Magu

Magu

Viime viikolla oli jälleen vuorossa yksi parisuhteemme kulmakivistä, eli perinteinen treffi-ilta Helsingissä. Ensimmäiseksi post-koronakaranteenin jälkeiseksi kohteeksi valikoitui Magu, jonka ensiasettelu lupasi melko punavuorelaista kasvisruokakokemusta. Tätä vauhdittamaan paikalla oli houkutteleva tarjous kauden menusta – kaksi yhden hinnalla (norm. 2 x 49e), joten päätimme jo ennen saapumista ottaa juuri tämän. Ja koska ravintoloiden elvyttäminen on aina hyvä ajatus, otimme myös pullon viiniä joka tunnetusti on ravintoloiden katteelle varsinainen adrenaliinipistos suoraan Lue lisää...

Piece’n Love

Piece’n Love

Näin koronakevään aikana monet ravintolat ovat lähteneet tekemään poikkeuksellisia ratkaisuja, eikä Uudenmaankadun ravintolakeskittymän jatkeessa oleva Piece’n Love tee toisin. Ylikansoittuneessa sosiaalisessa mediassa on kulkeutunut kautta kaupungin tietoa viitisen vuotta toimineen ravintolan levitettyä lonkeroitaan myös muihin kaupunginosiin kotiinkuljetusta tarjoten. Harvemmin olen Punavuoresta asti tilannut itse kotiinkuljetuksella pizzaa, mutta kokeillaan nyt tätäkin!

Selkeästi poikkeustilasta johtuen, ravintola ottaa maksuksi mobilepayn ja tilauksen myös Facebookin Lue lisää...

Sentro

Sentro

Taannoisena kauniina kesäpäivänä olin Punavuoren suunnalla työasioissa, kun mahanpohjalla alkoi pieni hiukominen muistuttamaan skipatusta aamiaisesta. Kaupunginosa on hiukan kadoksissa mitä tulee uusiin ravintoloihin, mutta onneksi olin saanut jo kuukausi sitten kutsun käydä katsastamassa Sentron Pieni Robertinkadulla. Samaisessa tilassa, jossa aikanaan majaili Beefy Queen – legendaarinen rasvankäryinen pihvipaikka.

Olen tätä ”blogia” pyörittänyt nyt jo pari vuotta ja edelleen on ikävän harvassa ne kerrat, joissa ravintola itse ottaa asiakseen tiedottaa itsestään. Sentro siis siinä mielessä oli jo lähtökohtaisesti varsin ilahduttavan oma-aloitteinen. Tosin heti keskustelussa mainitsin, että ensikokemukset paikasta maksan aina itse ja tulen paikalle tavallaan incognito.

En siis tiedä, oliko takahuoneen seinälle nostettu pärstävärkkini varoitusten kera, kun kävelin kynnyksen yli lähes tyhjään ravintolaan.  Työntekijöitä ja/tai omistajakuntaa tosin oli varsin rennolla otteella viettämässä siestaa asiakastilassa, jossa innokas puheensorina täytti ilmaa. Haahuileva palloiluni selkeästi näkyi, kun ystävällinen tarjoilija tarjoili huomiotaan. Kysyttyäni lounasmahdollisuuksista, vaikka virallinen lounasaika oli päättynyt vain muutamia minuutteja aiemmin, sain yltiöystävällisen vastauksen, että tottahan toki se onnistuu vielä. Valitsin siis listalta annoksekseni monchon fried chicken (11,90e). Huomioni kiinnitti tässä vaiheessa myös se, että ruokajuomaksi valitut virvoitusjuomat oli hinnoiteltu varsin rapeisiin hintoihin – vaivaiset 14e / litra. Tyypillinen tunnelmanlatistaja Helsingin ravintoloissa, valitettavasti.

Annos saapui pöytään kymmenessä minuutissa ja se tarjoiltiin kahdelta lautaselta, joissa riisi oli omassa kulhossaan, siemenien ja merileväsuikaleiden koristelemana. Itse pääannoksesta ensimmäisenä silmä kiinnittyy friteerattuihin nuudeleihin (?), jotka peittelevät muuten herkulliselta näyttävät kananpalat. Vahvan makeat kanat tarjoavat makunystyröille imelän savuista vahvaa makua, mutta myös rapeutta jota itse toivoisin aina näissä enemmän. Olen siinä mielessä perverssi, että pidän kanasta hiukan kuivempana mitä se oppikirjojen mukaan pitäisi olla – mutta Sentron friteerattu kana on kieltämättä kypsyysasteeltaan täydellistä. Kanan lisäksi lautaselta löytyy kasviksia,  lähinnä paprikaa, porkkanoita, kesäkurpitsaa ja papuja – jotka täyttävät sen raon mitä varten ne lautasella ovatkaan. Suorituksena teknisesti toimivat ja tukevat annosta täysin. En tiedä miten annoksen kokonaisuuden voisi tehdä paremminkaan.

