Bronda

Bronda

Kuten niin monta kertaa aiemminkin, olin eräänä iltapäivänä suosituimman lounasajan jälkeen Helsingin keskustassa valmistautumassa myöhäiselle lounaalle. Suunnitelmissa oli käydä tarkistamassa The Cockin tilanne, mutta siellä ei listalta saanut tilattua haluamaani ennen kello neljää ja lähialueelta vaihtoehdoksi kaluamani Purpurkin olisi avannut vasta tunteja myöhemmin. Lounasseurani ehdotti sen jälkeen Brondaa, joka omissa mielikuvissani oli asettunut sinne pömpöösin ruoalla taiteilun ja kusipäisten bemarimiesten kantapaikkojen välimaastoon. Ovesta kävellessämme tämä Lue lisää...

Ravintola Solvik

Ravintola Solvik

Taannoin piti itäisestä Helsingistä löytää nopeasti lounaspaikka ja koska toverini Oskari oli paikan wieninleikettä käynyt maistamassa, valikoitui kohteeksi Ravintola Solvik. Valitettavasti aurinkoisen maanantailounaan elementteihin ei wieninleike kuitenkaan kuulunut, sillä ystävällisen DDR-henkinen tarjoilija ilmoitti välittömästi, että lounaslistan ulkopuolelta ei tilata. Tätä on syytä totella mukisematta, koska siihen aina on olemassa jokin syy – ja tästä syystä valinta kohdistui paikan lounaslistalla koreilevaan pippuripihviin. Hinta 16,50e, joka ei rehellisyyden nimissä antanut odottaa annokselta kovinkaan paljoa. Tosin hintaan kuului myös suhteellisen kattava salaattipöytä, sekä kahvi/tee ja jälkiruoka, joten keskinkertainenkaan annos ei pettymys olisi.

Annos saapui täsmällisesti viidentoista minuutin päästä tilauksesta. En silmämääräisesti pysty päättelemään minkä kokoinen annoksen pihvi oli, mutta monesti lounasannosten lihamäärään pettyneenä yllätyin hyvin positiivisesti. Varsinkin, kun se tärkein, eli lihan laatu ja maustaminen olivat myös täysin kohdallaan. Kastiketta on reilusti, jopa vähän liikaakin ja hetimiten harmittelin, miksen ymmärtänyt pyytää sitä sivuun. Maku siinä kuitenkin on kohdallaan, synkän pehmeä kermaisuus yhdistyy tiukkaan pippuriin, jota ajoittain olisi saanut olla ripaus lisääkin. Maut ovat tasapainossa ja kokemus on todellakin kohdallaan.

Lisukkeista tosin keittiön viitseliäisyys vasta kuitenkin mitataan, mutta olin vähän hämmentynyt niitä maistettuani. Perunat olivat rapeita, niiden maustaminen on juuri eikä melkein, sekä lisukkeena useinmiten tarjotut vihannekset ovat rapeita. Missä on lounailta tutut vettyneet ja pehmeät vihannekset tai kumiperunat? Missä on suomalainen lounaskattauksen perusoletus? Miksi Solvik kiusaa meitä näin!? On nimittäin häpeä, että tällaisia lounasannoksia Helsingissä on niin harvassa, jossa 16.50 eurolle tuntee todellakin saavansa vastinetta. Toki annoksen rinnalle otettu neljän euron hintainen virvoitusjuomalasi tuntuu itsessään törkeältä, mutta katteen ujuttaminen sinne annetaan helposti anteeksi tällaisen ruoan edessä.

Ravintola Solvikin pippuripihvi menee nimittäin kevyesti syömieni lounasannosten TOP5:een. Toki oman latauksensa aiheeseen antaa myös kesäpäivinä erinomainen suojainen terassi jossa lounaansa on helppo nautiskella, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö tässä olisi asiansa osaavaa keittiöhenkilökuntaa taustalla. Samaa ei valitettavasti voi sanoa salihenkilökunnasta, jonka palvelu on täysin eleetöntä ja joka sanaakaan sanomatta käy noukkimassa lautaset pois pöydistä. Hymyn kerta tarjoiltu ”Maistuiko?” ei haittaisi, vaikkei olisikaan kiinnostunut kuulemaan vastausta.

En rehellisesti muista yhtäkään lounasannosta, jossa kohtuullinen hinta yhdistyy näin tervetulleella tavalla erinomaiseen suoritukseen. Tätä kannattaa käydä kokeilemassa kauempaakin. Heittämällä 4/5 ja hyvin lähellä numeroa suurempaa arvosanaa. Erittäin korkea suositus kokeiluun.

Bryggeri

Bryggeri

Harvoin valitsen tätä ”blogia” varten ruokapaikkaa muulla perusteella kuin sillä, etten ole paikassa vielä käynyt, mutta tänään tein poikkeuksen. Helsingin Sofiankadulla, pahimman turistikeskittymän keskiössä pitää majaansa nimittäin Bryggeri Helsinki  – olutravintolana tunnetumpi kellariravintola, joka kaikeksi onneksi näin kesäaikaan on tehokkaasti levittäytynyt myös ympäröivään katutilaan terassien myötä. Onneksi Helsinki ei ole mikään Praha tai Pariisi, joten turistilaumoista huolimatta sekaan mahtuu.

