Beerger

Beerger

Helsingin Hämeentiellä sijaitsee ravintola, jossa olen joskus ohikulkiessani käynyt syömässä ihan menettelevän lounaan. En muista enää, mitä söin, mutta muistan paikan olleen hipsterikäyrällä melkolailla kaaren lakipisteessä.

Nyt, kun koko maailman uusi normaali on saada ruokansa ravintoloista kotiin kannettuna, myös minäkin innostuin kokeilemaan paikkaa uudestaan. Siispä tilaukseen paikan juustohampurilaisateria (15e) ranskalaisineen ja juomineen. Annos oli tilaushetkellä tarjouksessa, normaalihinta oli neljä euroa korkeampi.

Annos saapui lounasaikaan alle puolessa tunnissa Lue lisää...

Rosso

Rosso

Vuosia sitten minulla oli lapsuudenystäväni Arin kanssa yksi toistuva tapa – ja se oli se, että kun tapasimme Kirkkonummella, kävimme aina syömässä paikallisessa Rossossa. Otin aina yhden ja saman annoksen, BBQ-kanapizzan ja pidin sitä krapularuoan huipentumana. Osittain siksi, että se tarjosi ahavoituneelle sielulleni juuri sen pelastuksen hiilihydraattikaivon, mitä sunnuntaidarrassa hapuileva kuntoni tarvitsi – mutta myös siksi, että todennäköisesti en tiennyt paremmasta.

Vuosien aikana tästä kuitenkin tuli tapa, jonka voi toki sanoa hämärtäneen arvostelukykyäni, mutta toisaalta voin selittää sitä sillä, että rapiat 10 vuotta sitten suomalainen pizzatarjonta oli hiukan erilainen kuin mitä tätänykyä. Alkuperäiseen napolilaiseen pizzaan tutustuminen ja sen trendin kasvaminen helsinkiläisessäkin ravintolaskenessä on tehnyt tehtävänsä ja on ihan perusteltua sanoa, että tarjontaan on lisätty uusi termi – premium-pizza.

En tiedä mihin Rossossa vierailu lopulta jäi, mutta ehkä kasvoin siitä ulos. Viime vuosien aikana muistikuvat ovat haalistuneet ja empiirisen kokemuksen tarve kasvanut – varsinkin kun muiden puheissa kuulee (useinmiten negatiivisia) kokemuksia Rossosta, haluaisi itsekin osallistua niihin perustelluilla argumenteilla. Siispä härkää sarvista ja myöhäisen lounaan tarpeessa Hakaniemessä sijaitsevaan Rossoon.

BBQ-kanapizzaa ei listalta suoraan löydy, sillä mainostoimisto on ottanut selkeästi ohjat myös ruokalistalta ja jokainen annos on saanut trendikkäältä kuulostavan, italialaisen nimen. Valitsen toiveikkaana napolilaisten pizzojen listalta Prosciutto Crudon (14,90e), jonka täytteenä nimen mukaisesti ilmakuivattua kinkkua (joka ilmeisesti ei kuitenkaan ole prosciuttoa?) ja mozzarellaa.

Pizza saapuu pöytään alle 15 minuutissa. Sillä aikaa olen muistuttanut itseäni Rosson raastepöydästä, joka on brändi-uudistuksen myötä nimetty antipastopöydäksi – mutta joka on edelleen melkolailla surullinen ilmestys. En tiedä oikein miksi, mutta valikoiduista antipastoista tekee jotenkin mieli laittaa  tarra oveen palkinnoksi. Siinä lukisi:

Te edes yrititte.

Pizza itsessään pitäisi olla ”perinteinen napolilainen” ja aikalailla heti selviää, että tällä ei juuri ole mitään tekemistä napolilaisen pizzan kanssa. Mielessä vilahtelee Youtuben humoristiset videot siitä, kun napolilaisille tyrkytetään ananaspizzaa ja reaktiot ovat viittä vaille tappouhkauksia, mutta sillä erolla, että tätä ei tehdä edes vitsin varjolla. En tiedä mitä joku paikallinen tästä mieltä olisi, mutta jos joku pizzafundamentalisti kuulisi, että täällä nimetään tällaisia tittelillä ”perinteinen napolilainen”, saattaisi muutamakin valittu sana kuulua italiaksi.

