Korruptiomatka S-Ryhmän Frans & Amelie’hen

Korruptiomatka S-Ryhmän Frans & Amelie’hen

Ravintolamedioiden tai itse sellaiseksi julistautuneiden (kyllä, lasken tämän sivun sellaisten joukkoon) joukossa journalismi ja suoraselkäisyys on aika harvinaista. Toisaalla verkossa paikallislehdet saavat helppoja klikkejä kopioimalla ”uutiset” suoraan tiedotteista ja toisaalla toiset tekevät ylistäviä arvioita esittelyjä ravintoloista, joiden pöytävarauspalveluita he myös välittävät. Saatan olla toki väärässä, mutta en luottaisi yhdenkään kirjoittajan mielipiteeseen, joka toisella kädellään ottaa rahaa vastaan.

En, vaikka olisin itse se kirjoittaja.

Siksi Lue lisää...

Pobre

Pobre

Filippiiniläistä keittiötä edustava Pobre oli ensimmäinen tietämäni ravintola joka Helsingissä tarjosi filippiiniläistä ruokaa. En tiedä onko se ensimmäinen, mutta siihen aikaan opin filippiiniläisestä ruoasta sen, että se on eri ruokakulttuurien sekoitusta – paitsi filippiiniläisten paikallisten, myös intilaisen, amerikkalaisen, kiinalaisen ja espanjalaisten vaikutusten alla.

Siksi ei liene mitenkään yllättävää, etten Pobreen lähtiessäni osannut yhtään arvata mitä tulisin saamaan. Olin yrittänyt käydä paikalla syömässä jo monen monituista kertaa – Lue lisää...

Sentro

Sentro

Taannoisena kauniina kesäpäivänä olin Punavuoren suunnalla työasioissa, kun mahanpohjalla alkoi pieni hiukominen muistuttamaan skipatusta aamiaisesta. Kaupunginosa on hiukan kadoksissa mitä tulee uusiin ravintoloihin, mutta onneksi olin saanut jo kuukausi sitten kutsun käydä katsastamassa Sentron Pieni Robertinkadulla. Samaisessa tilassa, jossa aikanaan majaili Beefy Queen – legendaarinen rasvankäryinen pihvipaikka.

Olen tätä ”blogia” pyörittänyt nyt jo pari vuotta ja edelleen on ikävän harvassa ne kerrat, joissa ravintola itse ottaa asiakseen tiedottaa itsestään. Sentro siis siinä mielessä oli jo lähtökohtaisesti varsin ilahduttavan oma-aloitteinen. Tosin heti keskustelussa mainitsin, että ensikokemukset paikasta maksan aina itse ja tulen paikalle tavallaan incognito.

En siis tiedä, oliko takahuoneen seinälle nostettu pärstävärkkini varoitusten kera, kun kävelin kynnyksen yli lähes tyhjään ravintolaan.  Työntekijöitä ja/tai omistajakuntaa tosin oli varsin rennolla otteella viettämässä siestaa asiakastilassa, jossa innokas puheensorina täytti ilmaa. Haahuileva palloiluni selkeästi näkyi, kun ystävällinen tarjoilija tarjoili huomiotaan. Kysyttyäni lounasmahdollisuuksista, vaikka virallinen lounasaika oli päättynyt vain muutamia minuutteja aiemmin, sain yltiöystävällisen vastauksen, että tottahan toki se onnistuu vielä. Valitsin siis listalta annoksekseni monchon fried chicken (11,90e). Huomioni kiinnitti tässä vaiheessa myös se, että ruokajuomaksi valitut virvoitusjuomat oli hinnoiteltu varsin rapeisiin hintoihin – vaivaiset 14e / litra. Tyypillinen tunnelmanlatistaja Helsingin ravintoloissa, valitettavasti.

