Boon Nam

Boon Nam

Tiedättekö, mikä on mahdollisimman huono hetki mennä ns. trendiravintolaan?

Se, että liikut porukassa jossa kaikki muut ovat nälkäisiä, tyytyisivät vaan pikaruokaburgeriin (koska sen saa nopeasti ja halvalla), kunnes joku päättää, että mennään alkuvuodesta avattuun, nurkan takaa löytyvään thaipaikkaan.

Tämä oli siis oma lähtökohtani, miten tämänkertaisessa käsittelyssä olevaan ravintolaan eksyin. ”Uusi thaipaikka” ei (mitenkään thaipaikkoja väheksymättä) tarkoita väsyneessä mielessäni paikkaa, jossa halvimmat pääruoat alkavat kakkosella ja ruoan lisäksi keskiössä ovat myös drinkit kuten kluai daiquiri, boon kopitini tai lai nam sour. Tämä virheeni ilmeni heti ulkosalla kun julkisivun nähtyäni halusin oikeasti kääntyä pois. Raskas päivä takana ja tässä vaiheessa olisin ollut valmis tappamaan oman ruokani saadakseni sen heti lautaselle. Olotilaani ei parantanut se, että olin likaisissa farkuissani ja kauhtuneessa hupparissani räikeästi alipukeutunut saavuttuani paikan akvaariomaiseen ja helvetin ahtaaseen itsepalvelunarikkaan, mitä muissa ravintoloissa sanotaan tuulikaapiksi.

Toivoin mielessäni vapaata pöytää salin reunustalta, kun hiukan väsyneen oloinen tarjoilija puhutteli nelihenkisen seurueemme kalleinta vaatepartta päälläpitävää henkilöä. Muutaman minuutin kuluttua meidät istutettiin pöytäämme keskelle salia, tietenkin. Halusin edelleen karata pois. Lähellä olisi Burger King, jossa ehtisin absorboida whopperin tai kaksi – ja päästä kotiin nukkumaan ennenkuin tähän pöytään tulisi edes alkuruokia.

Mielessäni toivoin leipäkoria. Tai edes leipätikkuja. Tai edes tavallista pehmeämpiä servettejä.

Ei. Vierustoverini halusi katsoa drinkkilistaa ennen tilausta.

Voi hyvä maanpäällinen persehelvetti sentään. En minä halua nyt drinkkejä. Oli se paikan Queen Mango Old Fashioned (14 e) kuinka uskomattoman hieno tahansa, haluan ruokaa. Nyt. Heti. Vain äidiltäni opetetut käytöstavat estivät minua tilaamasta huutamalla ihan mitä vaan, kunhan se saapuu pöytään kolmen minuutin sisällä. Tyydyin vienoon pyyntöön drinkkilistan lisäksi:

”Voisimme toki katsoa myös ruokalistaa?” ja kohensin hupparini huppua paremmin epätoivosta voipuneita olkapäitäni vasten.

Tarjoilija taas halusi kertoa kaiken paikan konseptista samaan aikaan kun pohdin, miksei elävässä elämässä ole pikakelausnappia. Paikka kuulemma keskittyy jaettuihin ruokiin ja kokemuksiin. Synonyyminä useimmissa paikoissa tämä toki tarkoittaa tarvetta ottaa tupla-annokset ja potentiaalista herpesrulettia. Muuta en kuunnellut, sillä pöydässämme oli vilkas keskustelu halutaanko nyt ottaa alkuruokia vai ei – ja kuinka monta annosta ottaisimme. Otetaanko kaikki omamme ja maistellaan ristiin vai otammeko summamutikassa seurueen kasvissyöjän mukaan puolet annoksista vai vain kolmannes ja niin edelleen.

Irtauduin tässä vaiheessa ruumiistani.

Jossain vaiheessa paikalla oleva tietoisuuteni tilasi Iberico Pork Chop Chiang Main (26 e). Tarjoilija katsahti jälleen minua, torstaipäivän kauhuista kokoonkuivunutta huppariaikuista ja pieni hymy suupielessään varmisti, että kai ymmärrän, että ”iberico tarjoillaan mediumina – puolikypsänä”. En ehkä ole niitä henkilöitä, joille tarvitsee erikseen kertoa mitä medium lihan suhteen tarkoittaa, mutta en jaksanut välittää. Tilaus oli tehty, olimme liikkeellä yhdeksän aikaan ja suuri osa salissa olevasta väestöstä näytti olevan viimeistelemässä iltaansa. Ruoan saamiselle pöytään nopeasti oli siis vallan mainiot mahdollisuudet.

Näin tapahtuikin, ensimmäisiä ruokalajeja alkoi putoilemaan pöytään todella nopeasti. Kaikkia niitä yhdisti makumaailma, joka (ei varmasti mitenkään yllätyksenä) oli vallan thaimaalainen. Sitruunaruohoa oli käytetty ja mausteisuus oli kohdallaan. Ajatus siitä, että olisin kovin analyyttisesti tutustunut ruokaan tässä vaiheessa iltaa tuntui yhtä kaukaiselta kuin tulevat päätökseni astronauttiuraani kohtaan. Se ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, ettenkö olisi huomannut ruoan olevan hyvää ja sitä tuntui tulevan pöytään jatkuvasti lisää. Lämpesin myös ”jaetulle kokemukselle” – sillä sain sen varjolla syödä muidenkin lautasilta ennenkuin oma annokseni oli edes saapunut pöytään.

Winning.

Tämä ei ole oikeastaan arvostelu. Tämä on jaettu kokemus.

Jos nyt joku kysyisi, millainen mielipide minulla on Boon Namia kohtaan, sanoisin että älä mene sinne väsyneenä ja kovin nälkäisenä. Tätä ei siis voi pitää kovinkaan vakavaluonteisena arviona tai edes kirjoituksena – enemmänkin patoutuneen mielen purkautumisena 1,5 viikkoa tapahtuneen jälkeen.

Niille, jotka kuitenkin ovat käyttäneet omaa aikaansa tänne asti lukemiseen ja epätoivoisesti haluvat nähdä tässä jotain päätelmiä ravintolan tarjoamasta ruoasta, sanottakoon possun olleen ihan possua. Joka tosin tarjoiltiin osittain läpikypsänä varmisteluista huolimatta. Makua paikan ruoassa on, mutta vaikka muistikuviini ei välttämättä kannata perustaa omaa päätöstään mennä paikkaan tai olla menemättä – jotenkin Boon Namista jäi vähän vajaa tunne. Se ei johtunut palvelusta eikä paikan yleishengestä – vaan ainoastaan ruoasta. Kuutta eri annosta maistaneena Boon Namista tuntui puuttuvan vielä se lopullinen ”the juttu” joka tekisi siitä erinomaista.

Ehkä palaan vielä joskus selvittämään mitä mieltä oikeasti siitä on, mutta nyt joudutte tyytymään tähän tekstiin.

[vifblike btntype="html5"]