Tomaattikastike, kinkku, juusto – kaikki ovat hyvin tavanomaista tasoa, mitä ihan miltä tahansa suomalaiselta ravintolapizzalta voi odottaa. Kuohkeanpehmeästä sitkosta ei tietoakaan, saati siitä, että ainesosat maistuisivat oikeasti millään tasolla tuoreilta. Kaikkein suurimpana syntinä kuitenkin ”tuore mozzarella” (ihan oikeasti, tämä on suora lainaus ruokalistasta), joka paljastuu paistamisen jälkeen pizzan päälle heitellyksi Xtra-pussimozzarellaksi (6,80e/kg). Mauttomampaa mozzarellaa saa hakea, jopa ”näin tuoreena”.

Päädyin noukkimaan mozzarellan pois pizzani päältä.

Älkää käsittäkö väärin, Rosson pizza on ihan syötävää ja nälkäisenä voisin sanoa sitä jopa herkulliseksi, mutta lupaus perinteisestä napolilaisesta pizzasta on tässä yhteydessä – noh – melkoista paskapuhetta. Ainekset eivät täytä mitenkään sitä tasoa mitä mainosmiehet ovat ruokalistaan kirjoittaneet, mutta ilmeisesti maakunnissa (jossa suurin osa Rossoista on) ei vaan asiasta tiedetä tai välitetä. Tasoltaan aikaansaatu pizza on kuitenkin lähinnä verrattavissa Kotipizzaan, jossa tosin vastaavaan tai jopa korkeampaan tasoon päästään kolmanneksen halvemmalla.

En ylipäätään ymmärrä Rosson peliliikettä markkinoinnillisesti. Paikka on täysin ketjupaikka suomalaisilta suomalaisille, toki keskittyen italialaislähtöiseen ruokaan, mutta kun taso on mitä on, tuntuu lähinnä siltä että Rossoon mennään tappamaan oma usko italialaisen keittiön erinomaisuuteen tai opettelemaan ruokalistan sanastoa, koska tottakai uskottavassa italialaisessa ravintolassa pitää kaikki annokset olla nimetty italiaksi.

Jos arvioisin Rosson pizzan tavanomaisena pizzana, olisi arvosana siellä kahden ja kolmen välillä, mutta kun hinta on laatuun nähden liian korkea ja napoaspektin mainostaminen herättää lähinnä hilpeyttä, niin arvosanaksi ropsahtaa helposti 2/5.

Ja siinäkin on vähän liikaa.

Tokoinrannan Il Gabbiano

Tokoinrannan Il Gabbiano

Espoolaisten maihinnousua hipsteröityneeseen Kallioon on pelätty viimeiset vuodet, mutta nyt se on sitten tapahtunut kun Sellon ravintolan lisäksi IL Gabbiano avasi toimipisteen myös Pirittan paikalle Tokoinrantaan.

Paikka tarjoilee puhdasoppista italialaista ruokaa – ainakin ilmoituksensa mukaan, joten tottakai paikka piti laittaa välittömästi testiin. Siispä yksinäisen lounasmatkailijan tie vei tänään puiston keskelle Tokoinrantaan.

Piritta on äärimmäisen kaunis paikka, mutta jostain syystä todella harvoin käyty. Osittain siksi, että kun terassimenoa tarvitsee, se on liian usein täynnä – ja kun ei, ei paikalla usein ollut muuta tarjottavaa. Tästä syystä italialaisen ravintolan tulo paikanpäälle ei ole huono ajatus, sillä sille Kalliossa on todellakin tilaa.

Koska oli lounasaika, ei aikataulu tai tarjonta antanut myöten laajemmalle kokeilulle, mutta listalta silti löytyi kiinnostava ”Risotto con pollo e curry” – eli risotto kanan ja curryn kanssa (10e).