Taannoin kävi nimittäin niin, että siipiravintola Hookista kertovasta postauksessani Facebookin puolella tuli kovin tuomitsevaan sävyyn henkilö kertomaan, että olen tehnyt kertakaikkiaan täysin väärin ja olen muutenkin täysin sivistymätön, kun menin siipiravintolaan syömään hampurilaista ja vielä kehtasin kirjoittaa siitä, ettei se ollut paras hampurilainen mitä olin syönyt.

Siispä, tällä kertaa menin olutravintolaan ja otin juomaksi kolajuoman. Ja nyt myös kerron siitä. Hinta 3,50 ja ihan samanlaiselta se maistui kuin muuallakin. Toivottavasti tämä henkilö, joka on siis myös Bryggerin ravintolapäällikkö, ei pitänyt tätä nyt täysin hirvittävän sivistymättömänä tekona.

Jos piti, en ole edes pahoillani. Maksoin omista rahoistani, joten voin juoda mitä huvittaa. Sitä valinnanvapautta käyttävää ihmistä sanotaan myös asiakkaaksi.

Hampurilainen saapui pöytään tasan 20 minuuttia tilauksesta puolityhjässä ravintolassa hiljaisena iltapäivänä. Ensivaikutelmaltaan huomio kiinnittyy varsin väljään pleittaukseen joka jättää paljon tilaa lautaselle, sekä pihvin paksuuteen, joka tekee sen käsin syömisestä vaikeaa ellei mahdotonta. Itse valitsen keski-ikäisille sopivasti ruokailuun veitsen ja haarukan, enkä valintani kanssa ole väärässä. Pihvi on nimittäin käsin kasattu ja murenee tavanomaista helpommin – ja sitä tehdessään myös näyttää burgeripihvin tärkeimmän ominaisuuden, eli onnistuneen medium-kypsyysasteen. Pihvin maku on kohdallaan ja vaikka joku voisi sanoa siinä olevan himpun liian paljon mausteita, omiin makunystyröihini se toimii vallan hyvin. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa pihvin alla olevasta oluthaudutetusta sipulista ja savuolutketsupista, jotka toki vahvistaa makuun toivottua savuisuutta, mutta tuovat myös mieleen maultaan vastaimuroidun karvalankamaton. Pihvin päälle ladottu sinappimajoneesi ajaa asiansa.

Kiinnostavin huomio kuitenkin liittyy juustoon. Ilmeisesti keittiössä on säästökuuri, sillä kipparijuuston viipale on leikattu kahtia ja sillä on peitetty vain puolikas pihvi. En aivan muuta logiikkaa tähän ymmärrä kuin sen, että varastosta on ollut aivan näillä näppäimillä juusto lopussa ja mahdollisimman pitkälle ”ei oo”:n välttämiseksi on aineksia alettu venyttämään. Toinen huomio kokoon (jolla on aina merkitystä, sanotte mitä sanotte) liittyy itse pihviin. Vaikka sillä kokoa ja painoa on, sen tekemisessä ei ole huomioitu sämpylää johon se on menossa. Pihviä olisi siis voitu hakkailla vähän leveämmäksikin.

Käytetystä sämpylästä sen verran, että savuisenmakeaan yleismakuun olisin itse suosinut briossia. Kuivahko valinta toki toimii sekin, mutta parilan kautta käytettynä se on ottanut itseensä hiiltymistä sen verran, että maussa on myös ajoittain aimo annos hiiltä. Vaikka karsinogeenit ovatkin monesti liharuoissa lempimausteitani, burgerissa sitä en mieluusti haluaisi.

Lisukkeina tarjottavat ranskalaiset ovat suolaisempia kuin koskaan mitkään maistamani. Toki näistä tulee automaattisesti armoton jano, joka on toivottava ominaisuus – olutravintolassa kun kuitenkin ollaan, mutta vähempikin riittäisi.

Kaikenkaikkiaan, Bryggeri jättää itsestään jäljelle kylläisen vatsan, jossa jossakin takakulmassa kaivertaa pieni pettymys. Kaikesta huolimatta, se pettymys ei kuitenkaan ole asennekysymys – vaan paremman puutteesta. Bryggerin burger edustaa makumaailmaltaan mainiosti sitä mitä olutravintolan burgerista voisi odottaa, mutta samalla se ei ylitä oikein mitään rimaa, minkä ruoan pitäisi ylittää irtautuakseen keskitasoisen leimasta. Pääosin se on varsin toimiva, jopa yllätyksellinen, mutta pienet virheet tekevät siitä annoksen jonka kohtalona on jäädä helposti unohduksiin. Siispä 3/5 on sopiva arvosana ja osittain siinäkin tuntuu olevan himppasen liikaa.

Hook

Hook

Jos Helsingistä haluaisi hakea kirottua liikepaikkaa ravintolalle, olisi Kisahallin päätyä vaikea voittaa. Vuosien aikana siinä on viihtynyt kaikenlaista ravintolaa, joista viimeisimpänä kolmisen vuotta paikalla viihtynyt Hook.

Paikka on jokseenkin tunnettu piireissä kiekonpelaajien kantapaikkana, joka lienee kerää viikonloppu-iltaisin terassille ja lähipusikoihin kytikselle myös nälkäisiä missejä, muotibloggaajia ja muotimissi-influencer-bloggaajia. Ravintolan ruokalistassa tämä ei juuri erotu ja se onkin varsin suoraviivainen, keskittyen lähinnä burgereihin ja uppopaistettuihin puolivalmisteisiin.

