut yhtään arvata mitä tulisin saamaan. Olin yrittänyt käydä paikalla syömässä jo monen monituista kertaa – Lue lisää...

Ônam

Ônam

Syvällä Forumin kauppakorttelin uudella puolella kuin Tuomiovuoressa ikään, piilottelee vietnamilaista ruokaa tarjoava pikkupaikka Ônam. Paikka ei ole suurensuuri, toistakymmentä pöytää, mutta alkuiltapäivästä lounasajan lopulla, paikka on lähes täynnä. Lounaslistalta löytyy viitisen vaihtoehtoa, joista kolme mahdollista tehdä vegaanisina – ja itse valitsen paikan nimikkoannoksen Com Ônamin (13,50e). Mainittakoon, että kyseessä on myös lounaslistan kallein annos (muut 10e) ja se toistuu usein paikan lounaslistalla samannimisenä, ainoastaan annoksen päällinen vaihtuen. Tälläkertaa annoksen koristeena on glaseerattua lohta.

Ja kun mainitsin koristeena, niin sitä se tosiaan on. Lohi nimittäin ei hirvittävästi annoksessa tilaa vie, mutta sen rinnalta löytyy niin marinoitua punakaalia kuin kurkkuakin, ituja sekä erinäinen määrä erilaisia yrttejä. Pohjalta löytyy kastikkeella maustettu riisipeti – eli hyvin tavanomainen bowl-annos kyseessä.

Maku kuitenkin yllättää, sillä lohi on kypsennetty täydellisesti, sekä sen makeantunkkainen maku miellyttää kovasti. Muu annoksen pintakerroksesta on varsin tavanomaista – pienenä iloisena esiinnostettavana asiana tosin punakaali – josta nyt en ole ihan varma, onko se kaalia vai salaattia, koska sen marinointi on tehnyt tehtävänsä – maku on todella miellyttävä. Jos joku paikan henkilöstöstä lukee tämän, kuulisin mielelläni miten se on valmistettu.

Kuten usein tämäntyyppisissä annoksissa/ravintoloissa, annoksen onnistumista mittaa itselleni se, kuinka pettynyt olen alla odottavaan riisiin – annoksesta kuitenkin aina noin puolet on riisiä – ja jos se on valmistettu huonosti, petyn automaattisesti koko annokseen.

Tähän en.

Alla odottava riisi on kypsyydeltään täydellistä ja kastike, joka riisiä on marinoinut annoksen valmistumisesta asti – on lähes täydellistä tarkoitukseensa. Tuoreen ja raikkaan salaatin, sekä erinomaisen lohen jälkeen on ilahduttavaa tukottaa nälkänsä maistuvalla riisillä – niin tylsältä kuin se näin saattaa kuulostaakin.

Poikkeuksia annoksissa kuitenkin on. Koska seuralaiseni oli jälleen kerran vegaani, maistoin myös hänen Bun Cha Nem (10e) -annostaan. Kevätrullat olivat yksiä parhaita maistamiani, mutta riisinuudelit todella mauttomia.

Kokonaisuudessa, Ônamin lounas tuntuu hintansa arvoiselta ja laadukkaalta vaihtoehdolta ydinkeskustan etnisten ravintoloiden kentällä. Palvelu on korutonta, mutta nopeaa – mutta mikä tärkeintä, ruoka oli maistuvaa. Sen ainoa ongelma on, että sitä olisi saanut olla enemmän ja selkeästi annosten valinnoissa on syytä olla tarkkana. Siitä huolimatta, kevyesti 4/5.

Cevicheria

Cevicheria

Tänään sosiaalinen media auttoi minua löytämään kiinnostavan myöhäisen lounaspaikan, kun Cevicherian mainos napsahti kohdalleni. Perulainen ravintola ja kovasti cevicheen viittaava nimi kiehtoi välittömästi, joten matka kohti Kamppia ruoan perässä alkoi muutaman minuutin miettimisen jälkeen.

Ravintola sijaitsee Autotalon uumenissa, hiukan kulman takana oikeastaan kaikkialta ja satunnainen matkailija saattaa erehtyä moniin muihin ruokailemaan paikalle eksyttyään. Kohteeni oli kuitenkin tiukasti tähtäimessä ja sinne saavuttuani puoli neljältä iltapäivällä, paikka oli lähes täysin tyhjä. Yhdessä ruokapöydistä oli miehitystä (jotka myöhemmin ilmenivät henkilökunnaksi) ja tiskin takana yksi, epäilyttävästi playboy-miljonääriä muistuttava kokki puuhailemassa. Pienen alkusekoilun jälkeen ruokalistakin löytyi jostain tiskin takaa etsimällä ja tilaus saatiin vetämään – ceviche classico (12e), pisco sour (afterwork tarjouksena 6e), patatas fritas – eli ranskalaiset perunat (5e).