Lounasperinteiden mukaisesti Gabbianosta tilataan annokset tiskiltä. Henkilökunta on pukeutunut siististi, mutta sen ja yleisen sisustuksen ristiriita ABC-myymälän mieleentuovan kahvilatiskin kanssa ei tunnu oikein toimivan. Myöskään esilläoleva juomavalikoima ei hirvittävästi indikoi, että lounasruokalijoiden nesteytyspuolta oltaisiin sen enempää ajateltu – vihreänä hohtava smurffilimu ei houkuttele. Asiakaspalv…. anteeksi, rahastustilanteessa myöskin palvelu on ilmeetöntä, mutta asiallista. Tosin unohdetaan täysin kertoa salaattipöydän kuuluvan lounaan hintaan. Tosin sen kaaosta vilkaistuani en ole siitä lainkaan pahoillani.

Ruoka saapuu kuitenkin pöytään 10 minuutissa ja annos on kuorrutettu parmesanmurulla, joita näön vuoksi oli heitelty myös lautasen reunoille. Sekunnin ajan luulin saaneeni lautaselleni kukkakaalin ja haarukan työntäminen kokkareeseen myös korosti tätä. Risotto on nimittäin todella tiivistä.

Ensivaikutelma Gabbianon risotosta avautui hämmästykseen, sillä tuntuma oli ensin kuin raa’an uunipuuron. Joustavuutta ei juuri ole, kimpale todennäköisesti pysyisi lautasella jos sen kääntäisi hetkeksi ylösalaisin.

Maussa on hyvin reilu kermainen curryn maku ja riisi itsessään on sopivan al dente. Maussa ei juuri italiaa tunnu ja kaikenkaikkineensa suutuntuma tuo mieleen kouluruokailun kanaviilokin. Ei pelkästään lievästi erikeepperimäisen tuntumansa vuoksi, vaan myös siksi että luvattua kanaa saa etsiä lautaselta tosissaan. Kyllä sitä siellä lopulta on, mutta lounasannoksissa kanan määrää on ilmeisesti vähennetty. Toivottavasti ainakin, sillä täysihintaisena päivällisannoksena tämä tuntuisi ryöstöltä.

Vaikka vaikutelma annoksesta ei ole kovin mairitteleva, jää paikasta eniten mieleen melko heikko palvelu. Se on kylmän asiallista, mutta pöytäliinoissa on tahroja, pientä epäsiisteyttä on havaittavissa ja asiakasta ei juuri tunnuta ottavan huomioon. Tässä kuitenkin arvioidaan pelkkää ruokaa ja sellaisena se on 2/5 arvoinen. Ehdottomasti annan paikalle kuitenkin uuden mahdollisuuden, mutta seuraavan kerran annokseni tulee listalta ja ei ole ainakaan risottoa.

Kallion Sävelen klassikkohampurilainen

Kallion Sävelen klassikkohampurilainen

Muutama päivä sitten olin varsinainen kävelevä kuollut. Raskas viikonloppu oli tehnyt tehtävänsä ja tarve lohturuoalle oli kova. Weeruskan lihapullat siintivät silmissä, mutta jostain syystä paikka oli täysin täyteen ahdettu ja kuin taikaiskusta, myös lähikebabberiat olivat täynnä tai muutoin kykenemättömiä palvelemaan välittömästi. Ja koska hätä ei lue lakia, menin lopulta Sävel Finbistroon Hakaniemessä, johon olen lievästi pettynyt viimeisten vuosien aikana.

Koska hiilihydraattien ja rasvan pitoisuus elimistössäni oli kriittisellä tasolla, päädyin paikan ”classic”-hampurilaiseen, vaikka tiesin mitä tuleman pitää. En tarkoita siis sitä, että annoksen laatu olisi saanut mitään ennakkoasenteita syttymään, vaan olen onnekseni alkanut viimeisen vuoden aikana välttelemään tarkoituksella ns. ravintolahamppareita. Jos haluatte tietää miksi, kysykää. Olen aihetta käsitellyt oikeastaan liikaakin jo aiemmissa postauksissa, joten keskitytään hetkeksi olennaiseen.

