Frantoio

Frantoio

Kotikaupunginosassani Kalliossa on jonkin aikaa pitänyt majaansa Frantoio-niminen pikku kuppila, jonka falafelit ovat herättäneet huomiota jopa Helsingin Sanomissa asti. Toissapäivänä huomasin Woltissa paikan ensimmäistä kertaa ja kun työpäiväksi olin sitoutunut tehokkaasti istumaan kotona – ei tilauspäätöksen tekeminen ollut vaikeaa.

Tapani mukaan, otin kaksi annosta. Shawarma-pitaleivän (7,90e) ja falafel platen (10,90e). Ensimmäinen näistä oli odotetun kaltainen, standarimallinen pitaleipä salaattipainotteisella Lue lisää...

Ravintola Oiva

Ravintola Oiva

Tästä Kallion Porthaninkadun dinosauruksesta ei kuitenkaan voida puhua mainitsematta Fredin biisiä tai portsarin lanttia, joten päätin aloittaa tämänkertaisen tekstin sanomalla ne heti aluksi.

Ja nyt kun ne on hoidettu pois tieltä, mainittakoon, että paikka on muutamia vuosia sitten tehnyt kasvojenkohotuksen ja tarjoaa tätänykyä myös ruokaa. Tältä tiiviiltä listalta minäkin eräänä tiistai-iltana rujokani valitsin ja siksi valinta osui klassiseen Fish & Chipsiin – tai paikallisesti ”Fisu ja ranet” (16e). Seuralainen otti friteeratut kukkakaalit (6e).

Palvelu on suorasukaista ja ystävällistä, mutta aloite asiakastapahtumaan on täysin asiakkaan kontolla. Paikalle saapuvaa asiakasta ei huomioida eikä puhutella, joka lienee seurausta paikan varsin juomakeskeisestä painotuksesta. Pöydissä on ruokalistat, mutta tilaus tehdään siitä huolimatta tiskiltä, joka baariympäristössä monelle onkin luontaisempi tapa.

Seuralaisen kukkakaalit saapuvat 12 minuutin kuluttua tilauksesta ja asettavat odotukset astetta korkeammalle. Lautasen päällimmäiset kukkerot ovat nimittäin rapeita, juuri sopivasti suolattuja ja kuoren sisältä paljastuvat kukkakaalit juuri sopivassa kypsyysasteessa. Myöhemmin tosin paljastuu, että annos ei kestä kovinkaan kauaa seisomista, sillä lautasen pohjalla olevat ovatkin vettyneempiä.

Fisu ja ranet kuitenkin ottavat aikaa pidempään ja saapuvat 20 minuutin päästä. Annos ei ensivilkaisulta ole sitä mitä odotin, sillä kala on kalapuikkomaisina puikuloina. Leivitys on rapea ja onnistunut, mutta maustamisessa ollaan yltiövarovaisessa linjassa – suola tuntuu unohtuneen kokonaa, jota toki korvaa ranskalaiset, joissa sitä sitävastoin on vähän liikaakin. Ranskalaiset myös jakavat pöydän mielipiteet, sillä toisaalta ne ovat täydellisen rapeita, mutta samalla sisältö on kuivahtanut ja monilta osin tuntuu niissä olevan pelkkä kuori jäljellä. Kurkkumajoneesi ajaa asiansa, mutta ei nouse annoksessa erityisesti parrasvaloihin.

Kokonaisuutena Oivan fisu & ranet ajaa asiansa. Vaikka friteeratun kalan koostumus on tiivis ja mehevä, sen maku ei aivan kohtaa ja toteutustapa tuo tahtomattaan mieleen vahvasti kalapuikot. Myös annoksen koko ei aivan kohtaa 16 hintaiseksi, jotta se olisi hinta-laatusuhteeltaan ihan kohdallaan, mutta vaikea tästä on dramaattisia virheitäkään mainita. Osaltaan lievä pettymys selittyy pelkästään venyneellä odotusajalla ja friteerattujen kukkakaalien nostamilla odotuksilla.

Oivan annos on hyvä esimerkki kohtuullisesta ja ihan kannatettavasta toteutuksesta perus-baariruoan suhteen. Vaikka se ei nouse kaupungin parhaiden joukkoon, se on silti tasavahva annos minkä tahansa illan pelastajaksi tai kahdestaan jaettavaksi oluttuopposten kanssa.

Classic & Vegan

Classic & Vegan

Muutama päivä sitten huomasin Facebookin paikallisryhmissä, että Hakaniemen metroasemalle oltiin avaamassa uutta ravintolaa. Koska tuo liikennesolmu osuu lähes päivittäin myös omalle reitilleni, oli syytä käydä heti tarkistamassa tilanne.