Ruoan valmistumisessa kesti aikansa, noin 10 minuuttia, mutta avokeittiöstä näki, että kokki teki töitä annoksen kanssa koko ajan ja eksyipä paikalle myös erillinen tarjoilijakin. Ilmeisesti lounasajan jälkeen henkilökunta ottaa vähän rennommin, mikä ei tietenkään ole kiellettyä, mutta jätti vähän huvittuneen tunteen. Onneksi en ollut kiireellä liikenteessä.

Annos on kuitenkin muhkea ja cevichelle tunnusomaisesti hapan. Itseasiassa kevyesti happamimpia mitä olen näitä kokenut – jopa siinä määrin että silmäkulmaan tiristyy kyynel, eikä se syntynyt herkistymisestä. Maut ovat silti kohdallaan, todella vahva lime jättää tilaa mausteille ja kala toimii erinomaisesti. Paahdettu maissi tuntuu pussitavaralta (mitä se todennäköisesti onkin) ja sen soisi vaihtuvan tupla-annokseen bataattia joka on äärimmäisen herkullista.

Ranskalaiset sitävastoin ovat toimivat, mutta rapeutta ja paistopintaa saisi olla enemmän, niiden kanssa tarjoiltava paprikamajoneesi on taas yksi niitä asioita, joita pitäisi myydä asiakkaille mukaan. Erinomaista, pehmeää ja maukasta – olen vähällä kirjoittaa tähän, että pelkästään tämän vuoksi paikalla kannattaa käydä, mutta jotain siitä sanoo sekin, että lapioin annoksesta majoneesin vielä lopuksi erikseen – asia, jota ei ole kai koskaan ennen tapahtunut.

Yleisesti ottaen, Cevicheria kärsii paljon sijainnistaan lounasruokaloiden joukossa. Se toisaalta toimii rentona baarina pikkuruoan kanssa yhtälailla ja näiden kahden annoksen perusteella, paikka osaa sekoilustaan huolimatta tarjoilla erinomaista ruokaa mielikuvituksellisella twistillä. Hintakaan ei ole mahdoton, 12e tämän tasoisesta cevichestä (lounasajan ulkopuolella) on käytännössä naurettavan edullinen, mutta kovaan nälkään hiilihydraattia kaipaa ilman muuta sivuun.

Ehdottomasti uusintakäynnin arvoinen, mutta vaikka harvoin annan puolikkaita tähtiä, tässä se on pakko antaa 4,5/5. Kokemus ei – osittain sekavan palvelun vuoksi – ei ihan yllä viiteen tähteen, mutta neljä tähteä tuntuisi liian vähältä.

Haluan mennä ilman muuta uudelleen. Mielellään mahdollisimman pian.

Backyard Pick

Backyard Pick

Helsingin Kampissa on jossakin välissä avannut uusi ravintola, aivan Arkadian Alkon välittömässä läheisyydessä. Paikka muistuttaa ensinäkemältä paikan luonteesta, muistaakseni paikassa on aina ollut jonkinlainen perheravintola – viimeksi muistan samalta kohdalta Chico’sin.

Paikan yleisilme ei ole siis muuttunut ja sisään kävellessä tuntuu atmosfäärin tähtäin keski-ikäisessä perheidyllissä, jota on maustettu pienellä palalla vuoden 2012 ravintolasisustusmessujen parasta valikoimaa.

Mikä vierailijalle ensimmäisenä tulee huomoitavaksi on innokas palvelu. Molemmilla kerroilla vastassa on hetkessä tarjoilja, joka hallitsee tilanteen vallan iloisin ilmein. Ensimmäisellä kerralla seurassani oli myös nirso kuusivuotias, jolle lounasajasta huolimatta keittiö teki kinkkupizzan – puoleen hintaan, mistä erityisen suuri plussa. Lounasajalla ennen klo 15 ei siis listalta saa tilattua erikseen haluamaansa, joka kannattaa ottaa huomioon.

Lounastarjonta itsessään on muuten melko tavanomainen noutopöytä, lämpimiä ruokia on valikoimissa neljä, joista selkeästi yksi vegaaninen vaihtoehto ja yksi pizza – muiden varmaankin rajoittuen liha-kala-kana -akselille. Lounaspöytänä arvioituna Backyard Pick edustaa tasaista keskiluokkaa – se suorittaa pestinsä tasaisella laadulla, mutta varsinaista hurraahuutoja ei pääse yhden lounaskäynnin perusteella huutelemaan. Tarjolla ollut paahtopaisti on mureaa, joskin hiukan mautonta, valkosipuliperunat toimivia ja kanalasagne hiukan keskitasoa parempaa. Jälkiruokapöydästä löytyvät donitsit voisi päivittää useammin, nyt ne jo yhden maissa ovat kovin kuivuneita. Lounastarjontaa vaivaa myös tietynlainen mielikuvituksettomuus, mikä toisaalta tuo myös asiakkaille turvallisuutta.