Aurinkoisena kesäiltapäivänä terassilla on neljä ihmistä, enkä usko sisällä viihtyneen ainakaan yhtään sen enempää. Muistelen syöneeni paikassa joskus aiemmin hyvän, mutta ylihintaisen juustoburgerin, joten valinta kohdistui siihen (15,90e).

Lautasen saapumiseen menee hiljaisuudesta huolimatta 15 minuuttia, mikä ei välttämättä ole huono asia. Annoksen yleisilme valitettavasti ei aiheuta kuitenkaan hurraahuutoja, vaikka lankulta tarjoaminen tuokin kivan säväyksen pienelle, sisälläni asuvalle puusepänalulle. Ensivilkaisulta kuitenkin on helppo todeta, että burgerin remoladekastike ja viherosasto on lähtökohtaisesti väärin. Tiedän – olen juustoburgerfanaatikko (kuten olen myös fish & chipsien ja wieninleikkeen suhteen), mutta näissä ruoissa on kaikissa se yhteistä, että yksinkertaisuus on kaunista. Kastiketta on kolmannes liikaa ja se vetistää yleistuntumaa burgerissa huimasti. Maku on kuitenkin kohdallaan, mutta sekin latistuu kun huomaa burgerin haalistuneen hetkessä heti tarjoiltaessa –  burgeria ehtii syömään noin kolmanneksen ja lämpimästä ilmasta huolimatta, pihvin lämpötila on laskenut salaatin tasolle. Pihvi on myös täysin ylikypsä ja sen pinnasta tuntuu unohtuneen mausteet. Hiukan ristiriitaista kyllä, mutta muiden täytteiden maku on toisaalta kohdallaan, mutta ei edusta minulle sitä juustoburgeria jonka ajattelin tilaavani.

Lisukkeranskalaisissa on myös parantamisen varaa, mutta ainakin niiden suola on kohdallaan ja pinnasta löytyy jopa rapeutta. Hetki lisää rasvakeittimessä ei silti olisi haitaksi.

Paikan ehdoton plussa on kuitenkin palvelu. Erittäin reipas ja ystävällinen tarjoilija huomioi välittömästi alueelle käveltyäni, toi nopeasti myös ruokalistan ja mikä parasta – tarkkaili tilannetta huomaamattomasti, sillä sain myös laskun odottelematta turhaan. Ravintolalle tiedoksi, jotta kiitokset voidaan ohjata oikeaan paikkaan – vierailin siis paikanpäällä 17.6. klo 17.30.

Luette tän kuitenkin.

Ja kun luitte edellisenkin, niin luetta varmasti tämänkin. Kaikenkaikkiaan, Hook – burgerinne ei anna hirvittävästi aihetta uuteen vierailuun. Burgerin perusrakenteessa on tehty muutamia perustavaa laatua olevia virheitä ja siksi tason parantamiseen on vaikea uskoa. Tälle nykyiselle tasolle päästäkseen voi oikeastaan heittää sokkona tikkaa ja osua mihin tahansa burgeria tarjoavaan ravintolaan. On kuitenkin sanottava, että katastrofi ei tämä kuitenkaan ole, josta syystä 2/5 on oikea arvosana.

Sentro

Sentro

Taannoisena kauniina kesäpäivänä olin Punavuoren suunnalla työasioissa, kun mahanpohjalla alkoi pieni hiukominen muistuttamaan skipatusta aamiaisesta. Kaupunginosa on hiukan kadoksissa mitä tulee uusiin ravintoloihin, mutta onneksi olin saanut jo kuukausi sitten kutsun käydä katsastamassa Sentron Pieni Robertinkadulla. Samaisessa tilassa, jossa aikanaan majaili Beefy Queen – legendaarinen rasvankäryinen pihvipaikka.

Olen tätä ”blogia” pyörittänyt nyt jo pari vuotta ja edelleen on ikävän harvassa ne kerrat, joissa ravintola itse ottaa asiakseen tiedottaa itsestään. Sentro siis siinä mielessä oli jo lähtökohtaisesti varsin ilahduttavan oma-aloitteinen. Tosin heti keskustelussa mainitsin, että ensikokemukset paikasta maksan aina itse ja tulen paikalle tavallaan incognito.

En siis tiedä, oliko takahuoneen seinälle nostettu pärstävärkkini varoitusten kera, kun kävelin kynnyksen yli lähes tyhjään ravintolaan.  Työntekijöitä ja/tai omistajakuntaa tosin oli varsin rennolla otteella viettämässä siestaa asiakastilassa, jossa innokas puheensorina täytti ilmaa. Haahuileva palloiluni selkeästi näkyi, kun ystävällinen tarjoilija tarjoili huomiotaan. Kysyttyäni lounasmahdollisuuksista, vaikka virallinen lounasaika oli päättynyt vain muutamia minuutteja aiemmin, sain yltiöystävällisen vastauksen, että tottahan toki se onnistuu vielä. Valitsin siis listalta annoksekseni monchon fried chicken (11,90e). Huomioni kiinnitti tässä vaiheessa myös se, että ruokajuomaksi valitut virvoitusjuomat oli hinnoiteltu varsin rapeisiin hintoihin – vaivaiset 14e / litra. Tyypillinen tunnelmanlatistaja Helsingin ravintoloissa, valitettavasti.