Ravintola ei tosiaan vielä ole ehtinyt juuri omaa tarjontaansa esittelemään sosiaalisessa mediassa, mikä oikeastaan kenen tahansa mielestä on suuri virhe. Vähintäänkin ruokalista pitäisi saada näkyville kaikissa mahdollisissa kanavissa, mutta ainakin vielä se on nähtävissä vain ravintolan tiskillä, josta myös tilaukset tehtiin.

Ensimmäisellä kerralla kävin syömässä vain pikaisesti pikkunälkään, joten ruokalistasta valikoitui mezelautanen, jossa valikoimasta voi valita viisi eri täytettä, joiden lisäksi tarjoillaan leipää. Annos saapuu pöytään täysin tyhjässä ravintolassa varttitunnissa ja asettelu lautasella on toteutettu varsin kauniisti. Annokseen valittu hummus on keskiluokkaa parempaa, mutta ei räjäytä mitenkään pankkia. Viininlehtikääryleissä olisi parantamisen varaa ja grillattu paprikamunakoiso toimii mainiosti leivän kanssa kuten pitääkin. Vihannestahna ezme ei taas erotu edukseen. Tahnojen toteutus on hyvää keskitasoa, mutta varsinainen positiivinen yllätys jää kokematta. Annoksen osana tilatut falafelit ovat ehkä sen heikoin osa, sillä kaksi pikkuruista falafelkiekkoa ei anna parastaan. Sisus on kyllä maistuvaa, mutta molempia on kypsytetty hitusen liian pitkään ja pinta on brikettimäisen kova ja kuiva – makuun tulee helposti ripaus hiiltä ja perinteisen suomalaisen juhannuksen ylikypsytetty grillikokemus tulvii mieleen. Annoksesta saisi suoraan paremman tuplaamalla leivän määrän ja suurentamalla falafeleja.

Mezekokemus ei siis hirvittävästi vakuuttanut, mutta päätin  antaa paikalle uuden mahdollisuuden. Ruokalista on kuitenkin laaja tarjoten niin hampurilaisia, pizzaa, pihvejä ja kebabbejakin – kaikkia vahvasti myös vegaanisine vaihtoehtoineen. Ensivaikutelma, yleisestä atmosfääristä ja palvelusta puhumattakaan ei kuitenkaan hengi ihan perinteistä kebabberiaa, joten yllätyksiä saattaa löytyä. Siispä seuraavana päivänä uudestaan…

…ja tilaukseen grillipihvi (18,50e). Jälleen odotusta pöydässä 15 minuuttia ja annos löytää tiensä eteeni. Tällä kertaa annos on selkeästi runsaampi kooltaan vaikka 220 gramman naudanlihapihvi on kutistunut kypsennettäessä enemmän kuin olettaisi. Tilausvaiheessa pihvin kypsyysastetta ei tiedusteltu ja lautaselle päästyään se kostautuu – pääosa siitä on läpikypsää, mutta liha on silti mureaa ja laadukasta ja maustaminen on kohdallaan.

Annoksen lisukkeet eivät myöskään aiheuta vallattomia ilonkiljahduksia. Ranskalaisissa on onnistuttu hyvin ja suolaus on kohdallaan ja sivusalaatti on hiukan yllättäen selkeästi parempi. Tuoreus ja vinaigrette (?) tuo makuun sopivasti vääntöä ja tästä on helppo olla tyytyväinen. Itseasiassa sen tarjoama makuelämys ei ole ihan linjassa annoksen muiden osien ”tavallisuuden” kanssa, joka edelleen pohdituttaa. Jokseenkin kummallista, kun ”ihan ok”-tasoisessa kokemuksssa yhtäkkiä tulee tällainen pikkujuttu, josta ei tiedä onko se parasta koskaan maistamaasi.

Kokonaisuutena grillipihvi kuitenkin kärsii samasta lopputuloksesta kuin mezelautanen. Se ei tunnu sellaisenaan aivan hintansa arvoiselta ja kaipaisi parin euron hinnanalennusta. Ravintolan sisustus on siisti, palvelu on ystävällistä, mutta loppujenlopuksi kyse on hiukan erikoisesta konseptista – kebabberian, vegaaniravintolan ja sporttibaarin risteytys – metroasemalla. Vähemmästäkin jää ilmaan kysymys, ollaanko tässä pyritty vaan palvelemaan kaikkia ja unohdettu se, että alle kymmenelläkin annoksella pärjää, kunhan ne on toteutettu erinomaisesti?