Lounasannokseksi hinta on siellä totutun hintahaitarin yläpäässä, mutta vaikka vatsanpohjalle jäi annoksen jälkeen pieni ”olisi vielä mahtunut enemmänkin” -tunne, on Sentron annos varsin positiivinen yllätys. Hintakiskontaa muistuttava virvoitusjuomien hinnoittelu jättää aina pahan maun suuhun, mitä ei kuitenkaan voi sanoa ruoasta. Annos on erinomainen, sen maut ovat kohdallaan, se tarjoaa ruumiinravinnon lisäksi silmänruokaa ja se henkii paikan persoonallisuutta. Paikasta on tämän kokemuksen perusteella vaikea keksiä varsinaista kritiikkiä, mutta kaiken edellämainitun jälkeen lopputulokseksi jää kuitenkin pieni tyhjyyden tunne. Tästä syystä arvosana 4/5 on vielä paikallaan vahvan suosituksen kera.

Brooklyn Cafe & bagel-kulttuuri

Brooklyn Cafe & bagel-kulttuuri

Punavuoresta, aivan viiskulmasta löytyy Brooklyn Cafe. Pieni kahvila. Tarjonta ei ole kovin ruokamaista ja sinänsä paikkaa ei voi oikein käsitellä ravintolana, mutta oma kokemukseni tältä päivältä on sitä tasoa, että aiheesta pitää antaa vinkkiä muillekin alueella liikkuville.

Jenkkiläinen – ja erityisesti ”nykkiläinen” bagel-kulttuuri on meillä vielä melko tuntematon, mutta tällaiset paikat tekevät paljon hyvää sen levittämiseksi tännekin. Itse menin paikanpäälle vain tappaakseni hetken aikaa, mutta kahvilan tarjonnan tuoksut ja erityisesti kiinnostava lista sai kokeilemaan – enkä ole lainkaan pettynyt. Päinvastoin.

Ihmiselle kuten minä, joka on jokseenkin tylsistynyt suomalaiseen burgeritarjontaan, tällainen tulee kuin taivaan lahjana. Mustikka-bagelin, prosciutton ja muiden tuoreiden ainesten yhdistelmä on tavattoman tervetullut (ja taatusti epäterveellinen) lautasellinen pieneen nälkään.

Toki lisukesalaattia voi kritisoida hiukan tylsähköksi, mutta toisaalta suoritus on silti laadukkaampi kuin valtaosa vastaavista yritelmistä. Vaihtoehtona bageleiden kanssa voi valita lisukkeeksi myös ”chipsit”, joka jäi vielä epäselväksi mitä se varsinaisesti tarkoittaa.

Maultaan ja palvelukokemukseltaan täydellinen pieni kahvila. Bageleiden hinta vaihtelee täytteistä riippuen noin 6-8 euron välillä, ilman täytteitä tai tuorejuustolla saa muutaman euron halvemmalla. Teekannullisen (tapa jonka soisi yleistyvän) kanssa prosciutto-bagel maksoi tasan kympin.

Vahva suositus. Saman ketjun kahviloita ilmeisesti löytyy muualtakin.

Skiffer – hipsteriyden pimeä ydin

Skiffer – hipsteriyden pimeä ydin

HIPSTERIYDEN PIMEÄSSÄ YTIMESSÄ

Aamu valkeni keväisenä, mutta vahvan krapulaisena. Suussa maistui yöllä absorboitu heikkolaatuinen kebab ja muu ruumis huusi samaan aikaan vaimeata kuolemaansa.

Tämä on juuri sellaisia hetkiä, jolloin hätä ei lue lakia, mutta laiksi lukisin ammoisen päätöksen olla käymättä ikinä Restaurant Skifferissä, koska liuskamuotoinen pizza tuntuu vaan ihan vitun typerältä hipsterihifistelyltä.