Annos saapui pöytään kymmenessä minuutissa ja se tarjoiltiin kahdelta lautaselta, joissa riisi oli omassa kulhossaan, siemenien ja merileväsuikaleiden koristelemana. Itse pääannoksesta ensimmäisenä silmä kiinnittyy friteerattuihin nuudeleihin (?), jotka peittelevät muuten herkulliselta näyttävät kananpalat. Vahvan makeat kanat tarjoavat makunystyröille imelän savuista vahvaa makua, mutta myös rapeutta jota itse toivoisin aina näissä enemmän. Olen siinä mielessä perverssi, että pidän kanasta hiukan kuivempana mitä se oppikirjojen mukaan pitäisi olla – mutta Sentron friteerattu kana on kieltämättä kypsyysasteeltaan täydellistä. Kanan lisäksi lautaselta löytyy kasviksia,  lähinnä paprikaa, porkkanoita, kesäkurpitsaa ja papuja – jotka täyttävät sen raon mitä varten ne lautasella ovatkaan. Suorituksena teknisesti toimivat ja tukevat annosta täysin. En tiedä miten annoksen kokonaisuuden voisi tehdä paremminkaan.

Lounasannokseksi hinta on siellä totutun hintahaitarin yläpäässä, mutta vaikka vatsanpohjalle jäi annoksen jälkeen pieni ”olisi vielä mahtunut enemmänkin” -tunne, on Sentron annos varsin positiivinen yllätys. Hintakiskontaa muistuttava virvoitusjuomien hinnoittelu jättää aina pahan maun suuhun, mitä ei kuitenkaan voi sanoa ruoasta. Annos on erinomainen, sen maut ovat kohdallaan, se tarjoaa ruumiinravinnon lisäksi silmänruokaa ja se henkii paikan persoonallisuutta. Paikasta on tämän kokemuksen perusteella vaikea keksiä varsinaista kritiikkiä, mutta kaiken edellämainitun jälkeen lopputulokseksi jää kuitenkin pieni tyhjyyden tunne. Tästä syystä arvosana 4/5 on vielä paikallaan vahvan suosituksen kera.

Käpygrillin wieninleike

Käpygrillin wieninleike

Käpylän Olympiakylässä sijaitseva Käpygrilli kuuluu niihin wanhoihin klassikoihin, jotka pitäisi tietää. Ravintoloihin, jotka ovat tavallaan jo kulta-aikansa nähneet ja joista aina toivoisi vielä kasvavan jotain mainettaan suurempaa.

En ole paikan vakioasiakas, suurimmilta osin siksi että Käpylä ei muutenkaan ole juuri kulkureittieni varrella. Siitä huolimatta, paikka on saanut minut sillointällöin vierailemaan luonaan, mutta tällä kertaa siksi, että joku lukijoista vihjaisi paikassa saatavan wieninleikettä. Ja tosiaan, sellaisen minäkin tilasin, hintaan 13,50e.

Tilattaessa myöhäisen iltapäivän hiljaisina tunteina paikka vaikuttaa uneliaalta. Nurkassa jos toisessakin on keski-iän ylittäneitä paikallistätejä ja -setiä nauttimassa virvokkeita ja kenelläkään ei ole päällimmäisenä ajatuksena paikan ruokatarjonta. Tietyllä tavalla sympaattinen olomuoto, varsinkin kun paikka laajalti henkii wanhaa ravintolakulttuuria, paikalliskuppilan rappiollista romantiikkaa ja tietynlaista rasvanhuuruista ravintoympyrää.

Leikkeessä kuitenkin kestää aikansa, huolimatta siitä että olin ilmeisesti ainoa ruokaa tilannut asiakas hetkeen, annos saapuu pöytään noin varttitunnissa. Ensivaikutelma annoksesta on yllättävä, sillä tähän hintaan en odottanut näin hyvännäköistä annosta. Ensivilkaisulta kuitenkin myös huomaa, että pleittauksessa on tehty amatöörimäinen moka – leike on aseteltu suoraan perunamuussin päälle, joka useinmiten pilaa leivityksen – ja niin tässäkin. Vaikka leikkeen leivitys on erittäin onnistunut, on pohjaosa pelkkää muhjua perunamuussin vaikutuksesta. Rasvan ja suolan pyhä liitto sopivan rapeassa kuoressa jää puolitiehen ja pettymys on todellinen.

Toki muitakin kritisoinnin aiheita on – perunamuussi on myllytetty hienojakoisemmaksi kuin olisi tarve ja vihannekset ovat täysin kylmiä. Lihassa on myös pientä narskumista ja anjovis on aivan järkyttävän kokoinen pala jotakin – silliä, kenties.

Hyvinä huomioina kuitenkin sitruunan tarjoileminen lohkona ja kapriksien riittävä määrä. Näissä ei olla kursailtu, joka on aina hyvä asia.

Käpygrillin wieninleike herättää arvostelijalleen ristiriitaisia tunteita. Itse leike on erinomainen, mutta sen tarjoilu ja lisukkeet varsin vajavaisia. On vaikea antaa tälle leikkeen ansaitsemaa arvosanaa ottamatta huomioon annoksen puutteita. Hinta-laatusuhde on kuitenkin erittäin hyvä, 13,50e on tästä annoksesta erittäin hyvä hinta, mutta jos käytte paikanpäällä, pyytäkää leike vaikka erillisellä lautasella. Puutteista johtuen, annokselle ei kuitenkaan voi antaa 3/5 arvosanaa korkeampaa. Jos pienet puutteet korjattaisiin, käpygrillin wieninleike pääsisi helposti kaupungin TOP10-listalle.