Jokatapauksessa, paikasta jää helposti miellyttävä jälkimaku vaikka arvosanaksi ruoalle on pakko antaa 3/5. Toivottavasti annokset jatkossa saavat entistä enemmän omaperäisyyttä ja paikka löytää nopeasti oman linjansa. Metroaseman välitasanne ei liene maailman helpoin liikepaikka.

Bali Brunch

Bali Brunch

Jonkinlaista kulttisuosiota omaava putka Vaasankadulla on ollut kartallani jo vuosikausia, mutta jostain syystä olen vältellyt paikassa käyntiä viimeiseen asti. Kunnes tänään koitti päivä, jolloin olin Vaasankadulla – ja halusin kokeilla jotain uutta.

Ja käsittääkseni olen joskus kokeillut kaikkia muita kadun ruokaravintoloita.

Sisäänkävellessä paikka henkii hipsteriuskottavuutta. Mikään näkökentässä olevista rakenteista ei tunnu olevan ihan parhaassa terässään ja paikan sisustus on kuin sokeiden ADHD-kerholle olisi annettu työkalut ja koko yö aikaa. Tavallaan persoonallista, mutta ei välttämättä omaan makuuni. Haluaisin pystyä useimminkin viihtymään ravintolassa pidempään kuin mitä annoksen syöminen kestää.

Kaikenlisäksi, oven avattua ravintolan subtrooppinen ilmasto lyö naamalle kuin innokkaan lehmän kieli. Kestää hetken saada silmälaseille iskeytynyt kosteus pois ja sitä odotellessa erotan ruokalistan virkaa hoitavalta taululta sanan chicken. Tilaan sen, ilmeisesti listalla oli niitä vain yksi, sillä muuten tyhjässä ravintolassa 10 minuuttia myöhemmin saan kulhollisen vähän kaikkea. Annos on huvittavasti Chicken Plate (11e).

Myönnän, koskaan paikassa käymättä minulla on jostain syystä ollut neutraali vihasuhde sen hypen luomaan mielikuvaan, mikä paikasta on muodostunut. Se ei juurikaan parantunut sisään kävellessäni ja huomatessani iloista palvelua saavan vain englanniksi, mutta se otti ihan pienen askeleen kohti parempaa nähdessäni annoksen. Annos ei juuri olemuksellaan koreile, mutta siinä erottuvat ainekset on suurpiirteisesti jaettu riisin päälle omiin sektoreihinsa. Yleisemmin koko paketin voisi kuvailla omaleimaiseksi kaalisalaatiksi riisillä ja jugurttikastikkeella. Ai niin – ja sillä kanalla. Sitä kun on annoksessa melko vähän.

Myönnän, lautasen saatuani vitutti (siihen tosin vaikutti muutenkin alakuloinen päivä). Tuntui, kuin olisin maksanut siitä liikaa ja ensivaikutelma annoksesta ei ihan täsmännyt. Ensimmäiset ronkkimiseni tuntuivat vaan vahvistavan tunnetta.

…kunnes pääsin vähän syvemmälle. En aivan odottanut näin yksinkertaiselta annokselta tällaista. Maussa on toisaalla todella pirtsakkaa kirpeyttä, raikasta tuoreutta ja makeaa mehevyyttä. Vaikka viime aikoina olen syönyt paljon bowl-henkisiä annoksia, en ihan muista päätyneeni samanlaiseen fiilikseen kuin Bali Brunchissa. Tässä on jotain mitä en ole syönyt koskaan aiemmin – ja minähän pidän siitä! Ja yllätin sillä itsenikin!

Kummasti alkoi mieli parantua – eikä se loppunut siihen, kun huomasin ostaneeni täysin ylihintaisen hipsterilimun ruoan kaveriksi. Tunne annoksen kalleudesta oli johtunut sen vaikutuksesta laskun loppusummaan.

En silti sano, että pitäisin Bali Brunchista kokonaisuutena – vielä. Annos oli tästä huolimatta erinomainen. Kanan kanssa se ei pääse ihan täysiin oikeuksiinsa, siitä huolimatta ehdottomasti 4/5 arvoinen.

Juttutuvan wieninleike, osa 2

Juttutuvan wieninleike, osa 2

Kävin yli vuosi sitten Juttutuvassa testaamassa paikan wieninleikettä osana laajaa wieninleikevertailuani ja kokeilu päättyi pettymykseen. Ei siksi liene yllätys, että en riemastunut kuultuani Juttutuvan schnitzel-viikoista, jotka alkoivat nyt vuoden 2019 alusta. Juttutupa mainostaa saksalaista keittiömestariaan ja laajaa schnitzel-listaansa, josta löytyy mm. wieninleike.