Sävelen tiskillä tilausta vastaanotti ystävällinen asiakaspalvelija, joka tilaukseni kuultuaan kysyi myös kypsyysastetta. Säästettäköön jännitystä kertomalla heti, että pyytämäni medium tuli pöytään täysin läpikypsänä, joka itsessään aiheutti tietynasteisen pettymyksen. Miksi ravintolat edes vaivautuvat kysymään asiakkaalta haluamaansa kypsyysastetta, jos sitä ei kuitenkaan pystytä toteuttamaan?

Aiemmin kertomani ravintotarpeen puutteesta johtuen en halunnut odottaa toista 15 minuuttista uuden hampurlaisen kanssa, joten tyydyin siihen mitä sain.

Burger muuten edustaa hyvin omaa luokkaansa. Pihvin maku jää melko vaatimattomaksi, sillä sisältä löytyy muutakin kuin vain juustoa. Salaatti ja tomaatti tuntuvat turhalta, sillä makumaailmaa kuitenkin hallinnoi runsas chilimajoneesin käyttö. Itseasiassa kokemus tuo inhottavasti mieleen ajatuksen siitä, miltä Hesburgerin fine dining -versio voisi näyttää.

Hiukan ristiriitaisesti, chilimajoneesi itsessään on kuitenkin annoksen parhaita ainesosia, sillä annokseen kaadettujen ranskalaisten kanssa se toimii erinomaisesti. Ranskalaiset itsessään ovat myös mielipiteen jakavia, sillä vaikka ne on paistettu juuri oikein, ne myös monelle vaikuttavat suorastaan ylirapeilta, ellei kuivilta.

Sävelestä jäi taas hiukan ristiriitainen fiilis. Toisaalta 15,80 ei ole tästä annoksesta mitenkään ryöväystä, mutta kun yksinkertainen pihvin kypsyyden varmistaminen falskaa ja annoksesta kajastaa ketjuravintolan henkeä, niin on vaikea antaa enempää kuin 3/5. Toimiva mättöannos siihen tarpeeseen mitä krapula-annokselta voi vaatia, mutta ei saa aikaan riemunkiljahduksia oikein miltään osin.

Lopuksi, kiitokset kohtuullisesta virvoitusjuomien hinnasta (0,5L / 4e) ja kysymys – miksi ihmeessä Sävelessä veloitetaan bataattiranskalaisista 2 euron lisämaksu?

Väinö Kallion lounasbuffet

Väinö Kallion lounasbuffet

Kallioon on wanhaan Elannon pääkonttoriin avannut ravintola Väinö Kallio. Jos olen käsittänyt oikein, paikka on avoinna tällä hetkellä vielä vain aamiaisella, lounasaikaan ja viikonlopun brunsseilla, jonka toisaalta ymmärtää – paikalle saapuminen kun on vielä varsin työmaahenkistä, etuovella tervehtii väärinparkkeerattu eestiläisen alihankkijan pakettiauto, rakennustelineitä ja -rekvisiittaa näkyy aina siellätäällä. Kolmannessa kerroksessa sijaitseva ravintolasali sitävastoin näyttää varsin valmiilta.

Lounas pohjautuu buffaratkaisuun ja maksaa 10 euroa. Keskiviikkona tarjolla oli lämpimänä ruokana tuorepesto-oliivilohta ja hiukan epämääräisen näköistä munakoiso-kesäkurpitsaa. Näiden lisäksi pöydästä löytyi myös kymmenisen kylmää vaihtoehtoa, mm. viininlehtikääryleitä.