Annos saapui pöytään kymmenessä minuutissa ja se tarjoiltiin kahdelta lautaselta, joissa riisi oli omassa kulhossaan, siemenien ja merileväsuikaleiden koristelemana. Itse pääannoksesta ensimmäisenä silmä kiinnittyy friteerattuihin nuudeleihin (?), jotka peittelevät muuten herkulliselta näyttävät kananpalat. Vahvan makeat kanat tarjoavat makunystyröille imelän savuista vahvaa makua, mutta myös rapeutta jota itse toivoisin aina näissä enemmän. Olen siinä mielessä perverssi, että pidän kanasta hiukan kuivempana mitä se oppikirjojen mukaan pitäisi olla – mutta Sentron friteerattu kana on kieltämättä kypsyysasteeltaan täydellistä. Kanan lisäksi lautaselta löytyy kasviksia,  lähinnä paprikaa, porkkanoita, kesäkurpitsaa ja papuja – jotka täyttävät sen raon mitä varten ne lautasella ovatkaan. Suorituksena teknisesti toimivat ja tukevat annosta täysin. En tiedä miten annoksen kokonaisuuden voisi tehdä paremminkaan.

Lounasannokseksi hinta on siellä totutun hintahaitarin yläpäässä, mutta vaikka vatsanpohjalle jäi annoksen jälkeen pieni ”olisi vielä mahtunut enemmänkin” -tunne, on Sentron annos varsin positiivinen yllätys. Hintakiskontaa muistuttava virvoitusjuomien hinnoittelu jättää aina pahan maun suuhun, mitä ei kuitenkaan voi sanoa ruoasta. Annos on erinomainen, sen maut ovat kohdallaan, se tarjoaa ruumiinravinnon lisäksi silmänruokaa ja se henkii paikan persoonallisuutta. Paikasta on tämän kokemuksen perusteella vaikea keksiä varsinaista kritiikkiä, mutta kaiken edellämainitun jälkeen lopputulokseksi jää kuitenkin pieni tyhjyyden tunne. Tästä syystä arvosana 4/5 on vielä paikallaan vahvan suosituksen kera.

Pelimannin wieninleike

Pelimannin wieninleike

Neljännenkymmenenkuudennen wieninleikkeen kävin nauttimassa puolivahingossa tänään, kun velvollisuudet kutsuivat pikaisesti Vantaan rajan suuntaan. Koska myös lounas oli jäänyt välistä, osui kartalta silmään Puistolassa sijaitseva Ravintola Pelimanni.

Puistola ei kuulu omiin lempikaupunginosiini. Itseasiassa, sen olemassaolon unohtaa aina sillointällöin, ennenkuin näkee jonkin kyltin taas sinne osoittavan. Käynti paikassa on kuin Pohjanmaalla. Tämä on aluetta, jossa pihoilla kasvaa raparperia ja herpes siirtyy naapurilta toiseen. Ei siis aluetta, josta kuvittelisi löytävän mitään järkevää ruokaravintolaa.

Ja voi pojat, ensiarvaukselta olin myös oikeassa kaartaessani ravintolan viereiselle parkkipaikalle. Perätien päässä sijaitseva, jostakin 1970-luvun kekkosvuosilta peräisin oleva puoliksi kompostoituvassa tilassa oleva talorykelmä, jota kenties joskus on sanottu ostariksi. Viereinen talo on myös joskus ollut ravintola, joka on sen jälkeen ilmeisesti palanut, kokenut ilkivaltaa ja kenties palanut uudestaan. En tiedä kauan se on ollut siinä tilassa, mutta pelkäisin kysyä asiasta joltakin paikalliselta. Se saattaisi vahvistaa tunteen, että ketään ei vaan kiinnosta. Puistola – alue jonka suurin etu on se, että se sijaitsee Helsingissä.