Ystävällinen palvelu saatteli minut Juttutuvan tiskillä tilaamaan juuri sen minkä halusin (18,50e) ja pöytään se saapui 20 minuuttia tilauksesta. Hiukan venyvä toimitus siis, mutta aluksi käyty pienimuotoinen sekaannus siitä, voiko keittiö tehdä sen selkeästi halvemmalla samaan aikaan lounaslistalla olevasta havaijinleikkeestä, aiheutti hiukan viivästystä. Vastaus kuitenkin oli: ei voi. Paikan teemaviikkoihin kuuluva leike on nimittäin vasikkaa ja lounasleike possua – ja pahoin pelkään, sen tason pystyisin päättelemään maistamatta.

Annos kuitenkin on yllättävänkin komea – tosin positiivinen reaktio siitä on peruja matalista odotuksistani. Leikkeen pintakäsittely on tasainen, mutta varsin ohut – kuohkeanrapeasta wieninleikkeen kuoresta ei ole hajuakaan ja siitä puhuttaessa nuuhkaisu antaa jo esimakua siihen, mitä tuleman saattaa. Niin tuoksussa kuin maussakin on vahva vivahdus suolaiseen voihin, sitä on sen verran reilusti, että oikeastaan muuta makua ei leikkeestä irti saa. Liha tosin on hyvälaatuista ja leikkeen nuijinta on sopivan tasainen – mutta makua dominoi vahvasti voi.

Makua olisi voinu tasata perunamuussi, mutta annokseen on valittu puikulaperunasalaatti, joka itsessään on askel monesti nähtyjä ranskalaisia tai muussia autenttiseempaan suuntaan, mutta henkilökohtaisesti olisin toivonut paistettuja perunoita pekonin ja sipulin kanssa. Kyseessä on kuitenkin täysin henkilökohtainen preferenssini ja Juttutupa suorittaa perunasalaatin varsin onnistuneesti.

Salaatin lisäksi annoksessa piilee leikkeen alla runsaasti vihanneksia (joiden kypsyysaste on tällä kertaa jopa prikulleen oikea) ja jopa annoksen pakollinen sitruuna on leikattu lohkoksi. Anjovis on hyvälaatuista, mutta sitä on valitettavan vähän – ja leikkeen päältä löytyy jättikapriksia, jotka eivät koskaan ole olleet suosikkejani. Jos niitä ei halua käyttää, löytyy tosin perunasalaatista pienempiä jonkin verran.

Kokonaisuutena, Juttutuvan wieninleike on mennyt aimo harppauksen vuoden takaisesta pidemmälle ja toivoisin, että ainakaan aiempaan ei enää palattaisi. Kokeiltu leike on hyvä, mutta tärkeimmissä osin, eli leivityksen tekemisessä ja maussa on menty sen verran vinoon, että annosta ei voi sanoa onnistuneeksi. Maussa on aivan liikaa voita ja kuorrutus itsessään – eli sen rakenne on pettymys. Pienellä lisätyöllä tästä on mahdollisuus saada erinomainen annos, joka kamppailisi helposti kaupungin parhaiden leikkeiden saralla. Nyt se kuitenkin hukkuu keskinkertaisuuden varjoon, jossa harva on siihen erityisen pettynyt, mutta kukaan ei näe siitä myöskään päiväunia. 3/5

Kuja Bar & Bistro

Kuja Bar & Bistro

Yksi paikoista jotka tuntuvat olleen paikoillaan iät ja ajat (vaikkei tunne pidäkään paikkaansa) on Kuja Bar & Bistro, joka on sijainnut Hakaniemen syrjäkadulla niin kauan kuin muistan.

Paikka on sijainniltaan suhteellisen syrjäinen ja usein parkkipaikkaa on vaikea löytää. Sisään kävellessä kuitenkin ilme kirkastuu, sillä paikan yleisilme on juuri sellainen mistä itse pidän. Koruton, mutta siisti. Pöydissä ei turhia krumeluureja tosiaan näy, olutvalikoima on kattava ja bistroinen yleishenki välittyy. Terveellä epäluulolla ruoan laatua kohtaan tilaan itselleni burgerilistalta vegaaniburgerin (15,50e), joka 10 minuutin odottelun jälkeen osoittautuu tavallista enemmän leiväksi kuin varsinaiseksi hampurilaiseksi. Olen monta kertaa jo todennut sen, mutta totean sen tässäkin: hampurilainen on hampurilainen vain jos sen voi syödä käsin likaamatta paitaansa.