Ensimmäisellä käynnillä palvelu oli kuitenkin se joka pelasti tilanteen ja päätin käydä seuraavana päivän paikassa uudelleen, varsinkin kun listalta löytyy Fish’n Chips (20e). Saavuin klo 15 jälkeen lähes tyhjään ravintolaan, jälleen iloisen asiakaspalvelijan vastaanottamana ja tilasin heti ovella annoksen, jonka saapumisessa kesti yli puoli tuntia.

Vaikka annos ensinäkemältä vaikuttaa siansorkilta, on hienoa huomata kalaa olevan annoksessa reilusti. Samaa tosin ei tule sanottavaksi ranskalaisista joita löytyy pohjalta kourallinen. Annoksessa on myös niin tartarkastike kuin ketsuppikin kätevästi pikku kupeissa, sekä reilusti muussattua hernettä. Ensivaikutelma kallistuu reilusti positiivisen puolelle.

Haarukalla kokeiltaessa, mieli kuitenkin synkistyy. Kalan leivitys on todella kovaa ja haarukan kanssa joutuu todella tekemään töitä siitä selviämiseksi, työsarka aiheuttaa helposti syödessä myös sen, että kala itsessään muussautuu puuroksi. Makukaan ei sanomattoman paljoa hivele, jota lautaselle luovutettu sitruunaviipale antaa hiukan lisäbuustia, mutta ihmeitä sekään ei pysty tekemään. Ranskalaiset ovat kuitenkin toimivia, kuten myös tartarkastike. Tosin ranskalaisissa listan mukaan piti olla valkosipulivoita, mutta mitään sellaista ei ainakaan tullut havaittua.

Kahden kokemuksen perusteella on helppo sanoa Backyard Pickin olevan palvelultaan ilahduttavan positiivisesti toimiva ravintola, jossa toivottavasti ruoan saapumisen kesto pysyy normaalisti järkevissä rajoissa. Lounas toimii erittäin hyvänä vaihtoehtona alueen harvoihin muihin buffetlounaisiin, vaikkei riemunkiljahduksia aiheutakaan ja pizzat ovat yllättävänkin toimivia. Sitävastoin paikan Fish & Chips 20 euron hintaisena on järisyttävän ylihintainen, josta voisi helposti poistaa 1/3 annoksen kalasta, tehdä kahden jäljellejäävän oikein paistamisesta tavoitteen ja lisätä annokseen ranskalaisia. Ja tietysti pudottaa hintaa ainakin neljänneksen.  Nyt kuitenkin tuomio pudottaa paikan keskinkertaisuuteen, eli 3/5 on varsin sopiva arvosana.

Omnam

Omnam

Aina sillointällöin tulee vastaan asiakaskokemuksia, jotka menevät huumorilla sinne naurettavuuden horisontin toiselle puolelle – tämä on yksi niistä. Lauantai-illan vuorossa nimittäin oli kasvisravintola Omnam.

Helsingin vegaanipiireissä Omnam paistattelee jonkinlaisessa edullisen pään fine dining -luokan kulttisuosiossa, eikä sinänsä ole ihme. Heti sisäänastuessa kun paikka henkii tietynlaista rentoutta, johon kaksikymppinen yliopistolla filosofiaa lukeva kalliolaisneitokainen istuu kuin nenä päähän. Varsinaista pöytiinohjausta ei tunnu olevan, se kahdesta tarjoilijasta joka huomaa teidät ensimmäisenä, auttaa teidät myös löytämään oman pöytänne noin kymmenestä salin pöydästä.

Myönnän, seurueemme ei tullut paikalle samaan aikaan, mutta seuraava tunti oli jokseenkin hupaisa omalla raadollisella tavallaan. Kymmenen minuutin kohdalla viimeisinkin seurueen jäsen oli asettautunut pöytään, jolloin tarjoilja otti tilaukset neljältä muulta, katosi pöydästä – vain tullakseen takaisin jossakin välissä juomien kanssa – niille neljälle viidestä ruokailijasta. Samaten aiempaan ”hei meillä olisi todella nälkä, saisimmeko kaksi annosta leipää pöytään heti” – ei reagoitu millään tavalla, edes toisen kerran ne tilattuamme – ja ne tulivat noin 40 minuuttia saapumisemme jälkeen, kun niitä oli erikseen käyty tiskiltä pyytämässä. Kaikenkaikkiaan ensimmäinen ruoka saapui pöytään yli 50 minuuttia saapumisemme jälkeen. Tosin tässä vaiheessa koko pöydällisen luottamus palvelun ripeyteen on jo jokseenkin karissut ja keskustelu etenee lähinnä ”mitä nyt seuraavaksi”-tasolla. Viini (28e) toki tarjoiltiin viilipurkin muotoisista mehulaseista, joka myös herätti hilpeyttä.