Ravintolan julkisivu antaa ilmi monia asioita. Terassioluet ovat tässä paikassa kova juttu ja aurinkoisella säällä, lomakauden ollessa kiivaimmillaan paikalliset viihtyvät taatusti täällä juomassa pilsnereitä. Sisäänkäyntiä vartioi myös kaksi portinvartijaa, jotka osoittavat omistajien olevan Karjalaa idempää kotoisin. Muutoin ensivaikutelma valmistelee satunnaista matkailijaa sisällä odottavaan, sillä paikka on yksi niistä monista, jotka ovat jämähtäneet sinne 1990-luvun lamavuosien ravintolainteriööreihin. Kauhtuneet plyyshisohvat, tummaksi petsatut puupaneelit ja palapeilit tuovat valmiiksi masentuneille takuulla hetken, jossa kuka tahansa herää tajuamaan alkoholisimin olevan varteenotettava vaihtoehto peittämään elämän aiheuttamaa hämmennystä.

Rohkeasti tiskiltä wieninleikkeen (10e) tilatessani myös tuopillinen virvoitusjuomaa kaadettiin lasiin 1,5 litran pullosta. Vähän epäortodoksimainen tapa, mutta ehkä hanasta oli paine loppunut ja henkilökunta oli hakemassa puolen litran pulloja. Tai sitten ei.

Leikkeen saapumisessa kesti noin 10 minuuttia, jota edelsi reilut hakkaamisäänet keittiön puolelta. Ääni, joka aina tuo jokseenkin hyvän mieleen. Ensivaikutelmaltaan annos oli varsin moosesmainen, jossa leike jakoi salaatit tikkuperunoista kuin punainen meri. Erityispiirteenä (ns. WTF-ilmiönä) paikka tarjoilee winkkarissa anjoviksen ja kaprikset dippikupista – tapa, jota en oikeasti ymmärrä, mutta luo toki annokseen persoonallisen ripauksen. Salaatti on yllättävän tuore, tosin se ui salaattikastikkeessaan ja perunat ovat ohuita pakasteperunoita, jotka on friteerattu läpirapeiksi. Näistä siis ei mitenkään yllättävästi mitään sanottavaa, mutta…

…niin. Se itse leike. Se tosiaan hämmentää. Hintaluokassaan (siis 10e) se on suorastaan ilmiömäisen hyvin rakennettu. Leivitys on kohdallaan, josta toki pientä kuohkeutta puuttuu – mutta sen korvaa sopivan rapean kuiva pintakerros, jonka alta paljastuu höyrytetyn mehevää pintaa. Leivityksessä olisi saanut olla hiukan lisää suolaa, mutta kuten aina – on kyseessä enemmän makuasia. Ei tämä kuitenkaan mauton kokonaisuus ole. Käytetty porsaanliha on myös hyvälaatuista ja pelättyä narskuntaa ei hampaissa tunnu.

Voin nyt lopulta myöntää, tämän annoksen arvostelu on todella vaikeaa. Se on hintaluokassa, jossa normaalisti olen tottunut törmäämään aivan luokattoman huonoihin wieninleikkeisiin, mutta samalla se ei kuitenkaan ole täydellinen. Jos arvostelisin pelkästään hinta-laatusuhdetta, olisi tämä hyvin lähellä täyttä 5/5 leikettä, mutta koska heikkouksia kuitenkin on, sille on annettava 4/5 ja erittäin kova suositus, jos Puistolassa päin joku teistä liikkuu. Jos ravintolan henkilökunnasta joku tämän lukee, konkreettisina parannusehdotuksina neuvoisin tuomaan perunoihin vaihtoehdoiksi hyvän muusin ja/tai paistinperunat sipuli-pekonilla.

Central

Central

Eteläisen Helsinginniemen maine ravintoloiden osalta tuntuu usein nojautuneen enemmän rappioromantiikastaan kuin gastronomisista saavutuksistaan tunnettuihin legendaarisiin paikkoihin kuten Sea Horse. Silloin helposti unohtaa, että nuo uinuvat kukkahattuja vilisevät tuuliset kadut kätkevät lokeroihinsa myös muita klassikoita ja tänään minulla oli tarkoitus käydä niistä yhdessä. Nimittäin Centralissa.