Lautaselle jokaisella on mahdollisuus latoa mitä tahansa, mutta noin yleisesti paikan ruoasta sanottuna se tuntuu vähän pliisulta. Se ei selkeästikään tavoittele mitään erikoisuuspalkintoja ja tuorepesto-oliivilohi hivelee makuhermoja suunnilleen samaan tapaan kuin kaikki keskihintaiset lounasbuffasta kaivetut lohet. Mikään muukaan pöydästä löytyvä ei tuntunut mitenkään heikosti toteutetulta, mutta yksikään ei myöskään noussut briljanteeraamaan.

Vaikka varsinaista suositusta on hiukan vaikea antaa (paitsi jos otetaan mukaan arkkitehtuurin ihailumahdollisuudet), ei Väinö Kallion lounas ole missään tapauksessa mikään hutilyöntikään, vaan paikka josta rahalle saa ihan vastinetta tyytyväisen ja täyden vatsan muodossa. 3/5.

Karhunpesän Wieninleike

Karhunpesän Wieninleike

Alppiharjun perukoilta, läheltä Linnanmäkeä löytyy Pihvipaikka Karhunpesä. Olen asunut sen lähellä viimeiset 14 vuotta, mutta siitä huolimatta en koskaan ole käynyt paikassa ennen tätä päivää. Tämä johtuu siitä, että paikka asemoi itsensä lounasravintoloiden kastiin ollen avoinna vain arkisin klo 10-14.30.

Toisaalta sisäänastuminen on kuin astuisi aikakoneeseen, sillä tämänkaltaisia ruokaloita on enää paikoissa joihin ei pääse ilman turvakypärää ja -takkia. Kaikkialla haisee rasvankäry, puolityhjässä lasivitriinissä komeilee yksinäinen salaattikulho odottamassa turhaan ostajaansa ja keskellä kassatiskiä on avattu voileviterasia, josta joku on käynyt kauhomassa rasvaa leivän päälle. Silmänräpäyksessä paikka vaikuttaa siltä, että täällä juodaan lounaan kanssa piimää ja ykkösolutta. Usein samaan aikaan.

Valitsen itse listalta tutun Wieninleikkeen, jonka nimen myyjä toistaa ”wienerleike” katsoen seinällä olevasta taulusta hinnan (13e) ennen sen lyömistä kassakoneeseen. Lisukeperunoita kysellessä kysyn muussia ja paistinperunoita. Tarjolla ei ole kumpaakaan ja valitessani ranskalaiset, myyjä katoaa takahuoneeseen. Jään odottelemaan tiskille kuittia, myyjä saapuu takaisin kolmen minuutin kuluttua kantaen toiseen pöytään meneviä annoksia ja yllättyy kovasti nähdessään minut vielä tiskillä. Kuitti tulee kuitenkin heti annosten löydettyä syöjänsä naapuripöydässä.

Annos tulee kuitenkin nopeasti, johon tunteeseen toki omalta osaltaan saattaa vaikuttaa tiskillä odoteltu aika. Kellolla mitatttuna, aika lienee noin 10 minuuttia.

Annosta hallitsee tasaisen ruskea, hiukan punertava leike ja huomaan ajattelevani, että jos lisukkeena olisi perunamuussia, tämä olisi jo pilalla. Pakasteesta paistettujen ranskalaisten kanssa pinon voi vielä ymmärtää. Jostain leikkeen raosta vilkaistessa näkyy myös punajuurta ja salaattia, joista ensimmäiset on suoraan purkista ja jälkimmäinen on julistettu kuolleeksi jo eilen. Sitruuna tarjoillaan lohkona, josta iso plussa.

Ensivaikutelma punertavasta leikkeestä sai kylmän hien tekeytymään rektumini ympärille. Vanhat muistot Pohjois-Haagalaisen grillimausteen liikakäytöstä hiipivät mieleeni, mutta maku ei lainkaan vastaa pahimpiin pelkoihini. Leike on nuijittu juuri oikein ja hintaisekseen leivitys on todella onnistunut. Se on osaltaan rapea ja osaltaan jopa sopivan kuohkea. Maussa on omaan makuuni hiukan liikaa suolaa, mutta ylisuolaiseksi sitä on vähän vaikea sanoa. Pohja on hiukan vajaapaistoinen ja pinnassa on hyvin vähän hiiltyneitä murusia, jotka voivat olla peräisin huonosti puhdistetusta parilasta/pannusta.