Myönnettäköön, palvelu oli erittäin asiallista ja kaikessa sanan merkityksessä myös ”rentoa”. Kyse ei siis välttämättä ollut keittiön hitaudesta, vaan siitä, millä intensiteetillä salihenkilöstö otti tarpeemme huomioon.

Mutta itse ruokaan – harvinaista kyllä, seurueemme ollessa melko suuri, pääsin maistelemaan melko laajalti Omnamin tarjontaa. Ensimmäisenä alkupaloista löytyvä paikan leipäannos (5e) on erinomaista, jonka kanssa tarjottavat levitteet ovat herkullisia ja hintansa arvoisia. Hapankaalileipä porkkalalla (10e) sitävastoin ei ole hintansa väärti, vaikkakin herkullinen pikkuruoka. Ehdottomasti kuitenkin suositeltava annos niille, joille koko käsite porkkalasta tai ylipäätään porkkanan mahdollisuuksista keittiössä on vielä hmärän peitossa. Alkupaloista myös Kitchari (9e) on taas edelliseen verrattuna runsas ja täysin hintansa arvoinen riisi-papumuhennos, jossa maut ovat mallikkaasti tasapainossa ja mikä pieneen nälkään riittäisi todenäköisesti jo itsessään.

Pääruoista caesar-salaatin (15e) kanssa tarjoiltava teriyaki-tempeh on ihan kelpo esitys, jopa herkullinen, mutta ei ihan yllä kärkikastiin ja on omasta mielestäni hiukan kuivakka. Salaatti on taasen pilattu lehtikaalilla ja sen voimakasta makua ei juuri ole pystytty tasoittamaan caesar-salaattiin olennaisesti kuuluvalla kastikkeella ja lopputulos jää täten varsin vaisuksi. Varsinainen pääruoista löytyvä jalokivi on kuitenkin Omnam Balls (17e), jossa kasvispyörykät kurpitsapedillä on suositeltava annos. Maussa erottuvat niin herkullinen raaka-aine kuin keittiön tavoitteellisuus saada lopputuloksena maittavaa ruokaa. Toki annoksen alustana toimivat kurpitsat olisivat toki voineet olla hetken vähemmän aikaa uunissa, nyt osa niistä oli reilusti ylikypsiä.

Kaikenkaikkiaan, Omnam tarjoilee vegaanista illallispaikkaa etsivälle varsin varteenotettavan ravintolan. Ruoassa on ajatusta, mutta annoksissa on myös aivan selkeitä hutilaukauksia, kuten myös viini- ja juomalistaan haluaisi hiukan kriittisempää silmää. Ensikertalaiselle ja asiaa tutkimattomalle listalta annoksen valinta tuntuu uhkapeliltä, jonka lopputulosta ei voi päätellä edes yksittäisen annoksen hinnasta. Yleinen hintataso on sitävastoin kohtuullinen ja jopa sydäntälämmittävän hyvä, mutta hinnoittelu tuntuu noudattelevan enemmän linjaa ”mitä tämän tekemiseen menee vaivaa” kuin ”mitä tämän pitäisi maksaa”. Riippuen annoksesta, se tosiaan on asiakkaalle joko hyvä tai huono asia.

Ehdottomasti eniten arvosanaan vaikuttava seikka oli kuitenkin käynnillämme palvelu. Siinä missä ravintolassa tarjoilijan pitäisi edustaa tietynlaista auktoriteettia, keittiön asiantuntevuuden vakaata luotettavuutta, jäi nyt käynniltä tunne, että Omnamissa kukaan ei oikeastaan vastaa palvelusta ja kaikki tehdään kaveripiirissä juuri sillä fiiliksellä mitä milloinkin tuntuu huvittavan. Se ei ole välttämättä huono asia, mutta asiakkaalle joka kertoo selkeästi olevansa oikeasti nälkäinen – hälläväli-asenne ei tuo ravintolakokemusta yhtään positiivisempaan suuntaan.

3/5

Bacco

Bacco

Kävipä eräänä lauantai-iltana sen verran suloisesti, että saavuin osana suurempaa seuruetta Lönnrotinkadulla sijaitsevaan Baccoon. Ilta oli saanut jo omaa vauhtiaan, mutta jos nyt tuntuu siltä tämän luettuasi, että tämä artikkeli alkaa kumman positiivisesti, niin olet oikeassa.