Myönnän, olen käynyt paikassa vain muutamia kertoja aiemmin koko elämäni aikana, mutta suurempi syy siihen on se, että Cella on vain paljon lähempänä. Jotenkin omassa mielessäni yhdistän nämä kaksi paikkaa samanlaisen mentaliteetin alle. Lihapullia ja keskikaljaa Irwinin soidessa siellä taustalla samalla kuin tarjoilija pudottaa tupakantuhkaa rinnuksiltaan naapuripöytään vietävään annokseen.

Maalailut seis ja keskittyminen itse asiaan. Central nimittäin tarjoili melko laajalta listaltaan eteeni tänään lehtipihvin (21,50e), joka ensivaikutelmaltaan on hyvinkin klassisesti toteutettu annos.

Lähemmällä tarkastelulla kuitenkin huomaa, että annoksen perunoissa on parantamisen varaa. Rapeasta pinnasta ei ole tietoakaan ja mausteita olisi kaivannut lisää, mutta pahemminkin tilanne voisi olla. Lisukkeina tarjottavat vihannespalat (kaikki ne seitsemän) ovat taasen toteutettu yllättävän hyvin. Kun normaalisti on tottunut vetisiin ja ylikypsiin vihanneksiin, on Centralin toteutus nappiosuma – vihanneksissa on omaa makua ja omaan makuuni niiden kypsyysaste on juuri sopivan napakka. Niitä on vaan valitettavan vähän annoksessa, kuten muitakin.

Annoksen päälle on asetettu – noh – annoksen pihvi. Sen kypsyysaste on juuri oikea ja nuijinta on tehty huolella. Mausteita olisi tosin voinut olla enemmänkin, jonka toki maustevoi osaltaan korvaa. Päälle heitetty myös rucolaa, mitä en itse ymmärrä laisinkaan.

Kuten edeltä voitte lukea, Centralin lehtipihvi on varsin tyylipuhdas keskitason toteutus, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, jos se ei herätä mitään riemunkiljahduksiakaan. Voisi jopa sanoa, että annos on mitäänsanomaton omassa keskiluokkaisuudessaan.

Sitävastoin kaksi suurta seikkaa nousevat käynnissä esille. Ensinnäkin – palvelu. Sitä ei ihan ensivaikutelmalta ole. Lounasajan jälkeen paikalle eksyttyäsi sinut huomioidaan ovensuusta huutamalla ja ohjataan pöytään kuin lammaskoira laumaansa. Huutelemalla salin poikki ”OTA VAAN TUOLTA PÖYTÄ! NUO TUOLLA IKKUNALLA OVAT JO VARATTUJA!” ja ”EI SINNE, OTA TOSTA!”. Asenne on käynnin loppuun asti stalinistisen asiallinen, josta positiivista ja hymyilevää palvelua ei oikein edes osaa odottaa. Kenties lounas tänään oli erityisen hankala?

Suurin ongelmani Centralin suhteen – ja myös suurin yksittäinen asia joka vaikuttaa antamaani arvosanaan on kuitenkin annoksen koko. Nyt siellä joku takarivissä sanoo, että koolla ei ole väliä – tirskahtaa ja pakenee kadulle pimeään, mutta huomauttaisin, että Central ei edes yritä (vai olenko ymmärtänyt väärin?) olla fine diningia tai lähettää asiakastaan laajoille makumatkoille lautaselta käsin. Se tarjoilee (edelleen spekuloin) suoraviivaista konstailematonta ruokaa, jossa visuaalisin piperrys on kokin annoksen päälle viskaama rucolanippu.

Ymmärrän toki, että ravintola pyrkii tekemään annoksia, jotka mahdollistavat helposti kolmen ruokalajin nauttimisen, mihin Central omalla listallaan toki antaa hyvin tilaa, mutta 21,50 e hintaan lastenannoksen näköinen ja kokoinen pihviannos on lähinnä…. vitsi. Tekisi mieli sanoa myös kiskontaa, mutta jotain sanoo sekin näistä kahdesta kritiikin aiheestani, että vietin paikassa 31 minuuttia. Näistä 11 minuuttia meni annoksen saamiseen, 10 sen syömiseen ja toiset 10 minuuttia laskun odottamiseen.

Enkä edes pitänyt kiirettä.