Annoksen yleisilme on siitä huolimatta varsin kutkuttava. Sämpylän tilalla käytetty leipä vakuuttaa koollaan ja vaikka ensivaikutelma herättää pelkoa kuivuudesta, on sen koostumus täydellinen. En tosin tällaisissa ”hampurilaisissa” ikinä muutenkaan syö hattua, joka tottakai tasoittaa tilannetta makujen suhteen. Leivän varsinaisena pihvinä on käytetty nyhtökauraa, joka on hiukan mielikuvitukseton valinta jo tänä päivänä, mutta toisaalta toimii hyvin tarkoitukseensa. Erityisplussaa siitä, että Kujalla ei selkeästi olla tyydytty heittämään vain sitä suoraan leivän väliin sellaisenaan, vaan ryyditykseksi on rakennettu oikeasti sellaiset mausteet, että nyhtökauran ominaismaku ei (onneksi) pääse valtaamaan alaa. Tämä on ehkä parhaimman makuinen nyhtökauraruoka jota olen maistanut. Leivän välissä oleva chilimajoneesi on keittiössä lytätty leipien väliin yksittäisenä paakkuna – pakottaen syöjän vähän levittelemään ja annostelemaan sitä uudelleen, mutta siitä mainisteminen tuntuu jo itsestänikin vähän nillittämiseltä.

Kokonaisuutena ensikosketukseni Kujaan oli varsin rakastettava. Tällaisia bistroja toivoisi olevan enemmänkin tässä kaupungissa ja ainoa todellinen harmitukseni on, että tämä osuu niin harvoin, jos koskaan omien kulkureittieni välittömään läheisyyteen. Hyvä kysymys onkin se, että vaikka olin itse hyvin tyytyväinen tämän tarjontaan – kuinka kaukaa oikeasti viitsin mennä Kujaan jatkossa syömään – vai löytyykö lähempää kiinnostavampaa paikkaa? Se selviää itselleni sitten, kun seuraavan kerran Kujaan päädyn. Siihen asti tyytykää 4/5 arvosanaan.

Rosso

Rosso

Vuosia sitten minulla oli lapsuudenystäväni Arin kanssa yksi toistuva tapa – ja se oli se, että kun tapasimme Kirkkonummella, kävimme aina syömässä paikallisessa Rossossa. Otin aina yhden ja saman annoksen, BBQ-kanapizzan ja pidin sitä krapularuoan huipentumana. Osittain siksi, että se tarjosi ahavoituneelle sielulleni juuri sen pelastuksen hiilihydraattikaivon, mitä sunnuntaidarrassa hapuileva kuntoni tarvitsi – mutta myös siksi, että todennäköisesti en tiennyt paremmasta.

Vuosien aikana tästä kuitenkin tuli tapa, jonka voi toki sanoa hämärtäneen arvostelukykyäni, mutta toisaalta voin selittää sitä sillä, että rapiat 10 vuotta sitten suomalainen pizzatarjonta oli hiukan erilainen kuin mitä tätänykyä. Alkuperäiseen napolilaiseen pizzaan tutustuminen ja sen trendin kasvaminen helsinkiläisessäkin ravintolaskenessä on tehnyt tehtävänsä ja on ihan perusteltua sanoa, että tarjontaan on lisätty uusi termi – premium-pizza.

En tiedä mihin Rossossa vierailu lopulta jäi, mutta ehkä kasvoin siitä ulos. Viime vuosien aikana muistikuvat ovat haalistuneet ja empiirisen kokemuksen tarve kasvanut – varsinkin kun muiden puheissa kuulee (useinmiten negatiivisia) kokemuksia Rossosta, haluaisi itsekin osallistua niihin perustelluilla argumenteilla. Siispä härkää sarvista ja myöhäisen lounaan tarpeessa Hakaniemessä sijaitsevaan Rossoon.

BBQ-kanapizzaa ei listalta suoraan löydy, sillä mainostoimisto on ottanut selkeästi ohjat myös ruokalistalta ja jokainen annos on saanut trendikkäältä kuulostavan, italialaisen nimen. Valitsen toiveikkaana napolilaisten pizzojen listalta Prosciutto Crudon (14,90e), jonka täytteenä nimen mukaisesti ilmakuivattua kinkkua (joka ilmeisesti ei kuitenkaan ole prosciuttoa?) ja mozzarellaa.

Pizza saapuu pöytään alle 15 minuutissa. Sillä aikaa olen muistuttanut itseäni Rosson raastepöydästä, joka on brändi-uudistuksen myötä nimetty antipastopöydäksi – mutta joka on edelleen melkolailla surullinen ilmestys. En tiedä oikein miksi, mutta valikoiduista antipastoista tekee jotenkin mieli laittaa  tarra oveen palkinnoksi. Siinä lukisi:

Te edes yrititte.