Kokonaisuutena kokemus on massasta erottuva. Paikan taloudellinen kannattavuus mietityttää kovasti, mutta paikassa lounastavia raksaäijiä ja taksikuskeja näyttää riittävän, joka on paras indikaattori keskiarvoa korkeammasta hinta-laatusuhteesta. Leike itsessään on lounasleikkeiden aatelia, mutta harvoin tulee vastaan annosta, jossa lisukkeet ovat näin turhia. Jopa vaikeasti mokattavat ranskalaiset ovat niin ylirapeita (lue: kovia), että niitä voisi käyttää poliisin piikkimattona. Arvosanana on kuitenkin vaikea antaa tälle 3/5 enempää, mutta silläkin pääsee jo oman kategoriansa kärkeen ja kaupungin tämänhetkisten wieninleikkeiden TOP10:een.

DaVinci

DaVinci

Helsingissä on melko harvassa hyvät italialaiset pastaravintolat, eikä tämänkertainen arvio tee myöskään tässä havainnossa poikkeusta. Kokeilussa nimittäin oli Hakaniemessä sijaitseva DaVinci Ristorante.

Paikka vaikuttaa tavallisena arki-iltana hyvin hiljaiselta ja sisään valuttuamme olimme ainoita asiakkaita. Tämä ei liene koskaan hyvä merkki, joten odotusarvot laskivat hiukkasen.

Listalta valikoitui tagliatelle al pollo (13e), eli nauhapastaa kanan kera. Annos valmistui hiukan yli 10 minuutissa, kuten myös seuralaiseni pizza. Annoksen pasta oli hiukan ylikypsää, mutta kastikkeen mausteet hyvää keskiluokkaa. Kanaa annoksessa tosin oli melko vähän ja herkkusienet olivat tuleet suoraan säilykepurkista.

Kokonaisuudessaan DaVincin annos oli aikalailla sitä, mitä pasta ravintoloissa neutraalimmillaan on. Se ei herätä yhtään mitään intohimoja, mutta ravintona toimii varsin kelvollisesti. Tosin helposti herää ajatus ”tekisin parempaa itse kotona”, mutta toisaalta Da Vincin hintataso on myös varsin kohtuullinen. Lievää Knorr-henkisyyttä annoksesta on siis aistittavissa, mutta ravintola on rauhallinen, palvelu oli ystävällistä ja sisustus atmosfääreineen hyvää, joten paikka sopii budjettitietoiselle pieneen rauhalliseen illalliseen vallan mainiosti.

…tosin melkein suosittelisin kokeilemaan pizzaa, sillä seuralaiseni tilaama kiekko oli varsin kelvollinen.

Metro Fast Food

Metro Fast Food

Tänään jouluostosten lomassa päädyin paitsi jalkakäytävällä fillaristin yliajamaksi, myös myöhäiselle lounaalle Metro Fast Food ( Metro Kebab) -paikkaan. Jostain syystä FB:ssä ravintolalla on melkoinen nimihirviö, mutta ilmeisesti muutenkin paikka on sosiaalisessa mediassa suhteellisen epäaktiivinen.

Itse olen käynyt paikassa jo ammoisen Metro Kebabin aikoihin, alkaen joskus vuodesta 2011-2012. Taannoin paikka sai ilmeisesti uuden omistajan tai ainakin melkoisen kasvojenkohotuksen, sillä erinomaisesta kebabpaikasta tuli vieläkin laajempia vaihtoehtoja sisältävä, itäisen välimeren pohjukan, eli täsmennettynä libanonilaisen keittiön paikka. Laajemmassa mittakaavassahan koko Libanon, Syyria, Jordania ja Israel muodostavat ruokakulttuurisesti yhteisen alueen (google: ”levantti”), myönnettiin sitä jossakin tai ei.