Kommentoikaa te, tuntuuko ajankäytön jakautuminen teistä järkevältä tai tavanomaiselta. Minusta ei.

2/5.

Hard Rock Cafe Helsinki

Hard Rock Cafe Helsinki

Niin vaan koitti se päivä, jolloin päädyin syömään tähän 1970-luvulla Lontoosta esiinponnahtaneeseen ravintolaketjuun, joka aloitti Helsingissä vuonna 2012. Tätä ennen toki ravintoloita oli avattu mm. Fidzille, Maltalle ja Nicaraguaan, joten meidän varmasti pitäisi olla kiitollisia tästä maailmanvieraasta, joka tuli rikastuttamaan ravintolatarjontaamme.

”Ennakkoluulot sikseen ja tanssimaan”, sanoisi entinen jumppamaikkani, joten portaat ylös toiseen kerrokseen ja heti paikalleen ravanneen tarjoilijan kanssa jutustelemaan, löytyisikö viideltä keskiviikko-iltapäivästä vapaata pöytää. Tarjoilija tähän toteamaan, hiukan pahoillaan, että saatavilla ravintolasalista on vain kolme (uloskäynnin lisäksi myös WC:tä) lähinnä olevaa pöytää, joista toki sopivan kelpuutimme. Pahoittelevasta luonteesta johtuen jäi hiukan pieni fiilis, onko ilmassa odotettavissa vahvaa urean tuoksua klosettien suunnalta (vastaus: ei todettu saapuvan myöhemminkään).

Listat käteen ja tarkastelemaan vaihtoehtoja – ja koska seuralaiseni oli vegaani – ja erityisen nälkäinen sellainen, samantein tarkastelemaan vaihtoehtoja alkuruoista, jotka toivottavasti saataisiin pöytään nopeasti. Tarjoilijalta kysyttyämme, vegaanisia vaihtoehtoja oli ainoastaan nacholautanen. Hiukan erikoista, sillä äkkinäkemältä listalta löytyi kolme muutakin annosta, joista pienellä väkertämisellä olisi voitu tehdä vegaanisia. Ilmeisesti kaikki listan aineksista ovat keittiössä puolivalmisteina, mikä ei suorastaan paranna paikan mielikuvaa.

Alkuruokien pakollisen skippaamisen vuoksi burgertilaus suoritettiin samointein ja valitsin listalta Hickory BBQ Bacon Cheeseburgerin (19,90e). Ruoka saapui pöytään yllättävän nopeasti, noin kymmenessä minuutissa lähes täydessä ravintolassa, joka entisestään nostatti ajatuksia puolivalmisteista.

Burgerannos ensivilkaisultaan kuitenkin vaikutti varsin tavanomaiselta, jossa lisukeranskalaiset on laitettu voipaperitötsässä kuppiin ja burgeri on rakennettu keskitasoisen yksinkertaisesti sen viereen. Kuva ei tee ehkä oikeutta, sillä ravintola päätti juuri syömisemme aikaan vähentää valoa puoleen ja lisätä sen kompensoimiseksi muusikin voimakkuutta vastaavasti. Meille, jotka kärvistelemme keski-ikäisyyden alttarilla, valmistaudumme syyttämään kaikesta ”nuorisoa” ja tulimme paikanpäälle vain syömään – muutos ei välttämättä ollut yhtään niin tervetullut, kuten ei myöskään kuvanlaadulle.

Nälkäisenä ei kuitenkaan ole varaa nirsoilla, joten ensipuraisu burgerista aikaansai sen nälkäisen mielen euforian joka tapauksessa. Pureskelun aikana mausta irrottautui pekoni ja punertavaksi jätetty burgeriliha, mutta pientä savuaromia lukuunottamatta muuten mausta oli vaikea saada mitään irti. BBQ-kastikkeen imelä makeus erottui jokseenkin kaukaisena ja juusto tuntui varsin yhdentekevältä lihan tasapaksuisuuden dominoidessa. Suurin ongelma kuitenkin burgerissa on kuitenkin yleinen mauttomuus – tuntui kuin suolaa ja pippuria ei keittiöstä olisi löytynyt lainkaan, joka hyvin paistetun pihvin huomioonottaen on astetta suurempi pettymys – ja kun sämpyläkään ei tarjoa itsessään mitään ahaa-elämystä mössöytyessään epämääräisiin nesteisiin lautasella, ei kokonaisuus ole oikein hallittavissa.