Jää nähtäväksi, mitä Käpygrilli asialle tekee, varsinkin kun kuulin paikan kokin jatkavan aivan lähiviikkoina eteenpäin ja kysymykseksi nousee, miten paikan ruokatarjonta silloin muuttuu. Käykää siis kokeilemassa vielä kun ehditte ja yrittäkää selvittää, mihin paikan kokki on siirtymässä. Ihan siltä varalta, jos seuraavassa(kin) paikassa olisi wieninleikettä tarjolla.

Fonda del Sol

Fonda del Sol

Viimekertaisen artikkelin jälkeen on syytä siirtyä takaisin itään, tarkemmin sanottuna Itäkeskukseen, jota fundamentalistieläkeläiset eivät hyökkää raparperikaupunginosastaan
puolustamaan. Jostakin se hupi on ilmeisesti saatava kun odottaa kuolemaa.

Jokatapauksessa, tällä kertaa katsauksessa Itäkeskuksen yksi tunnetuimmista, ellei tunnetuin ravintola, Fonda del Sol.

Eksoottisesta nimestään huolimatta, tässä matalin aidoin rajatussa ruokailutilassa ei ole yhtään enempää eksotiikkaa kuin Fuengirolan Tauski-baarissa tai Torremolinoksen sikajuhlissa. Tämä käy kipeästi ilmi satunnaiselle ruokamatkailijalle viimeistään siinä vaiheessa, kun portista sisään kävelee. Vastassa on lounasajasta huolimatta sankoin joukoin vapaita pöytiä, eikä listasta juuri eksotiikkaa irtoa. Puolet listasta on uppopaistettua, tapakset suhteellisen mielikuvituksettomia – joten päädyn valitsemaan listasta vanhan tutun mittaamaan keittiön laatua, eli Fish & Chipsin (14,90e).

Palvelu on yllättävänkin positiivista ja jopa innokasta hymyineen kaikkineen. Siitä huolimatta lounasannoksessa kestää viitisentoista minuuttia ja ensivaikutelma annoksesta on – miten sen nyt oikeastaan kuvainnollisimmin ilmaisisi – ”kalapuikkomainen”. Annoksessa
komeilee ranskalaiskasan päällä ennennäkemättömän teollinen brikettipötkyläinen. En usko hetkeäkään, että keittiö olisi tehnyt tämän itse, ellei sellaiseksi lasketa sitä että se otettiin pakastimesta rasvakeittimeen. Ja jos on, kokkia odottaa ruusuinen tulevaisuus millä tahansa pintakäsittelyalalla (hox hox Ab Pintalaasti & Botox Oy).

Tärkeintä on kuitenkin maku, mutta sitä ei ensipuraukselta juuri irtoa. Rasvainen kuori peittoaa kaikki maut alleen ja suuhun jää parkettivahamainen jälkimaku. Positiiivista jötkäleen rakenteessa tosin se, että käsittelystä huolimatta (tai juuri siksi) kalan rakenne on säilynyt suhteellisen tiiviinä, eikä se ole juuri muussaantunut, kuten monessa muussa vastaavassa annoksessa on helposti päässyt käymään. Remoulade maistuu purkkitavaralta. Todennäköisesti se sitä onkin, josta sitruuna pelastaa hiukan tilannetta. Mieluusti maistaisin tässä kalaruoassa edes suolaa, jos en muitakin merellisiä makuja.

Suolattomuus jatkuu myös lisukkeissa, sillä ranskalaisista tuntuu se unohtuneen melkein kokonaan. Jotta suolattomuutta ei huomaisi, on ne jätetty myös osittain puoliraaoiksi ja pehmeiksi. Toivottua rapeutta löytyy vain ehkä neljänneksestä ja niistäkin vain nimeksi. Salaatti on selvästi annoksen paras osuus, sen ainekset ovat tuoreita ja rakenne hyvä.

Kokonaisuudessaan Itiksen Fonda del Sol on  pettymys. Tämän kokemuksen perusteella on vaikea uskoa sen onnistuvan missään muussakaan ruokalistan annoksessa, mutta jos joku lukijoista on sen pystynyt todistamaan, toivon kommentteihin siitä mainintaa. Tämänkertainen annos edustaa hyvin laiskaa, asiakasta aliarvioivaa keittiötä, joka on hukannut kaiken rakkauden ruokaan jo kauan sitten ja antaa voittolaskelma-excelinsä ohjata reseptiikkaansa. Ei näin hyvät ihmiset.

Ei näin.

Pelimannin wieninleike

Pelimannin wieninleike

Neljännenkymmenenkuudennen wieninleikkeen kävin nauttimassa puolivahingossa tänään, kun velvollisuudet kutsuivat pikaisesti Vantaan rajan suuntaan. Koska myös lounas oli jäänyt välistä, osui kartalta silmään Puistolassa sijaitseva Ravintola Pelimanni.

Puistola ei kuulu omiin lempikaupunginosiini. Itseasiassa, sen olemassaolon unohtaa aina sillointällöin, ennenkuin näkee jonkin kyltin taas sinne osoittavan. Käynti paikassa on kuin Pohjanmaalla. Tämä on aluetta, jossa pihoilla kasvaa raparperia ja herpes siirtyy naapurilta toiseen. Ei siis aluetta, josta kuvittelisi löytävän mitään järkevää ruokaravintolaa.