Päädyimme tovereitteni kanssa lauantai-iltana kuuden jälkeen pohtimaan illan ruokapaikkaa ja tietenkin monet pohdituista paikoista olivat jo täynnä. Mutta sitten eräs meistä muisti Baccon. Lumisessa Helsingissä taapertaminen kolmen korttelin verran ei kiinnostanut ketään, mutta harvalla meistä oli kokemusta paikasta. Niillä joilla oli, ne olivat hyviä. Siispä iloinen retkueemme suuntasi Baccoon.

…vain löytääkseen paikan lähes tyhjänä.

Koska kyseessä on itse itsensä enotecaksi nimittävästä ravintolasta, kuuluu asiaan myöhäinen ja pitkän kaavan mukaan tehtävä illallinen, joka tuntia-kahta myöhemmin osoittautuikin todeksi. Huoli paikan kumuavasta tyhjyydestä ei siis ollut kovinkaan aiheellinen – jonka todisti myös koko illalisemme kesto.

Paikan lista koostuu luonnollisesti italialaisen keittiön antimista ja vaikka kiinnostukseni kohdistui pitkälti muuhun, päädyin tilaamaan itselleni pizzan. Sitä kuitenkin kaikki tällaisissa paikoissa syö – ja sitäpaitsi, halusin verrata sitä muihin pinnalle nousseisiin ”premium”-pizzaa tarjoaviin paikkoihin. Siispä tilasin Crema di peperoni e salsiccian.

Baccon pizzalistalta löytyy klassikoita kuten margherita ja marinara, mutta oman valintani tein siitä yksinkertaisesta syystä, että listalla mainittiin sen sisältävän paprikapyreetä tomaattikastikkeen sijaan – ja lisäksi makkaraa, savujuustoa ja mozzarellaa. Pestoa unohtamatta. Yksinkertaisesti tätä ei olisi voinut ohittaakkaan maistamatta.

Ruoka saapui pöytään supernopeasti – noin kymmenessä minuutissa, mikä oli erittäin tervetullutta – sillä erinomaiseksi todettu alkudrinkki oli saatu vasta juuri aloitettua.

Jo ensimmäinen puraisu antoi toteen, että nyt ollaan aidon äärellä. Sanotaan mitä sanotaan, mutta pizza on yksinkertaisimmillaan kaunista juuri siksi, että pohja ratkaisee kaiken. Eikä Baccon pohjasta ole mitään huonoa sanottavaa. Se on juuri sopivan sitkeä, maukas – hapan ja tunkkainen. Se kestää erinomaisesti käsin syönnin, eikä lerpahda heittäen syliisi täytteiden irtorasvan. Yksinkertaisesti todettuna – tähän ei ole mitään parannettavaa.

Myös täytteet toimivat ennakkokummastuksestani huolimatta erinomaisesti. Paprikapyree tekee juuri sen minkä olettaakin, eli maussa on juuri oikealla tavalla makkaran ja rasvaisen juuston makua tasapainottavaa makeutta – ja ensipuraisun aiheuttama euforia on tässä ruokalajissa parasta mitä keittiöistä on saatavilla. Maku on uskomattoman hyvä ja suorastaan huutaa kyytipojaksi valittua nebbiolo-viiniä.

Henkilökunnan pätevyys on myös ihailtavaa. Viineistä tiedetään, se kerrotaan pyydettäessä asiakkaalle ja ennenkaikkea, viini täydentää ruokaa. Lista on täynnä kiinnostavia viinejä ja ruokalistalta löytyy myös kiinnostavia jälkiruokia, jossa päädyin itse Pizzetta alle mele caldeen. Nimen takaa paljastuu käytännössä pizzan ja omenapiirakan hybridi, makea omenoilla ja vaniljakreemillä täytetty valmiiksi leikattu pizza, joka onnistuu pöräyttämään melkein tipan linssiin. Pizzaa ja lapsuuteni lempiherkkua, omenapiirakkaa. Ei tätä parempaa voi olla.

Onnistuin myös pöllimään vierustovereitteni jakamalta juustolautaselta maistiaiset ja vaikka aivan kaikki ei toimineetkaan omaan makuuni, löytyy paikasta myös erinomainen lampaanmaitojuusto. Kuten aina, juustolautasten tarjonta elää, joten varsinaisten suositusten antaminen tässä kohtaa olisi turhaa.

Kokonaisuudessan, lauantai-illan alkuhiprakassa tietysti mikä tahansa paikka on parempi kuin maanantai-aamupäivän lounaskattauksessa, mutta niin omani, kuin kollektiivinenkin tuomio Baccosta on pakko päättää täysiin pisteisiin. Paikka ei ole hävyttömän kallis, viiteen pekkaan (terveisiä Pekalle!) pizzat, pari pulloa erinomaista viiniä ja jälkiruoat kustansi karvan yli 60 euroa, joka epäilemättä monelle on todella paljon rahaa. Niin myös itselleni.