Kampanjan vuoksi maksoin burgerista kympin, mikä lienee olisikin annoksen oikea, laatua vastaava hinta, mutta normaalihinta 19,90e on ehdottomasti ylihintaa. Tämä ei oikein millään tasolla vastaa sitä vaikka jokaisen annoksen yksityiskohdan arvioisi erikseen, mitä nyt pekoni on aina yhtä hyvää ja ”mahdotonta” saada pilalle.

Hyvin tasapaksu, mauttomassa päässä oleva kokonaisuus jossa ei oikein ole mitään kehuttavaa. Kamppailen juuri tätä kirjoittaessani kahden arvosanan kesken. Arvosanana 3/5 tuntuu selkeästi liian korkealta, joten 2/5 on aikalailla kohdallaan. En syö enää edes alennettuun hintaan ja kokemuksen perusteella vaikea mennä uudelleen.

Latitude 25

Latitude 25

Pari viikkoa sitten Korkeavuorenkadulle avattiin Latitude 25, joka käsittääkseni on ainoa okinawalainen ravintola Helsingissä. Sain itse tiedon asiasta kun ravintolan puuhahenkilö oli laittamassa tänne arviolta näyttävää postausta, käytännössä siis mainosta – ja päätin samana päivänä käydä itse kokeilemassa paikan.

Paikka on hiukan huomaamaton, simppeli ravintolabaari parikymmentä metriä Esplanadilta – ja sisältää parikymmentä asiakaspaikkaa. Listalta löytyy melko rajattu määrä annoksia, joista noin puolet kattaa erilaiset sushit. Sinänsä erikoinen ratkaisu, mutta vetää varmasti sushinystäviä puoleensa, jos sellaisiin on innostunut. Itse päädyin kuitenkin listalta löytyvään bowl-annokseen, jossa sushiriisiä, surimia ja okinawa-possua (14,5e).

Annos tulee todella nopeasti, noin viidessä minuutissa. Tosin paikka on puoli neljältä iltapäivästä täysin tyhjillään. Ensivaikutelma kulhosta on hiukan pettynyt, tässäkö kaikki? Kokoa on selkeästi vähemmän mitä monessa muussa kulhoja tarjoavassa paikassa, eikä annoksen asettelukaan ole täysin 5/5. Mainoskuvat ovat tietysti erikseen, mutta nyt vaikuttaa annos kasatun hiukan hätäisesti.

Maku kuitenkin ratkaisee, joten heti suoraan lihan kimppuun. Possu on kylkeä, joten rasvarantua löytyy – ja reilusti. Kaikki rasva on kuitenkin saatu pehmeäksi, suorastaan suussa sulavaksi ja sama pätee myös lihaan. Se kun tuppaa katoamaan suihin alta aikayksikön. Surimia annokseen kuuluu kaksi reilua viipaletta ja ne on valmistettu vaaleasta kalasta ilmeisesti massaksi puristamalla ja lisäämällä valkuaista. Lopputulos on yllättävän hienovaraisesti kalalta maistuva, pehmeä kiekko, joka jättää vähän sanattomaksi. Tavallaan tämän olemassaololle ei ole syytä, mutta toisaalta se tuo annokseen tuttua WTF-fiilistä.

Vaikka bowleissa aina herää kysymys tietynlaisesta huijauksesta, kun annoksesta aina yli puolet on kuitenkin pohjalla olevaa riisiä (tms.) – on tässä se hiukan yllättävästi annoksen kenties paras osa. Kaikista ainesosista on valunut makua sen sekaan ja siitä löytää tonkatsu-henkistä makeaa tunkkaisuutta, inkiväärin ja etikan kirpeyttä. Olutta siemaillessa tätä lappaa ruoaksi oikein mielellään.