Siellä minä kuitenkin olin, harottavin silmin viiskulmassa juuri sporasta nousseena, jossa olin kävellyt kohmeloissani päin kortinlukijatolppaa. Löntystelin The Old Skifferin eteen ja menin sisään vain melkein jäädäkseni katolta putoavan lumijäämöhkäleen alle.

Aikoinaan Pursimiehenkadulla työskennellessäni samoissa tiloissa toimi Primula, jolla oli tilassa Old Skipper’s -niminen baari. En noista ajoista muista muuta kuin hitaan alkoholisoitumisen, mutta tämän sunnuntain olotiloihin tuollaiset muistot sopivat vallan hyvin. Jokatapauksessa, Skiffer on onnistuneesti pitänyt paikan vanhaa henkeä yllä vaikka tiettyä siistiytymistäkin on havaittavissa.

Tilasin tiskiltä KAA-pizz…liuskan (16e) ja ison colan (4,10e). Pelkkä ajatus oluesta sai sisuskaluni möyryämään, eikä annosta tarvinnut odottaa onneksi kauaa – 10 minuuttia. Annos saapui pöytään ystävällisen palvelun kera ja pakollisten kuvien ottamisen jälkeen hyökkään sen kimppuun. Täytteinä palvikinkkua, tuoretta ananasta ja sinihomejuustoa.

Vaikka lähtökohtaisesti inhoan ajatusta ns. premium-pizzoista, niin on pakko myöntää heti, että maut ovat kohdallaan ja pohja on omalla rapeanpalaneella tavalllaan varsin oiva. Puoliväliin päästyäni olin jo irrottautunut ylihintaisen pizzan ajatuksesta ja hyväksynyt annosta tuijotellessani sen, että tämä on kuin onkin ihan hintansa arvoinen elämys. Kinkku on hyvä valinta, ananas toimii kerrassaan hyvin ja juusto ihan ok, joskin ei nouse ainakaan omaan makupalettiini esille ihan tajunnanräjäyttävänä kokemuksena.

Mutta sitten siihen, mikä Skifferissä mättää:

Ensinnäkin, haluaisin kuulla oikeasti jonkin tarinan siitä, miksi liuskamuoto on parempi kuin pyöreä pizza. Asia ei tietenkään vaikuta itse makuun, mutta tätä tuulenvenyttämää lättyä katsellessa ei voi olla ajattelematta, että tässä on tarkoituksellisesti haluttu tehdä jotain, joka erottautuu joukosta juuri siinä määrin, että maitoperseiset hipsterilaumat voivat kaikki kertoa löytäneensä jotain uutta ennekuin se oli cool.

En minä haluaisi omaa pizz… eikun liuskaani syödä pöydältä, mihin se väistämättä pöytään tuotuna nojailee lautasen reunojen yli lerppuen. Kyllä, olen vanha, väsynyt ja mukavuudenhaluinen ja milleniaalit useinmiten vituttaa, eikä tänäänkään naapuripöytään änkenyt seurue ollut poikkeus. Ikinä ei tiedä pitäisikö opettaa heitä pitämästä pipoa päässä syödessään tai auttaa niistämään nenä.

Negistelypuoleen kallistuu myös se, että vaikka usein tykkään crudo-henkisestä meiningistä kaikessa ruoassa, menee se helposti tarkoituksensa ohitse. Siinä vaiheessa kun pizzan täytteet joutuu itse pilkkomaan järkevämpiin ja pienempiin osiin pizzaa leikatessaan, ollaan vähän omasta mielestäni hakoteillä. On kiva että hyvää raaka-ainetta näytetään, on ehdottoman hyvä että kaikkea ei nyt tietenkään soseuteta muodottomaksi massaksikaan – mutta jonkinlainen bitesize-ajatus voisi olla ihan kohdallaan. Nyt pizz…eikun liuskan pinta-alasta on vaan ihan helvetisti ilman täytettä.

Tiedän, nämä kaksi kritiikkiä ovat ihan julmetun isoa nillitystä kahdesta hyvin pienestä asiasta, joista kumpikaan ei vaikuta paskan vertaa itse pizz.-.liuskan makuun. Nämä ovat kuitenkin ne seikat, minkä vuoksi itse en koe paikkaa omakseni. Mahtavaa, että joku tykkää, eikä tämä itsellenikään varmasti viimeiseksi käynniksi jäänyt, mutta jos haluan hyvää pizzaa, käännän katseeni ihan toisaalle.