Mutta sitä vastaan saamaani kokemusta en vaihtaisi koskaan takaisin edes tuplahinnasta. Baccon voi kokea ensimmäistä kertaa vain yhden kerran – ja sellaisena millaisena minä sen tein, on pakko todeta sen olevan erinomainen ja täysin hintansa arvoinen ravintola.

Jos joku Baccosta nyt lukee tämän, niin lähettäkää viestiä. Seuraavan kerran kun uusitte ruokalistaanne, tulen mielelläni koemaistajaksi!

Bun2bun & Beyond Meat -burgerit

Bun2bun & Beyond Meat -burgerit

Kymmenisen vuotta sitten kohistiin siitä, että jenkkiläinen yhtiö kehitteli täysin lihan kaltaista hampurilaispihviä. Tai – oikeammin, niitä yhtiöitä oli useampia. Yksi niistä oli kuitenkin Beyond Meat, joka sai lopulta oman pihvinsä jopa markkinoille – ja josta vegaanipiireissä ollaan puhuttu varsinaisena graalin maljana. Nyt – vuosia myöhemmin, kyseiset pihvit ovat saapuneet myös Helsinkiin.

Testasin viime keväänä Kampin keskuksessa Bun2bun-hampurilaisravintolan 6k-ravintolakeskittymässä, enkä aivan täysillä vakuuttanut. Silloinen burger oli melkolailla keskinkertainen ja hinta-laatusuhteeltaan kallis. En olisi todennäköisesti koskaan käynyt täällä uudestaan ilman paikan totaalista uudelleenajattelua – ja kieltämättä ainakin omasta mielestäni, se oli myös tarpeellinen muutos. Ei yhteiskunnalliselta kannalta, mutta on vaikea uskoa että Bun2bun olisi pärjännyt premium-hamppareiden kilpailussa kovin kauaa niillä tuotteilla, varsinkin kun kaupungissa on niin monta parempaakin burgerpaikkaa. Siispä tulee tarve erottautua jotenkin.

Saapuessani seuralaisen kanssa Kampin 6k:hon, on tiskillä hiukan kuhinaa. Tilaukseen Bluecheese (15,50e), jonka seuraksi ranut ja juoma (+6e) – ja käteen pöytäsuristin, jonka perusteella ruoat taasen noudetaan tiskiltä. Burgerin hinta päräyttää jo itsessään löysät housuun, mutta liene jostakin ne lisenssimaksut on vegaanisten pakastepihvien käytöstä revittävä.

Suristin aloittaa noin 10 minuutin päästä ja pian seuralaiseni tulee kahden metallitarjottimen kanssa takaisin pöytään. Hiukan yllätyksenä, molempien burgerit näyttävät olevan varsin mallikelpoisen näköisiä ensivilkaisulta. Tosin seuralaisen BBQ & Cheddar (14,50e) näyttää suuremmalta. Ei omanikaan huonolta näytä, mutta koska en lukenut ruokalistaa kunnolla, hiukan yllätykseksi tulee reilu rucolan määrä. Ajatus pizzamaisesta makurönttösestä suorastaan kuvotti, mutta rohkeasti päin hyökättyäni ensivaikutelma säväytti. Burgerin maut olivat yllättävän hyvin kohdallaan ja pieni makeus kohtasi hienosti majoneesin ja sinihomejuuston. Maussa oli juuri sopivaa pehmeää tunkkaisuutta – kuin nokoset mummon sohvalla. Seuralaisen valinta maistui selkeästi raikkaammalta perusburgerilta.

Varsinainen pihvi, eli maailman parhaaksi vegaaniseksi pihviksi mainostettu lätty ei taas kovin paljoa aiheuttanut riemunkiljahduksia. Se kieltämättä toimi hyvin, mutta mausta ei juuri voi sanoa sen kaiken sinihomejuuston alta – mutta näinhän se on lihapihveissäkin, useimmissa. Koostumus ja ulkonäkö kuitenkin täsmäsivät täysin – eikä oikeastaan tuntunut millään tasolla siltä, että olisin syönyt täysin vegaanista vaihtoehtoa. Mutta minä vertaankin burgeria lihaburgeriin – vegaanisiin hampurilaispihveihin verrattuna tämä on suunnaton harppaus eteenpäin – lihaburgereiden suuntaan tosin.