Annoksesta jää kuitenkin ristiriitainen olo. Annos olisi voinut olla isompikin ja lähes 15 euron hintaisena se tuntuu siksi vähän kalliilta. Annoksen maut kuitenkin ovat kohdallaan ja siksi pohdin pitkään kahden eri arvosanan välillä.

(tässä kohtaa olen kirjoittanut loppuarvosanan kolme kertaa – koko ajan vaihtaen sitä)

….pakko kuitenkin päätyä siihen suurempaan, eli 4/5. Kannattaa käydä ehdottomasti kokeilemassa ja päättämässä itse mitä mieltä siitä on.

Oluthuone Konepaja

Oluthuone Konepaja

Aina sillointällöin huomaan viipyileväni alueella, jossa nälkä pakottaa tikanpojan syömään jotain paikassa, johon ei jo lähtökohtaisestikaan koe kovinkaan suurta mielenkiintoa. Tällaiseksi osoittautui Oluthuone Konepaja, joka sijaitsee Aleksis Kivenkadun ja Sturenkadun kulmassa, uuden toimistotalon kulmahuoneistossa.

Paikalla on myös kirous ja se on ”S-ryhmä”. Luvassa on useinmiten siis odotettavissa melko heikkotasoinen ja/tai ylihintainen ruokatarjonta, sikälimikäli kokemusta on muistaminen – mutta rehellisyyden vuoksi ketju on toki erityisesti pubeissa ja anniskeluun keskittyvissä ravintoloissa parantanut tahtiaan. Valitettavasti jokin muukin on noussut siinä samalla, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tilasin tyhjässä ravintolassa iltapäivästä itselleni ilahduttavasti hodareihin kallistuneesta listasta perusversion (5,90e) jossa luvattiin olevan mausteinen makkara kaiken keskipisteenä. Koska en uskonut annoksen olevan kovinkaan iso ja nälkä oli melkoinen, otin sivuun myös dippiperunat (5,90e).

Perunat saapuivat ensimmäisenä – ja vaikka ulkonäkö oli suorastaan sykähdyttävä, jäi kokemus annoksesta vajaaksi. Perunoiden reunat olivat osittain hiiltyneitä ja ilmeisesti uunissa paistettuna osa niistä jäi silti hiukan raaoiksi. Tarjottava dippi (BBQ) täysin ok, mutta myös persoonaton, ns. suoraan purkista.

Pääkohteena kuitenkin oli hot dog ja sen ensinäkeminen sai pienen puoliheijarin aikaan. Herkullinen ilmestys, kieltämättä, jonka asetteluun oli panostettu. Paahdettua sipulia tosin oli niin paljon, että puolet siitä sai suoraan varistella pois. Täytteiden määrässä ei muutenkaan olla kitsasteltu, mutta kokonaisuutena se olisi saanut olla suurempikin. Myöskään luvatusta mausteisuudesta makkaran osalta ei saanut mitään kosketusta, koska melko massiivisesti annosteltu aioli peitti kaiken muut maut alleen. Myöskin sämpylä oli kuin Idolsin neljänneksi tullut – niin tylsä että unettaa.

Baariruoan kyseessä ollessa arvosteluasteikkoni on kuitenkin hiukan matalammalla, sillä ravintolamaailmat ansaitsevat hyvää pubiruokaa listoilleen. Tämä Konepajan hodari jää kuitenkin melko keskitien kulkijaksi. Se on ”ihan ok” – mutta sieluton, tylsä ja aiolin jälkeen myös muuten mauton. Se ei tee perushodarin tehtävää ihan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta siinä on oikeaa kunnon yritystä viedä perushodaria hiukan sille ”nextille levelille”.

Sen se kuitenkin tekee hiukan horjuen. 3/5.

Helsingin paras italialainen pizza?

Helsingin paras italialainen pizza?

