Kesällä Pasilan Triplaan (en aio kutsua paikkaa sillä sen ”virallisella nimellä”) avattiin The Schnitzel, joka välittömästi herätti minussa kiinnostuksen. Olenhan minä – ja myös sitä kautta tämä sivusto jokseenkin ”erikoistunut” leikkeisiin.
Vierailin syyskuussa ensimmäisen kerran ravintolassa lounasaikaan, jolloin valitettavasti listalta ei löytynyt wieninleikettä. Listalta löydetty havaijinleike (15,50 €) sai toimia ensikosketuksen lautturina tästä uutuusravintolasta.
Muutaman kuukauden taas kuluttua oli aika lähteä pienellä porukalla illastamaan ja tällä kertaa pitkän kaavan kohteeksi valikoitui Meilahden Kuusitiellä majaansa pitävä Meiccu.
Paikka on melko legendaarinen ja sitä voidaan pitää yhtenä Helsingin klassisimmista ravintolatiloista. Uutisissa se on viime aikoina ollut niin erikoisesta syystä kuin tilan valaisinten vuoksi, mitkä ovatkin tilan yksi magneeteista.
Heti sisään kävellessä tietää tulleensa funkkista täynnä olevaan paikkaan. Muodot, värit, materiaalit – kaikki henkivät sitä tunnelmaa mitä paikasta odottaakin ja ruokalamainen sali on valaistu lämpimää valoa tykittävien paljaiden Tynell-valaisimien polttimoilla. Ensivaikutelmalta sali on upea, jota lähinnä haittaa keskilattialle ryhmitettyjen pöytien päälle lounaalta jätetyt lämpöastiat.
Ajoittainen illanvietto kavereiden kesken on aina hyväksi ja tällä kertaa suuntasimme Ravintola Messeniukseen, joka on ollut omalla ”pitäisi käydä” -listallani jo lähes kymmenen vuotta. Paikka on jotenkin vaan jäänyt unohduksiin Taka-Töölön sivukaduille ja nauttii varmasti omanlaisestaan maineesta juuri lähialueilla aina 1930-luvulta lähtien.
”Taka-Töölön Kosmos” on nimike, jota ravintola itse nostaa esiin historiastaan, joten ainakin lähtökohdat ovat kunnossa.
Muistelen Töölössä joskus käyneeni tällä samalla paikalla sijainneessa Töölön Sävelessä, joka jossain vaiheessa vain on muuttunut Miljööksi. Kuulin ehdotuksia ja huhuja paikan hyvästä wieninleikkeestä jo kauan sitten, mutta ravintolassa tapahtui vesivahinko juuri ennenkuin olisin vihdoin saanut aikaa vierailulle. Nyt remontti oli kuitenkin vihdoin ohitse ja pääsin yliviivaamaan ravintolan to eat -listaltani.
Ravintola sijaitsee vilkkaasti liikennöidyllä paikalla Runeberginkatu 40:ssä. Paikan sijainti ei välttämättä kaikkia miellytä, mutta tila itsessään on monen töölöläisen ravintolan tavoin hyvin miellyttävä. Sisään ei ulotu liikenteen melu ja remontti näkyy uutuuttaan hohtavina pintoina.
Kyllä. Tämän blogin vuosien aikana en montaa kertaa ole sisällössä loikannut Helsingin rajan ulkopuolelle, mutta tämä on yksi niistä. Sen verran monta kertaa keskusteluissa lukijoiden kanssa olen törmännyt kommenttiin: ”Mene Toroon! Se on tosin Espoon puolella, mutta siellä on paras wieninleike!”.
Lyhyesti: ei ole, mutta jos luet loppuun perustelen miksi.
Olin Espoossa, kun huomasin nälän hiipineen sisuksiini ja koska juuri muutamaa päivää aiemmin olin taas saanut tuon alussa kerrotun kommentin johonkin sosiaalisessa mediassa, päädyin kokeilemaan Grilli Toroa. Edellisestä käynnistä olikin noin 20 vuotta aikaa, joten siinä mielessä oli kiinnostavaakin käydä katsomassa oliko jokin muuttunut.
Ei ollut.
Paikka oli edelleen ihan samanlainen. Kuin ummehtunut huokaisu sisustuslehdestä vuodelta 1978 –ryyditettynä asiaan kuuluvalla rasvankäryllä. Sisäänkäynnin luona tilaa hallitsevat puiset möhkälekalusteet, jotka olivat muodissa aikanaan vain siksi että ne olisi voinut kylmän talven aikana polttaa öljykriisin uhatessa.
…ja kaikessa armottomassa mauttomuudessaan aivan uskomattoman huikea paikka! Hotelli- ja ravintolamuseo on taatusti käynyt paikan tallentamassa jo, mutta jos haluaa aikamatkan sinne 50 vuoden päähän, tätä ei voi ohittaa.
Valitettavasti ruoka ei kuitenkaan kata lupausta erinomaisuudesta.
Lounasajan loppupuolella paikka on edelleen aivan täynnä, lähes kaikissa pöydissä läjittäin likaisia astioita ja odotusaika á la carte -listalta tilatulle annokselle (L-koko, hintaa 26,50 €) puolisen tuntia.
Heti ensimmäisenä ei ajattelisi, että tämän niminen paikka tarjoilisi ns. aitoa wienerschnitzeliä Helsingin kokoisessa kaupungissa, mutta niin se vain on. Ainakin paikan oman ilmoituksen mukaan. Tästä syystä pakkohan se on käydä kokeilemassa.