Ja siinäpä se juuri olikin, miksi tämä on niin ainutlaatuinen tilaisuus. Vegaaniset valinnat ovat aina kärsineet siitä, että ne ovat aina korvaavia verrattuna ei-vegaanisiin, jo paikkansa löytäineisiin raaka-aineisiin. Vegaaniset vaihtoehdot ovat vielä pitkään ravintolaskenessä korvikkeita ja haastajia, joista mukavina poikkeuksina ravintolat jotka suunnittelevat ruoka-annoksensa suoraan raaka-aineiden pohjalta, eikä toisinpäin.

Tosiasia kuitenkin on, että maailma muuttuu ja tällaiset vaihtoehdot ovat tulossa yhä laajemmin tarjolle. Tämän hintaisena se kuitenkin on jopa premium-luokassa harvinainen herkku, jonka nimeen vegaanipolvet tulevat vielä pitkään vannomaan. Burgerina 4/5.

Onnittelut Bun2bun hienosta, strategisesta uudelleenstartista.

Xiao Mei Lin

Xiao Mei Lin

Jokin aika sitten kuulin ensimmäistä kertaa suosituksen Lapinlahdenkadulla sijaitsevasta kiinalaisesta ravintolasta, jonka nimeä en koskaan muistanut. Ohiajaessani panin merkille tosin, missä se sijaitsee ja vasta nyt pääsin kokeilemaan paikan lounasta.

Heti sisäänkävellessäni tilanne oli täysin erilainen. Edessä on pieni salaattipöytä, jonka tärkeimpänä osana on iso keittopata. Tiski on työnnetty täysin oven viereen ja kiinalaisella tavalla ystävällinen asiakaspalvelija katsoi sisääntulevaa minua kysyvästi. Vastasin katseeseen kertomalla tulleeni lounaalle, jolloin katse suuntautui tiskillä olevaa listaa kohti. Kaikki annokset maksoivat kympin ja koska dumplingsit eivät ole itselleni kovin tuttuja – nappasin lähes sokkona paistetut versiot kanatäytteellä.

Annos saapui pöytään 15 minuutissa ja asettelu oli kieltämättä poikkeuksellinen. Dumplingit olivat aseteltuja leikkuulaudalle pienen soijapohjaista kastiketta sisältävän dippikulhon kanssa – ja sivussa oli muutama kevätkääryle tavanomaiselta maistuvan makean chilikastikkeen kanssa. Pehmeiden taikinanyyttien tuoksu oli hiukan makeahko ja ensivaikutelma hiukan niljakas – kuten dumplingeissa pitääkin. Nämä ovat uskoakseni ruokaa, joiden maku ei pääse lainkaan oikeuksiinsa pelkkien kuvien kautta – sillä maku on kerrassaan uskomaton.

Pehmeät dumplingit eivät ole millään tavoin vetisiä tai raa’an tuntuisia, vaan tiiviitä joissa on vahvaa ja ainutlaatuista makua, mitä en ainakaan heti yhdistä mihinkään muuhun. Ensivaikutelma on pehmeän taikinamaisen kuoren ja paistetun pintaosan ristiriita, joka puraistaessa muuttuu hiukan tunkkaiseksi – jota välittömästi seuraa tuoreiden makujen kavalkadi, jota kastike täydentää erinomaisesti.

Jos tähän mennessä ei vielä lukijalle selvinnyt, on Mei Linin dumplingit todella hyviä, mutta myös ainutlaatuisia. Ennakkokäsitykset, jotka on rakennettu kiinalaisesta ruoasta viiden pennin buffettien kautta on syytä unohtaa välittömästi, sillä tällä paikalla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Lounashinnaltaan kymmenen euron annokseksi tämä tarjoaa kosmisen hyvän hinta-laatusuhteen, jossa rahalle todellakin saa vastinetta ja nälkäiseksi on vaikea jäädä. Pieni salaattipöytä ja tavanomaiset lisukkeena tarjottavat kevätkääryleet eivät haittaa lainkaan, sillä tällaisia summia maksaa mielellään pelkästään dumplingeista. Kaikki muu on vain ekstraa.

Ehdoton suositus ja tämän laatua on vaikea ylittää.

Krog Madamen wieninleike

Krog Madamen wieninleike

Yllätyin hetkiseksi, kun Oskari laittoi viestiä:

Huomenna on Krog Madamessa lounaalla viiner nihteli. Mee ponnistaa.

Sinnehän minä sitten menin, ravintolaan, jota pidin pömpöösinä ruokalana jossa Eiran perintökämppiin jonotuslistalla olevat kaksikymppiset liittymämyyjät popsivat eväitään. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Sisään astuttaessa tajusin olevani ensimmäisten asiakkaiden joukossa ja siisti, kodikkaanoloinen, mutta samalla tyylikäs ravintolasali odotti perjantai-aamupäivän neitseellisyydessään valintojani. Tiskillä justiinamaisen ystävällinen asiakaspalveluhenkilö odotti minun aloittavan keskustelun, joten vilkaisin nopeasti tiskillä olevaa listaa ja änkytin jotain ”ottaisin ton viininleikkeen”. Luottokortiltani veloitettiin 10,30e ja pakenin nopeasti salaattipöydän antimien ääreen.