Pari vuotta sitten olin tekemisissä MoonTV:n kuvauksissa, jossa testattiin kolmen napolilaisen voimin kolmea eri helsinkiläistä pizzaa. Kyseinen video on tällä hetkellä saanut Youtubessa 160 tuhatta katsojaa, joten kun tilaisuus tuli tehdä sille jatkoa, otin idean vastaan heti. Edellisen jakson jälkeen kaupungissamme on kuitenkin noussut pinnalle ns. aito napolilainen pizza, joka tarkoittaa sitkeää ja suhteellisen paksureunaisen, muttei välttämättä pohjaisen pizzan tekemistä, tietysti myös korkealuokkaisemmin raaka-ainein. Valinta pizzerioille oli selvä – vahvasti ensimmäisenä napolilaisena pizzeriana esille tullut Via Tribunali, vahvaa mainetta niittänyt Capperi, hipsterimpi Daddy Green’s ja geneerisimpää päätä edustava Luca’s. Näistä jokaisesta tilattiin yksinkertaisin pizza – eli margarita ja jokaista arvosteltiin videolla vuorollaan. Katso alempaa video nähdäksesi mikä paikka voitti ja millä perustein.

Ihmislihaburger

Ihmislihaburger

Kannibalismi on suhteellisen harmitonta hupia, ainakin jos kysytään sarjamurhaajilta, japanilaisilta tai muuten vaan vähän länsimaisen sivistyskäsityksen kanssa kamppailevilta. Ihmislihan syönti ei aivan kaikissa kulttuureissa ole kuitenkaan ollut tuomittavaa ja joskus ihmisen – lähinnä vihollisen tai muutenvaan ikävän naapurin absorboiminen ravinnoksi on tuonut mainetta, kunniaa ja joskus jopa viriliteettiä runsain mitoin.

Tänään torstaina 4.10. herran vuonna 2018 oli mahdollisuus Kampin Narinkkatorilla nauttia itselleen ihmislihaburgerina mainostettu tuote, jonka liha kuitenkin oli lähinnä possua – jonka mukaan on ainakin väitetysti jauhettu myös kanaa, nautaa ja maksaa. Tom Wolfen suunnittelema burger muistutti melko tavanomaista katuruokaburgeria, jonka sämpyläksi oli valittu ihan toimiva briossi ja jonka perusperiaate oli onnistuneesti löydetty jenkkiläistyyppisestä, yhdellä kädellä syötävissä olevista burgereista.

Kastikkeet olivat melko minimaaliset ja burgeria voi luonnehtia vähän kuivaksi. Tosin se saattaa kuvastaa myös useimpia meistä jotka joutuvat ärsytettyjen lähimmäistemme syömiksi muutenkin, mutta koska kannibalismissa on hiukan vapaammat laatuodotukset kuin helsinkiläisessä katuruokaskenessä, kaipaisi burger kovasti lisää kostuketta. Sanomattakin on myös selvää, että maussa ei juuri chilin puraisua tai muutenkaan kuumaa meksikolaista esiinny. Wolfen konnössöörimainen suunnittelu on saattanut olla suoraan talveen varautuvasta Helsingistä, sillä maku on melko valju, mauton – hiukan rautainen ja tiivis. Vielä kun väri olisi tasaisen harmaa, sen olisi voinut nimetä yhtälailla Kouvolaksi.

Pohjimmiltaan tätä voisi siis luonnehtia varsin keskinkertaiseksi burgeriksi. En tiedä millainen ihminen pitää olla jotta tästä nauttisi (tai tiedän: nälkäinen), mutta loppujenlopuksi tämän todellinen makunystyröitä hykerryttävä puristus tulee lähinnä siitä, että voi ainakin kuvitella sämpylän sisällä maistavansa vihollistensa katkerat kyyneleet omien hampaiden puristuessa heidän vatsaontelonsa hyllyviin osiin.

Tai sitten voi vaan mennä vaikka Burger Kingiin, jossa on paljon parempia burgereita.

Mutta niistä joutuu maksaamaan.

Hitto. 3/5 nyt kuitenkin.