Laatukokemus siitä huolimatta, 4/5. Jos pukeudut costeau-pipoon (punainen) ja Makian ruutupaitaan, 5/5.

Ensikosketus Yes Yes Yes’iin

Ensikosketus Yes Yes Yes’iin

…näin sitä helposti ajattelisi, jos kohteena on vain kasvisruokaa tarjoava ravintola, jollainen myös tiistaina kohteenani ollut Yes Yes Yes on. Kyseessä on suhteellisen legendaarisen (ja nykyään melko kuolleen) biletyskadun, Iso-Robertinkadun päädyssä olleen McDonaldsin paikalle syntynyt ravintola, joka vietti virallisia avajaisiaan.

Ravintolan ruokalista on näin skeptisen sekasyöjän ensivilkaisulla hämmentävän monipuolinen. Ruokalistalta löytyy yli 20 annosta ja ruokalistalta en hirvittävästi havaitse annosten samankaltaisuutta. Havainto lähinnä tosin kertoo vain omasta olettamuksestani kasvisruoan suhteen.

Pienenä miinuksena karsastan itse kovasti paikkoja, joissa on pelkästään englanninkielinen lista, koska se omalla kohdallani tekee ravintolasta helposti pömpöösin vaikutelman. Toinen huomio ravintolasta on, että se on varsin vilkas ja meluisa. Jos etsinnässä on rauhallisen hiljainen treffiravintola kuiskaten tapahtuvan keskustelun toiveissa, valitse jokin muu paikka.

Lista on suhteellisen edullinen ja hinnat liikkuvat kahdeksan ja 14 euron välillä. Tosin myös annoskoot vaihtelevat ja aika nopeasti selviää, että YYY:n tapa on kannustaa asiakasta syömään pitkän kaavan mukaan, maistelemalla monenlaisia annoksia sen sijaan, että lautaselle ahdettaisiin paljon tavaraa. Ravintola ei siis ole kiireistä vierailua varten ja omasta absorbointikyvystä riippuen arvioisin kunnon illalliseen kuluvan 40-50 euroa + juomat.

Koska oma kohtaamiseni ravintolan listan kanssa oli erinäisistä syistä kiireinen ja suppea, nostan esille yhden annoksen – ja se on niinkin tavanomainen kuin bataatti. Kokonainen sellainen. Ikäänkuin uuniperunana.

Pakko myöntää, että kun tämä lautanen tuli pöytään, se näytti ensimmäisenä elinsiirtotarjottimelta. Haastavassa valossa möllöttänyt tasaisen tumma möykky ei ihan ensimmäisenä vakuuttanut herkullisuudellaan ja mielessä vilahti kaipuu hampurilaisten pariin.

Kunnes maistoin sitä.

Olen monenlaisia makuja suuhuni laittanut, mutta aika harvoin kohtaa näin hämmentävää makuyhdistelmää. Bataatti oli täydellisesti kypsennetty ja sen synkkään makeuteen sopi loistavasti mustan tahinin ja fenkoli-aiolin yhteisvaikutus. Jos sanoisin, että se maistui samalta kuin miltä sormenpäässä tuntuu koskettaessasi samettia ensimmäisen kerran – olisin ehkä lähimpänä sen tuomaa mielikuvaa. Se, että tykkääkö sitten sametista onkin toinen juttu.

Nyt itse pidän siitä ainakin vähän enemmän.

Jos koko kokemus pitäisi tiivistää jonkinlaiseen tuomioon tai suositukseen, olisi se ehkä seuraavanlainen:

Jos olet jo kuullut itsesi tehneen keskustelunavauksia sanoilla: ”Nykynuoriso muuten ei…” tai ”Silloin kun minä olin nuori…”, ei Yes Yes Yes välttämättä ole juuri sinun paikkasi.

Meille muille, paikka tarjoaa uusia kokemuksia ja haasteita – myös oman makumaailman suhteen. Ja ehkä kannustaa pohtimaan myös sitä, miksi ei ehkä ole antanut kasvissyönnille sen ansaitsemaa mahdollisuutta.

Jos olet kasvissyöjä tai vegaani, tämä on juuri sinun paikkasi.

Omalta kohdaltani on hirvittävän vaikea sanoa, että pidänkö itse YesYesYesistä vai en. Ravintola osuu segmenttiin, missä en koe voivani mennä paikan kulmapöytään viettämään rauhallista ruokailuhetkeä.