Pizza itsessään pitäisi olla ”perinteinen napolilainen” ja aikalailla heti selviää, että tällä ei juuri ole mitään tekemistä napolilaisen pizzan kanssa. Mielessä vilahtelee Youtuben humoristiset videot siitä, kun napolilaisille tyrkytetään ananaspizzaa ja reaktiot ovat viittä vaille tappouhkauksia, mutta sillä erolla, että tätä ei tehdä edes vitsin varjolla. En tiedä mitä joku paikallinen tästä mieltä olisi, mutta jos joku pizzafundamentalisti kuulisi, että täällä nimetään tällaisia tittelillä ”perinteinen napolilainen”, saattaisi muutamakin valittu sana kuulua italiaksi.

Tomaattikastike, kinkku, juusto – kaikki ovat hyvin tavanomaista tasoa, mitä ihan miltä tahansa suomalaiselta ravintolapizzalta voi odottaa. Kuohkeanpehmeästä sitkosta ei tietoakaan, saati siitä, että ainesosat maistuisivat oikeasti millään tasolla tuoreilta. Kaikkein suurimpana syntinä kuitenkin ”tuore mozzarella” (ihan oikeasti, tämä on suora lainaus ruokalistasta), joka paljastuu paistamisen jälkeen pizzan päälle heitellyksi Xtra-pussimozzarellaksi (6,80e/kg). Mauttomampaa mozzarellaa saa hakea, jopa ”näin tuoreena”.

Päädyin noukkimaan mozzarellan pois pizzani päältä.

Älkää käsittäkö väärin, Rosson pizza on ihan syötävää ja nälkäisenä voisin sanoa sitä jopa herkulliseksi, mutta lupaus perinteisestä napolilaisesta pizzasta on tässä yhteydessä – noh – melkoista paskapuhetta. Ainekset eivät täytä mitenkään sitä tasoa mitä mainosmiehet ovat ruokalistaan kirjoittaneet, mutta ilmeisesti maakunnissa (jossa suurin osa Rossoista on) ei vaan asiasta tiedetä tai välitetä. Tasoltaan aikaansaatu pizza on kuitenkin lähinnä verrattavissa Kotipizzaan, jossa tosin vastaavaan tai jopa korkeampaan tasoon päästään kolmanneksen halvemmalla.

En ylipäätään ymmärrä Rosson peliliikettä markkinoinnillisesti. Paikka on täysin ketjupaikka suomalaisilta suomalaisille, toki keskittyen italialaislähtöiseen ruokaan, mutta kun taso on mitä on, tuntuu lähinnä siltä että Rossoon mennään tappamaan oma usko italialaisen keittiön erinomaisuuteen tai opettelemaan ruokalistan sanastoa, koska tottakai uskottavassa italialaisessa ravintolassa pitää kaikki annokset olla nimetty italiaksi.

Jos arvioisin Rosson pizzan tavanomaisena pizzana, olisi arvosana siellä kahden ja kolmen välillä, mutta kun hinta on laatuun nähden liian korkea ja napoaspektin mainostaminen herättää lähinnä hilpeyttä, niin arvosanaksi ropsahtaa helposti 2/5.

Ja siinäkin on vähän liikaa.

Tokoinrannan Il Gabbiano

Tokoinrannan Il Gabbiano

Espoolaisten maihinnousua hipsteröityneeseen Kallioon on pelätty viimeiset vuodet, mutta nyt se on sitten tapahtunut kun Sellon ravintolan lisäksi IL Gabbiano avasi toimipisteen myös Pirittan paikalle Tokoinrantaan.

Paikka tarjoilee puhdasoppista italialaista ruokaa – ainakin ilmoituksensa mukaan, joten tottakai paikka piti laittaa välittömästi testiin. Siispä yksinäisen lounasmatkailijan tie vei tänään puiston keskelle Tokoinrantaan.

Piritta on äärimmäisen kaunis paikka, mutta jostain syystä todella harvoin käyty. Osittain siksi, että kun terassimenoa tarvitsee, se on liian usein täynnä – ja kun ei, ei paikalla usein ollut muuta tarjottavaa. Tästä syystä italialaisen ravintolan tulo paikanpäälle ei ole huono ajatus, sillä sille Kalliossa on todellakin tilaa.

Koska oli lounasaika, ei aikataulu tai tarjonta antanut myöten laajemmalle kokeilulle, mutta listalta silti löytyi kiinnostava ”Risotto con pollo e curry” – eli risotto kanan ja curryn kanssa (10e).