Ja voi pojat, ensiarvaukselta olin myös oikeassa kaartaessani ravintolan viereiselle parkkipaikalle. Perätien päässä sijaitseva, jostakin 1970-luvun kekkosvuosilta peräisin oleva puoliksi kompostoituvassa tilassa oleva talorykelmä, jota kenties joskus on sanottu ostariksi. Viereinen talo on myös joskus ollut ravintola, joka on sen jälkeen ilmeisesti palanut, kokenut ilkivaltaa ja kenties palanut uudestaan. En tiedä kauan se on ollut siinä tilassa, mutta pelkäisin kysyä asiasta joltakin paikalliselta. Se saattaisi vahvistaa tunteen, että ketään ei vaan kiinnosta. Puistola – alue jonka suurin etu on se, että se sijaitsee Helsingissä.

Ravintolan julkisivu antaa ilmi monia asioita. Terassioluet ovat tässä paikassa kova juttu ja aurinkoisella säällä, lomakauden ollessa kiivaimmillaan paikalliset viihtyvät taatusti täällä juomassa pilsnereitä. Sisäänkäyntiä vartioi myös kaksi portinvartijaa, jotka osoittavat omistajien olevan Karjalaa idempää kotoisin. Muutoin ensivaikutelma valmistelee satunnaista matkailijaa sisällä odottavaan, sillä paikka on yksi niistä monista, jotka ovat jämähtäneet sinne 1990-luvun lamavuosien ravintolainteriööreihin. Kauhtuneet plyyshisohvat, tummaksi petsatut puupaneelit ja palapeilit tuovat valmiiksi masentuneille takuulla hetken, jossa kuka tahansa herää tajuamaan alkoholisimin olevan varteenotettava vaihtoehto peittämään elämän aiheuttamaa hämmennystä.

Rohkeasti tiskiltä wieninleikkeen (10e) tilatessani myös tuopillinen virvoitusjuomaa kaadettiin lasiin 1,5 litran pullosta. Vähän epäortodoksimainen tapa, mutta ehkä hanasta oli paine loppunut ja henkilökunta oli hakemassa puolen litran pulloja. Tai sitten ei.

Leikkeen saapumisessa kesti noin 10 minuuttia, jota edelsi reilut hakkaamisäänet keittiön puolelta. Ääni, joka aina tuo jokseenkin hyvän mieleen. Ensivaikutelmaltaan annos oli varsin moosesmainen, jossa leike jakoi salaatit tikkuperunoista kuin punainen meri. Erityispiirteenä (ns. WTF-ilmiönä) paikka tarjoilee winkkarissa anjoviksen ja kaprikset dippikupista – tapa, jota en oikeasti ymmärrä, mutta luo toki annokseen persoonallisen ripauksen. Salaatti on yllättävän tuore, tosin se ui salaattikastikkeessaan ja perunat ovat ohuita pakasteperunoita, jotka on friteerattu läpirapeiksi. Näistä siis ei mitenkään yllättävästi mitään sanottavaa, mutta…

…niin. Se itse leike. Se tosiaan hämmentää. Hintaluokassaan (siis 10e) se on suorastaan ilmiömäisen hyvin rakennettu. Leivitys on kohdallaan, josta toki pientä kuohkeutta puuttuu – mutta sen korvaa sopivan rapean kuiva pintakerros, jonka alta paljastuu höyrytetyn mehevää pintaa. Leivityksessä olisi saanut olla hiukan lisää suolaa, mutta kuten aina – on kyseessä enemmän makuasia. Ei tämä kuitenkaan mauton kokonaisuus ole. Käytetty porsaanliha on myös hyvälaatuista ja pelättyä narskuntaa ei hampaissa tunnu.

Voin nyt lopulta myöntää, tämän annoksen arvostelu on todella vaikeaa. Se on hintaluokassa, jossa normaalisti olen tottunut törmäämään aivan luokattoman huonoihin wieninleikkeisiin, mutta samalla se ei kuitenkaan ole täydellinen. Jos arvostelisin pelkästään hinta-laatusuhdetta, olisi tämä hyvin lähellä täyttä 5/5 leikettä, mutta koska heikkouksia kuitenkin on, sille on annettava 4/5 ja erittäin kova suositus, jos Puistolassa päin joku teistä liikkuu. Jos ravintolan henkilökunnasta joku tämän lukee, konkreettisina parannusehdotuksina neuvoisin tuomaan perunoihin vaihtoehdoiksi hyvän muusin ja/tai paistinperunat sipuli-pekonilla.

The Lucky Bastard

The Lucky Bastard

Itäkeskuksessa majaansa pitävä The Lucky Bastard on ravintola, josta on vaikea löytää todellista persoonallisuutta. Jo aiemmin majaillessaan kauppakeskuksen länsipäädyssä se tuntui varsin hipsterpaikalta, mutta nyt siirryttyään kauppakeskuksen keskiosiin, on hipsterifaktori viety äärimmilleen. Tavallisten ruokien lisäksi paikasta löytyy mm. noin kahta tusinaa eri Fantaa.

Tieto, jota ilman suurin osa teistä olisi voinut varmasti elää.

Ravintola on myös muutossaan ottanut käyttöön vahvasti inhoamani tavan, eli summerikiekot, joilla ravintola teettää osan omista töistään asiakkaalla. Käytännössä siis tarjoilijan tehtävät. Jotain kuitenkin sanoo vierailuni ajankohtana tiskin takana olevan nuoren miehen palveluhenkisyydestä, että urputtaessani siitä, että en voi odotusaikana levittäytyä läppärini kanssa pöydälle tekemään töitä – hän automaattisesti ehdottaa, että voisi tehdä poikkeuksen ja tarjoilla annoksen pöytään. Erittäin hyvää pelisilmää siis.