Toisaalta lyhytkin vierailu jätti ajatuksiin pienen kaipuun, sillä tiedän saaneeni vain pintaraapaisun makumaailmasta, mitä tällä keittiöllä on annettavaa. Tämä paikka tarvitsee ehdottomasti toisen, kunnollisen vierailun ja tiedän jo nyt sen tuntuvan seikkailulta.

Birrificion sivistyneet makkaraperunat

Birrificion sivistyneet makkaraperunat

Kirjoitin aiemmin syvästä pettymyksestäni Il Birrificion ginihodaria kohtaan, joka kokemuksena johti siihen että lupasin itselleni syvästi etten koskaan enää paikkaan astuisi.Siellä minä silti olin, Punavuoressa. Eikä lähimaastosta tullut mieleen mitään muuta sopivaa paikkaa huurteiselle ja pikkusyötävälle.

Aluksi oli tarkoitus pysytellä nestemäisessä ravinnossa, mutta kun kitusiin upposi ensimmäinen hapan saison, löytyi listalta kiinnostava tuote. Poutine, jota on tullut vain muutaman kerran aiemmin maistettua – ja molemmilla kerroilla kokemus on ollut päätähuimaava.

Poutinehan on siis kanadalaista alkuperää oleva mättöruoka, jonka voisi tiivistää: (usein) juustolla silatut ranskalaiset, kastikkeella.

Il Birrin versio tästä on raejuustolla (?) terästetyt ranskalaiset, joita ryyditetään varsin onnistuneella ruskealla kastikkeella ja pienellä määrällä talon omaa ginimakkaraa, jota ehdin jo aiemmin hehkuttamaankin ainoana onnistuneena osana paikan hot dogia.

Myönnän, että tähän arvioon vaikuttaa lievä alkoholimyrkytys (kiitos vaan Cantina West ja teidän margaritat), mutta voin silti vakuuttaa kirkkain silmin tämän olevan hintansa (10e) arvoinen vaihtoehto perinteiselle grillisapuskalle hiukan sofistikoituneemmassa ympäristössä. Annoksen koko ei ehkä riitä ihan kaikkein nälkäisimmälle yön kulkijalle, mutta kahteen pekkaan annoksesta saa varsin oivaa makupalaa oluiden kyytipojaksi. Oluen kanssa kimpassa nautittavana huikopalana 4/5, mutta varsinaisena ateriana hinta-hiilihydraattisuhde ei aivan kohtaa köyhimpien odotusten kanssa, jolloin arvosana putoaa pisteellä.

Birrificion Gin-makkarahodari

Birrificion Gin-makkarahodari

Ravintoloille on suuri ongelma peruuttamatta jääneet pöytävaraukset, josta syystä on ymmärrettävää että osa ravintoloista ei enää ota pöytävarauksia. Toisessa päässä se on kuitenkin asiakaspalvelua joka varmistaa pitemmältäkin saapuvien asiakkaiden luottamusta siihen, että palvelua ja ruokaa saa. Tänään tämän skippasi Levain Helsinki, joka klo 19 osoittautui täydeksi – vaikka henkilökunta puhelimessa oli ystävällisesti kieltäytynyt pöytävarauksesta ja vakuutellut, että tilaa varmasti löytyy.

Harmin paikka.

Tuiverruksessa ja pakkasessa tilan vapautumisen odottelu ei kuitenkaan kiinnostanut, joten suunnitelmista poiketen tänään illallisruokailu tapahtui Il Birrificiossa, jonka ruokalista on pitkälti nestemäinen. Kiinteämmistä vaihtoehdoista löytyy silti monenlaista erikoisempaa ja uskaliampaa mättöä, jossa itse kiinnitin huomiota paikan omaan hot dogiin. Koska ajatus helposti syötävästä taskuruoasta sointuu olutravintolan kanssa yksiin kuin nenä päähän – sai tällä kertaa isommat annokset jäädä sivuun ja Birri’s Hotdog (10e) tilaukseen. Tosin sen lisäksi pohdin ottavani myös paikan listalta Poutinea (10e), mutta jätin sen kokeilematta. Ehkä ensi kerralla?