Lounasperinteiden mukaisesti Gabbianosta tilataan annokset tiskiltä. Henkilökunta on pukeutunut siististi, mutta sen ja yleisen sisustuksen ristiriita ABC-myymälän mieleentuovan kahvilatiskin kanssa ei tunnu oikein toimivan. Myöskään esilläoleva juomavalikoima ei hirvittävästi indikoi, että lounasruokalijoiden nesteytyspuolta oltaisiin sen enempää ajateltu – vihreänä hohtava smurffilimu ei houkuttele. Asiakaspalv…. anteeksi, rahastustilanteessa myöskin palvelu on ilmeetöntä, mutta asiallista. Tosin unohdetaan täysin kertoa salaattipöydän kuuluvan lounaan hintaan. Tosin sen kaaosta vilkaistuani en ole siitä lainkaan pahoillani.

Ruoka saapuu kuitenkin pöytään 10 minuutissa ja annos on kuorrutettu parmesanmurulla, joita näön vuoksi oli heitelty myös lautasen reunoille. Sekunnin ajan luulin saaneeni lautaselleni kukkakaalin ja haarukan työntäminen kokkareeseen myös korosti tätä. Risotto on nimittäin todella tiivistä.

Ensivaikutelma Gabbianon risotosta avautui hämmästykseen, sillä tuntuma oli ensin kuin raa’an uunipuuron. Joustavuutta ei juuri ole, kimpale todennäköisesti pysyisi lautasella jos sen kääntäisi hetkeksi ylösalaisin.

Maussa on hyvin reilu kermainen curryn maku ja riisi itsessään on sopivan al dente. Maussa ei juuri italiaa tunnu ja kaikenkaikkineensa suutuntuma tuo mieleen kouluruokailun kanaviilokin. Ei pelkästään lievästi erikeepperimäisen tuntumansa vuoksi, vaan myös siksi että luvattua kanaa saa etsiä lautaselta tosissaan. Kyllä sitä siellä lopulta on, mutta lounasannoksissa kanan määrää on ilmeisesti vähennetty. Toivottavasti ainakin, sillä täysihintaisena päivällisannoksena tämä tuntuisi ryöstöltä.

Vaikka vaikutelma annoksesta ei ole kovin mairitteleva, jää paikasta eniten mieleen melko heikko palvelu. Se on kylmän asiallista, mutta pöytäliinoissa on tahroja, pientä epäsiisteyttä on havaittavissa ja asiakasta ei juuri tunnuta ottavan huomioon. Tässä kuitenkin arvioidaan pelkkää ruokaa ja sellaisena se on 2/5 arvoinen. Ehdottomasti annan paikalle kuitenkin uuden mahdollisuuden, mutta seuraavan kerran annokseni tulee listalta ja ei ole ainakaan risottoa.

Indian Express Kallio

Indian Express Kallio

Kotiseutujeni pahin spämmiroskaaja, Pizzeria Vivi heitti henkensä joskus viime vuoden puolella ja hirveässä kiireessä oli pakko/mahdollisuus kokeilla sen paikalle tullutta Indian Express -nimettyä kuppilaa.

Paikka ei sanottavammin höngi mitään ainutlaatuista intiahenkeä, vaan interiööri on aivan tavanomaisen pizzaputkan jäljiltä. Melko ahdas tilaustiski ei houkuttele tilaamaan, mutta hämmästyttävää kyllä, asiakaspuoli vaikuttaa ihan valoisalta ja viihtyisältä.

Lista on ravintolagenrelle tavanomaisen laaja, käsittäen oikeastaan kaikkea mahdollista kebabeista pizzan kautta intialaiseen. Useinmiten, varsinkin etnisissä ravintoloissa tämä indikoi sitä, että mitään listan annoksista ei osata oikeasti tehdä hyvin.

Tilasin perinteisen kukhurako korman, eli kanaa jugurttitomaattikastikkeessa, jonka valmistusaika oli noin 10 minuuttia. Olosuhteiden pakosta tein harvinaisen päätöksen ja vein sen päivän työpaikalleni ja päätin nauttia ruoan töiden ääressä.

Ja se oli virhe.

Paketin sisältä nimittäin paljastui kanaa currykastikkeella. Täysin väärä annos siis, jonka möhliminen keittiössä vaatii melko raakoja kommunikaatiokatkoksia.

Normaalisti ravintolassa olisin moisesta reagoinut, mutta kun tilanne vaati nopeaa absorbointia, ei muuta vaihtoehtoa ollut kuin ahtaa pöperö käkättimeen.