Ravintolan ruokalistalta valikoituu annokseksi Lucky Cheeseburger (9,70e) josta löytyy kaksi kokoa. Tämä on niistä pienempi, joka oletusarvoisesti mahdollistaa liittää kokeiluuni myös Cheesy Lucky Fries (5,90e) annoksen. Hinta ei ole siis mitenkään mahdoton, mutta johtuen siitä, että kaikki huomioni on mennyt kaupungin kärkitiloista kamppailevien burgermestojen tuotoksien seurailuun, on tutka täällä ennakko-odotusten osalta varsin kadoksissa.

Ja se on sinänsä hienoa, sillä noin varttitunnin odottamisen jälkeen ystävällinen henkilökunnan jäsen kiidättää pöytääni kaksi lautasannosta. Varsin tiiviin näköinen burgeri toisella ja jättimäinen annos ranskalaisia toisella. Ensimmäisenä kiinnittää huomiota se, että täällä burger tarjoillaan oikeaoppisesti käsin syötäväksi ja sitä helpottamaan on lautaselle asetettu myös paperitasku. Tästä isot plussat.

Valitettavasti kuitenkin ensipuraisu ei jatka euforian tunnetta. Burgerin pihvi on kovin tiivis ja paksu, mutta juusto jää hyvin vahvasti taustalle, jonka dominoi kadoksiin vahva majoneesin maku. Pihvi on kypsennetty oikeaoppisesti mediumiksi ja sämpylän rakenne on toimiva. Ensivaikutelma burgerista on pihvistä johtuen hiukan tehdasmainen – se on tehty liian siististi, kun hiukan rustiikkinen (eli sopivan paskasti rakennettu) burgeri toisi myös enemmän persoonaa.

Ranskalaisannos on sitävastoin todellinen yllättäjä. Kokoa riittää, mutta juustoisuus ei saavuta ihan tavoitteita. Annokseen kuuluu juustoraastetta, joka on raemuotoisena heitetty kypsennettyjen ranskalaisten päälle lautasella ja se on vain osittain sulanut. Osasyy heikolle sulamiselle löytyy isosta kauhallisesta hapankermaa, jonka syytä olla annoksessa en voi käsittää. Se toimisi huomattavasti paremmin vain erillisenä dippinä – ja nyt se paitsi jäähdyttää nopeasti kaikki lautasen ranskalaiset haaleiksi, myös tekee puolesta niistä vetisiä ja kylmiä. Ainesosista löytyy myös ruohosipuli, mutta sitä annoksessa on vain koristeeksi – valitettavasti, sillä pidän ajatuksesta kovasti. Suolaa saisi olla enemmän.

Lucky Bastardin ranskalaisannoksen paras puoli on sen koko. Soppalautasellinen on todella toimiva annos porukassa jaettavaksi oluiden kanssa, joka selkeästi on myös listan suunnittelussa otettu huomioon. Tätä tuli myös muutamaa päivää myöhemmin todistettua, kun sovin erään työpalaverin samaan paikkaan ja tilasin aiemmasta viisastuneena annoksen ilman hapankermaa ja toivoin sen puuttumisen korvattavan extrajuustolla ja -ruohosipulilla.

Niiden määrän kasvattamisesta ei otettu onkeen, mutta ainakin hapankerma poistui häiritsemästä annosta ja totta tosiaan, näin annos toimi huomattavasti paremmin. Ranskalaiset olivat rapeampia ja ne säilyivät pidempään lämpiminä. Edes niiden varsin ujo suolaus ei haitannut, kun nyt muitakin makuja oli havaittavissa kuin märkää ranskankermaa.

The Lucky Bastard on muutaman käynnin jälkeen varsin toimiva ostoskeskusruokala. Summerilättyjen käyttäminen vituttaa aina ja siitä tekisi mieli rokottaa lisäpiste, mutta totuus on, että Lucky Bastard päihittää monet muut samaisen ostoskeskuksen ruokapaikoista mennen tullen. Ei se silti täydellinen ole, mutta hinta-laatusuhde on varsin kohdallaan ja myös palveluasenne on tavallista parempi. Itselleni jäi paikasta hiukan ristiriitainen tunne, mutta tämän paikan soisi saavan enemmänkin asiakkaita. Kokonaisuutena tiukka 4/5, josta on varaa vielä reilusti parantaa.

King Kong & wieninleike

King Kong & wieninleike

Viimeisestä winkkaristani on jo aikaa ja on vähän omatunto jo kolkuttanut. Olenko jo luovuttanut, kun en jaksa kahlata läpi niitä vielä kolmeakymmentä listalla olevaa geneeristä kebabberiaa ja olenko laiska, koska mitään muita ei löydy. Aina silloin tällöin käytän onnistuneesti ongelmanratkaisuun parviälyä internetissä ja tällä kertaa ratkaisu löytyi lukijan ehdotuksen muodossa, joka osoitti tietäni Malmilla sijaitseviin kahteen eri ravintolaan. Toinen näistä oli nimeltään King Kong.