Ja jos jotain, voin sitä suuresti suositella. Vaikka Krog Madamen interiööri hiukan hönkii valkokaulusmaista työläisvihaa josta heikoimmat viedään Tammisaareen leireille, on salaattipöydän antimissa brutaalin hienostunut ote. Tarjonta on sitä luokkaa, että varsinaiselle ruoalle ei välttämättä löytyisi mitään tarvetta, jos satunnainen lounasruokailija haluaisi vetää homman täysin amokiksi.

Absorboituani salattipöydän antimia hallitusti jäin odottelemaan annostani. Kännykkää siinä näplätessäni oli näköalani suoraan keittiön luukusta sisään, jossa siisteihin asuihin pukeutunut keittiöhenkilökunta hääräsi toimintojensa parissa. Luukulle ei kuitenkaan tullut yhtään annosta kokonaiseen 15 minuuttiin, joten epäilykseni alkoivat heräämään. Olinko sittenkään tajunnut pikaisesti ruokalistaa kassan luona vilkaistessani, että lounasannokset tarjoiltaisiin täällä lautasannoksina?

Ja tietysti, vituiksi män.

Ne lämpöhauteet olivat siellä kulman takana salaattipöydästä katsottuna. Tietysti. Siispä lautanen kouraan ja lappaamaan wieninleikettä kattilasta. Jo ensijärkytykseltä tajusin, että tässä ei olla millään tasolla hauskan äärellä, sillä kannen alta paljastui kalapuikkomaisen koneellisella leivityksellä olevia valmisleikkeitä. Juuri sellaisia, joiden tasainen rusketus paljastaa niiden olevan kypsytetty uunissa – ja…. no jonka tarkempi määrittely on ihan turhaa, koska loppujenlopuksi heti arvaa maun olevan jotain pahvin ja tohvelinpohjan väliltä. Ja niinhän se on. Leivitys on toki tiivis ja pinnan väri niin tasaisen ruskea, että sille on varmasti oma värikoodinsa Tikkurilan värikartassa, mutta tyrmistys on silti huimaava. Ja sitten tämä tekele on vielä oikeasti nimetty ruokalistaan alkuperäisellä, autenttisuutta ja laatua arvostavalla nimellään wienerschnitzel. Tai siis väärinkirjoitettuna wienersnitchel, mutta oletan tavoitteen olleen ilmaista lounaalla olevan aitoa herkkua.

Vaikka nimeämisestä valittaminen on joidenkin mielestä varmasti typerää nillitystä, niin itse luokittelen wieninleikkeet periaatteessa kolmeen kategoriaan kuten olen joskus asiasta jo kertonutkin. Ensimmäisessä on ne paneroidut porsaanleikkeet, jotka voivat olla mitä tahansa leivitettyjä leikkeitä ja joiden kanssa nyt ei välttämättä tarvitse tarjoilla sitä sitruunaakaan. Toisessa aallossa on ne, jotka nimetään wieninleikkeiksi ihan selvällä suomella. Niissä toivoisi aina kattauksen kunnioittavan alkuperäisiä reseptejä. Ja sitten on huippuluokassa ne, jotka oikeasti nimeävät annoksen wienerschnitzeliksi – mutta joiden odottaisi myös pelaavan nimen edellyttämällä tavalla.

Krog Madame – oikeasti hämmästyksekseni – ei tätä tee. En ole ennen tätä kertaa koskaan käynyt Krog Madamessa, mutta ensivaikutelmani paikasta oli sisäänkävellessäni vahvan positiivinen. Kun kierrepallona vastaan tulee kouluruokamainen yritelmä, joka ei oikein kunnolla pärjää edes siinä paneroitu porsaanleike -kategoriassa, niin lopputulos on melkoinen floppi.

Floppi, jota ei oikein kunnolla korvaa edes se, että paikan muu tarjonta on odotusten mukaista. Leikkeen kanssa tarjolla olevat perunat ovat huippuluokkaa, sekä kaikki muu noutopöydän tarjonta erinomaista. Ainoastaan se, mistä varsinaisesti maksetaan, on täydellinen floppi.

1/5 ja siinäkin on vähän liikaa.

P.S: Toki myönnän osan edelläluetusta dumaamisesta johtuvan siitä, että tätä oikeasti myydään wienerschnitzelinä, mutta ei tämä ihan täysin ihmisravinnoksi kelpaamatonta ole. Siksi säästytään 0/5 -arvosanalta.