”Hodari” kuitenkin yllätti heti pöytään tultuaan ja kertoi, että paikan keittiömestarilla on jos ei huumorintajua, niin ainakin mielikuvitusta. Pitkänomaiseksi möttöseksi odottamani patukka osoittautuikin (ilmeisesti) paikan oman hampurilaissämpylän väliin tungetuksi paksunomaiseksi makkarantumpiksi. Ei mikään paras alkulaukaus suhteelleni paikan hodarin kanssa, mutta hodari- ja hampurilaisfundamentalistisuuteni ei aivan vielä ollut valmis julistamaan fatwaa paikan yritelmälle.

Pienen uudelleenjärjestelevän alkuräpeltämisen jälkeen osoittautui ruokalistassa mainitun ”ginimakkaran” olevan nimensä veroinen. Maussa on yllättävän vahvasti ginin makumaailmaa – ja ennenkaikkea hyvällä tavalla (taustatietoa: vihaan giniä sellaisenaan). Tätä ryydittää erinomaisesti katajanmarjamajoneesi ja rosmariini, jotka tekevät kokonaisuudesta melko hobittimaisen kokemuksen.

Makkaran maku on todella erikoinen ja voin ajatella, että se jakaa mielipiteitä tehokkaasti. Itse pidin, kovastikin – ja tiedän luetella tuttavapiiristäni heti viisi ihmistä jotka jumaloisivat tätä käärylettä (he kaikki jumaloivat myös giniä). Burg…. anteeksi – HODARI itsessään tuntuu silti pettymykseltä vaikka se kokeiluna olikin mielenkiintoinen. Suurimpina syinä esimerkiksi täytteiden valuminen taskun pohjalle, mättöfaktorin katoaminen liian kikkailun taakse ja ylipäätään syntisen väärä rakenne. Ei tätä voi sanoa hodariksi. Tämä on hamppari makkaralla.

Ymmärrän kyllä kätevyyden käyttää samoja elementtejä monessa eri annoksessa, mutta oma toivomukseni Birrille olisi, että sama kokoonpano ja ainekset – mutta ohuempi ja pitempi makkara/nakki ja sen mukainen sämpylä. Silloin teillä on koossa erikoisempi hodari, mutta sitä edes voisi sanoa hodariksi.

Arvosanat:
”joo, kyllä mä oon jo sitä maistanut” -kokeiluna 4/5
Hodarina 1/5

Makkara ansaitsee kokeilunsa, mutta paikka tarjoaa sen maisteluun parempaa ”Gin Sausage” -annosta (17e).

MAT pizzetta

MAT pizzetta

MAT Catering on ilmeisesti ruotsalaislähtöinen yritys, joka on avannut jossain Iso-Robertinkadun remonttien välissä ruokakauppa-kahvila-ravintola-cateringin Roballe. Tänään sattumalta siellä päin liikkuessa tuli pikaisesti käytyä paikanpäällä.

Ensivaikutelma paikanpäällä on lievä shokki. En tiedä, onko minusta tullut vain lopultakin keski-ikäinen, mutta 1980-luvun lastentarhasta, bussiterminaalista ja Esson baarista pöllitty kalustus ei itseäni välttämättä saa paikanpäällä viihtymään. Tosin tällä kertaa ei tarvinnutkaan, koska ainoa tarve oli istua hetki paikallaan – juuri sen verran, että ehdin ravitsemaan itseäni jollakin pienellä.

(”that’s what she said”-vitsi tähän)

Tiskiltä valikoitui pizzetta (4e), joka näytti sopivan ruokaisalta ja sopivan kokoiselta pikkunälkään. Maksu kahden pirtsakan kassahenkilön kautta ja odottamaan pöytään. Lätty saapui pöytään lankulla muutaman minuutin päästä, nopeudessa ei siis valittamista.

Ensivaikutelma Matin pizzettasta on erittäin hyvä. Pohja oli ohut, sekä sopivan rapea. Täytteitä monen mielestä olisi ollut niukasti, mutta omasta mielestäni tämä olisi ollut pilalla jos täytteillä oltaisiin pilattu mahdollisuus maistaa myös juusto ja itse erinomainen pizzapohja.

Pikkuruokana erittäin positiivinen kokemus ja juuri sellainen, jonka voi kiireessä napata vaikka mukaan kävellessä syötäväksi. Arviona 4/5 – söisin varmasti uudestaankin ja juuri tällaista pikkusyötävää sopisi olla Helsingin jokaisessa kahvilassa.