En löytänyt paikasta oikeastaan mitään ennakkotietoja netistä, joka myös sai odotukseni laskemaan. Tämä tunne ei juuri parantunut Malmin rautatieasemalla radan ylittävää käytävää kävellessäni, koska ravintolan ulkopuolella odotti vallan hämmentävä näky. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt 1990-luvulle ja ravintolan edessä odotti killisilmäinen vanerinalle, joka piteli käsissään ruokalistaa. Siitä erotti sanat ”wienerleike” (9,00e)

Kävelemällä sisään, ei ensivaikutelma juuri muuttunut. Jokseenkin hämmentävällä tavalla paikan ominaistuoksu toi mieleen lapsuuden käynnit uimahallissa. Enkä tarkoita klooria, vaan sitä sellaista tunkkaista, nenäkarvat tukahduttavaa kokolattiamaton ankeutta, joka kertoo vuosikymmenten tarinoiden imeytyneen paikan seiniin. Ja lattiaan – ja herra paratkoon, todennäköisesti myös sohviin.

Ensivaikutelma ei siis ollut millään tasolla positiivinen ja suoraan sanottuna, pohdin koko tilanteen vaikutusta terveyteeni. Rohkeasti tiskille astellessani vastassa kuitenkin oli varsin pirteä ja hyväntuulinen veikkonen joka kohteliaasti tiedusteli, mitä minulle saisi olla. En tiedä johtuuko se vain ennakkoasenteestani, mutta miekkonen vaikuttu hiukan yllättyneeltä tilattuani ruokaa. Maksun ja juomanlaskun jälkeen, hän vielä meni koputtelemaan takanaan olevan keittiön luukulle ja huuteli sinne jotakin vieraalla kielellä käynnistääkseen keittiössä puuhaavan isoäitinsä(*).

(disclaimer: en minä kokista nähnyt muuta kuin keskivartalon ja käsivarret, mutta tämän perusteella rohkenen tehdä päätöksen sukulaisuussuhteesta ihan sillä perusteella, että saamani vaikutelma keittiöhenkilökunnasta sijoittaisi arvauksen iästä sinne 20 vuoden paikkeille. Yli eläkeiän siis.)

Pöytään istuuduttuani katselin tarkemmin ympärilleni. Paikkahan on ollut ihan mukava varmasti se 30 vuotta sitten ja sellaisena sopii koko Malmin aseman yleisilmeeseen. Nuhjuuntunut, rappioromanttisella tavalla urbaani ja sopivasti masentava. Voin nähdä tämän olevan suosittu ihmisten keskuudessa jotka ovat matkalla Helsingin junaan tai kuolemaan.

Alkusalaatti tulee pyytämättä pöytään. Pikkuruinen nylpyrä salaattia, punajuurikuutioita, yksi (1) kirsikkatomaatti, yksi (1) oliivi ja kaksi (2) kurkkuviipaletta. Lisänä kastiketta, joka on niin geneerinen kuin voi olla. Lähinnä kohteliaisuudesta (olenhan ainoa ruokaa tilannut asiakas ja istuin aivan liian lähelle ravintolan tiskiä) syön ja hämmästyn – salaatti nimittäin on tehty täysin tuoreista aineksista ja vaikka pikkiriikkinen annos on hassu (OLIIVI JUMALAUTA!), on yhdeksän euron hintaisen wieninleikkeen kylkiäisenä tällainen varsin omalaatuinen ratkaisu. Ja toimiva – jollakin hiukan huolestuttavalla tavalla. Sanotaanko vaikka, että alkusalaatin toteutus sopii hyvin paikan antamaan kuvaan itsestään.

Itse annos saapuu myös nopeasti, noin kymmenessä minuutissa ja kasvoilleni leviää varmastikin tyrmistynyt hymy. Ei tämä nimittäin niin pahalta näytä, kui n olin odottanut. Itseasiassa, ensivaikutelma (jota tähän asti on pehmentänyt jo varsin iloinen palvelu) annoksesta on jopa yllättävänkin hyvä, ottaen huomioon mitä odotin. Leikkeen pinta nimittäin on varsin kuohkean oloinen, eikä pelättyä puhkipaistamista ja hiilenkatkua ole nähtävissä lainkaan. Haarukan upottaminen leikkeeseen vain vahvistaa havainnon, leivitys on tehty yllättävän hyvin ja vaikka leike itsestäänselvästi on possua ja kooltaan todella pieni, sen maku ei ole lainkaan hullumpi. Leivityksessä saisi toki olla hiukan enemmän rapeutta ja suolaa ripaus enemmän.

Lisukkeista ranskalaiset ovat sellaiset mitä tämän hintaluokan paikoista voi odottaa. Ohuet, rapeat ja kuivat. Suolaa on heikonlaisesti, mutta ketsuppilavettina nämä muutenkin taitavat toimia useimmille. Kaprikset ovat tiiviit kuin kivet, kuten myös ”anjovis” joka on suikale jonkin fileestä joka joskus on lienee vaeltanut pitkin valtameriä. Annoksen reunalla on myös malmilainen erikoisuus, lusikallinen suolakurkkukuutioita.

Monille King Kong on varmasti paikka tuoda nostalgisia muistoja ajasta, jolloin kaupoissa oli vain kolme eri tuotemerkkiä. Aikana, jolloin alkoholismi ei ollut sairaus vaan elämäntapa ja Jari Sarasvuota jaksettiin kuunnella.

Tällaisena kokemuksena se on yllättävä, juuri siksi että se antaa lupauksen paljon huonommasta mitä se lopulta tarjoaa. Annos ei missään tapauksessa ole erinomainen tai edes hyvä, mutta tarjoaa hintaisekseen varsin miellyttävän kokemuksen ”baariwinkkarista”. Siitä huolimatta, 2,5/5.