Ja tottatosiaan, annos oli napalminkuuma vielä syöntipaikallakin, mutta myös riisiä oli annoksessa reilusti. Itse kana oli leikattu suuriin paloihin ja maustettu sopivan tulisesti. Valitettavasti itse liha oli ajoittain sitkeää, joka viittaa vähän pakastettuna kypsentämiseen.

Itse olen erityisen innostunut intialaisesta ruoasta aina sen naan-leivän vuoksi, mutta tämä annos oli tältä suhteelta ehdottomasti pohjanoteeraus. Leipä on paitsi pilkottu pieniin neliöihin, myös huonointa mahdollista – todennäköisesti pizzataikinasta leivottua ”leipää”. Jopa kaupan tyhjiöpakattu valmisnaan olisi ollut parempaa ja kun näin on, pitäisi tilanteeseen puuttua viranomaiskeinoin.

Mielikuvituksettomasti nimetty Indian Express tarjoaa mielikuvituksettoman matkan, jonka kokemuksen laatu ei juuri päätä huimaa. Se ei kuitenkaan ole täysin kelvotonta, mutta mokat ruoan tekemisessä pudottavat sen valitettavasti 1/5 luokkaan.

WINO

WINO

Muutama vuosi sitten Kalliossa kohistiin siitä, että keskikaljakuppiloistaan tuttu Fleminginkatu saisi vihdoin oman viinibaarinsa, WINOn. Paikka ei osunut alunperin omaan magneettiini, mutta viime vuonna vietetyn railakkaan illan päätteeksi paikka ansaitsi jonkinmoisen statuksen omassa rekisterissäni.

Muutama päivä sitten Wino osui tielleni toiseenkin kertaan ja tällä kertaa pelkkien viinien lisäksi luvassa oli myös tarve kokeilla muutamia paikan tarjoamista annoksista.

Ensimmäisenä sain pöytään kampelaa, varhaisperunaa ja pinaattia (12e) joka asetti maistelulle tason. Kampela on yksi parhaista ruokakaloista näillä leveysasteilla ja mausta löytyi pehmeyttä ihan uudella tavalla. Annoksen koko ei todellakaan raksamiehiä kylläiseksi saata, mutta koko idea pohjautuukin yksittäisen lasin ja maisteluannoksen kokoisen ruoka-annoksen yhdistelyyn, jossa kannattaa ehdottomasti seurata henkilökunnan suosituksia – ellei itse koe tietävänsä paremmin.

Minä en tiennyt.

Jokatapauksessa, kampela oli erinomaisesti kypsennetty, eikä annoksessa mitään valittamista ole – paitsi tietysti koko ja hinta, mutta ne vain haittaavat nälkäisiä ja köyhiä.

Toisena annoksena tiskille saapui kukkakaaliraviolit (12e) josta näkyi rakkaus annoksen raaka-aineisiin. Raviolit on todennäköisesti tehty paikanpäällä alusta lähtien itse ja koko annos on kerrassaan sanoinkuvaamattoman maistuva ja maussa on häivähdys hedelmäisyyttä. Yhdistettynä erinomaiseen viiniin, nousevaan hiprakkaan ja uskomattoman hyvään, suolaiseen ja rasvaiseen leipään, annos on täysin 5/5.

Myös juustopuolelta löytyy kokemuksia, joista ehdottomaksi suosikikseni nousi Bleu de Auvergne -homejuusto. Itse löysin mausta morbierin tuhkaista karvautta, mutta aivan uudenlaisen spektrin eri makuja joita en homejuustoista usko koskaan löytäväni. Myös tässä tärkeimmäksi katalyytiksi osoittautui viini, joka lopulta räjäytti pankin.

Kuten ehkä kirjoituksestani huomaatte, varsinaisia makuja on todella vaikea avata. Kun normaalisti puhun joidenkin annosten kypsyysasteista tai valmistuksen teknisestä onnistumisesta, näissä ne olivat täysin kohdallaan. Missään ei tuntunut olevan mitään syytä kritiikkiin ja jos hakemalla hakee, niin kampela-annos tuntui raviolia hiukan tylsemmältä, jos sekään varsinainen syy mihinkään olisi.

Kokonaisuutena WINO vaan osoitti sen, miksi tietyt paikat ansaitsevat paikkansa ravintolakartalla. Se ei ole edullisin, se ei ole täyttävin, mutta se on paikka jonne kannattaa mennä metsästämään kokemuksia juuri sellaisena kuin henkilökunta ne on valmis teille tarjoilemaan.

Menkää selvin päin, kertokaa budjettinne, vähän makumieltymyksistänne ja luottakaa henkilökuntaan.

Tämän parempaa neuvoa en osaa antaa. 5/5.