Saavuin paikalle eräänä iltapäivänä kahden jälkeen iltapäivällä ja kävelin sisään. Netistä katsomieni kuvien perusteella odotin pientä superahdasta kahvilaa, jossa ei mahtuisi oikein edes kääntymään, mutta hiukan yllätyksekseni tilaa olikin ihan reilusti. Yhdessä pöydässä lounasti myöhäistä lounastaan joku kanta-asiakas, mutta muuten paikka oli tyhjillään. Valitsin itselleni kulmapöydän ja kiireinen asiakaspalvelija otti hetken päästä tilaukseni vastaan. Tilasin Wiener Schnitzelin (24,90 €) ja puolen litran oluen (6,90 €). Ilmeisesti yrittäjä itse kertoi siinä menevän jonkin aikaa, mutta en ollut kiireinen – joten parinkymmenen minuutin mittainen odottelu ei haitannut.
Voi jösses. Joskus sitä vaan toivoo näin jälkikäteen, että olisi syönyt kotona.
Kampin keskuksen päädyssä oleva Bruuveri oli joskus vuosia sitten luottopaikkani, mitä tuli satunnaisen oluttuopillisen ja keskitasoa hitusen paremman ”pubiruoan” kanssa. Sitten tapahtui jotain – oli se jälkikäteen ajateltuna korona, naimisiinmeno tai vaan kyllästyminen – ja Bruuveri katosi tutkastani pitkäksi aikaa.
Kunnes olin menossa hammaslääkäriin nälkäisenä ja oli tunti tapettavana ennen piinapenkkiin istumista. Katsahdin Kampissa ympärilleni ja kas – Bruuveri oli vielä voimissaan ja listalla oli wieninleike. Tosin nimeltään Dirlandaa (24 €).
Vitun Dirlandaa, saatana. Siinä olisi pitänyt olla varoitusta riittävästi. Mutta ei – nälkä vei ja riski oli otettava. Jätin siinä muistamatta, että olen testannut annoksen kahdesti aiemminkin, vuonna 2019 ja 2017 – kannattaa käydä lukemassa nuo artikkelit ensin!
Aluksi on kerrottava, että olen tehnyt viimeisen vuoden aikana viestintäpuolen töitä Kallion Sävelelle. Kuten tämän sivuston ja yhteisön tapaan kuuluu, pyrin tällaisista asioista kertomaan avoimesti, koska se kannustaa myös minua itseänikin toimimaan oikein. Kallion Sävel ei kuitenkaan ole tarjonnut, vaikuttanut tai ole edes tietoinen tämän artikkelin tekemisestä – joten voit ottaa kaiken tämän huomioon tätä lukiessasi.
Tästä syystä jätän itse palvelukokemuksen huomiotta, sillä en tietenkään saa tutuilta ihmisiltä samanlaista huomiota kuin normaali asiakas, joten keskityn pelkästään itse annokseen.
Siitä huolimatta voin rehellisesti sanoa, että syksyn aikana Kallion Sävel on kehittynyt ravintolana huimasti. Heti ensimmäisen kerran kun kuulin wieninleikkeen päätyvän listalle, päätin testata sen myös tätä sivustoa varten. Sävelen nykyinen keittiöpäällikkö Mika on hankkinut kannuksiaan mm. Kosmoksessa, joten wieninleikeosaamista oli syytä odottaa.
Jätän tähän kirjoittamatta kaikki ne väkinäiset aloitukset Fredistä, Kolmannesta Linjasta ja portsarille annetusta lantista ja kuittaan kaiken Kallion Oivaan liittyvän kulttuuriväritteisen legendan vain kuittauksella:
Kallion Oiva on legendaarinen paikka.
Kuten kaikki tiedämme, legendaarisuus ei aina automaattisesti tarkoita, että paikka olisi oikeasti suositeltava tai siellä tarjottava ruoka hyvää – mutta tokihan legendat asettavat vastaavanlaisten paikkojen ylläpitäjille ja pyörittäjille tiettyjä odotuksia joihin sopisi ihan kulttuurihistoriallisista syistä sitoutua.
Helsingin Tehtaankatu näki maaliskuussa uuden ravintolan saapumisen kartalle, kun saksalaiseen bierstube-ruokaan erikoistunut Santpauli avasi ovensa. Kuin sattumalta, paikan mainostaessa ensisijasiesti schnitzeleitään, oli siellä myös arvon bloggajaanne.
En enää muista, mitkä ravintolat ovat viihtyneet samoissa tiloissa aiemmin, mutta niitä on ollut monia. Yhtäkaikki ne ovat jääneet unholaan näin vain harvakseltaan alueella vierailevan työläiskaupunginosalaisen mielessä – mutta ehkä tämän ravintolan osalta tilanne on toinen? Tietynlaista erottuvuutta paikassa toki on, Rööperi-henkisyys näkyy jo tunnuksessa, jossa hassuttelumielessä Santpauli on yhdistetty ”Rööperbahn”-nimikkeeseen. Jää vain lukijan tulkittavaksi, onko tämä nyökkäys enemmän Irwin Goodmanin klassikkokappaleeseen vai suora viittaus maantieteelliseen Hampurin kaupunginosaan. Tai molempia.