Wieninleikettä paikka ei tarjonnut, mutta ensimmäistä kertaa tuli kokeiltua meze-lautasta yhdelle. Lautanen on valtava annoksen kokoon suhteutettuna ja juuri siksi tuntuu välillä tosi omituiselta nähdä tämän hintaluokan paikassa tällaista panostamista myös ruoan esillepanoon. Lautasannokset ovat sanalla sanoen ihan helvetin nättejä, vedit sitten vaikka vain pitaleipä-shawarman (7,50e).

Meze-lautanen (11,50e yhdelle) on kuitenkin loistava, vaikkakin tuntuu pieneltä. Lautasella on selkeästi keskinkertaista parempi falafel, eräänlaiseksi riisi-lihapullaksi kuvailtavissa oleva erinomainen kubba ja viininlehtikääryle, jota ei voi millään tavoin moittia. Näiden lisäksi annokseen kuuluu tabbouleh-persiljasalaattia, baba ganoush munakoisotahnaa, hummusta ja tsatzikia. Ainoa miiinus on, että yhdenkin hengen lautasella leipää saisi olla tuplasti enemmän. Oletusarvoisesti sitä kuitenkin saa ihan pyytämällä.

Olen aiemminkin paikkaa joskus toisaalla hekuttanut, eikä tämänkertainen kohtaaminen ole poikkeus. Kubba (tai kubbeh, kibbeh tai kebbeh, mitä termiä haluaa aina itse käyttääkään) on erinomainen ja kuuluu jokaisen saada joskus kokeilla elämässään. Vaikka paikassa on myös erinomaista shawarmaa ja kebabia, tämä on paikka jossa kannattaa revitellä annosvalintojen suhteen niin paljon kun uskaltaa.

Ehdoton 5/5 ja harvoja tämän luokan paikkoja tällä puolella itäkeskusta. Harmi etten voi syödä täällä joka päivä.

Ensi kerralla sitten taas takaisin wieninleikkeiden pariin. Lupaan sen.

Juttutuvan schnitzelburger

Juttutuvan schnitzelburger

Ehdin kuin ehdinkin tänään lounaalle Juttutupaan, johon minut haastettiin maistelemaan tämän viikon lounaslistalla olevaa schnitzelburgeria sen jälkeen kun olin Ravintolalaiva Wäiskissä käynyt lounaswieninleikettä kokeilemassa.

Heti jo kuultuani että tällainen on tarjolla, ehdin ajattelemaan sen olevan suuri rikos ihmiskuntaa vastaan. Suhtauduin siis tämänpäiväiseen vierailuuni melko skeptisesti, eikä asenne parantunut saatuani annoksen eteeni. Juttutuvan kieltämättä hyvään sämpylään on laitettu väliin aiolia, tomaattia, salaattia ja sitten lopulta leivitetty valmisleike.

Mutta sitten tulikin se yllätys. Vaikka tällä annoksella on melko vähän tekemistä hampurlaisten, saati wienerschnitzelin kanssa, niin se oli silti yllättävän maittava. Makumaailmat kohtaavat ja vaivaisen 11 euroloisen hinnalla tämä on varsin hyvä vastine rahalle. Toki valmisleike vähän rasauttelee rusinoita, mutta se ei tosiaan ole hullumpi. Vain sattumalta viimeisellä puraisulla sisältä löytyi vähän rustonpoikasta. Coleslaw oli juuri sitä mitä siltä nyt voi ylipäätään odottaa ja ranskalaiset olivat kevyesti 4/5 arvoiset, mutta Juttutuvassa ne on aina osattu tehdä hyvin.

Tämä on hirveän vaikea arvosteltava. Jos tämän arvostelisi hampurilaisena, tämä olisi 3/5, jos leikkeenä – tai luoja paratkoon, wieninleikkeenä, niin tämä olisi 1/5 – mutta lounasannoksena tämä on aikalailla 5/5.

Kyllä, hämmästelen tätä itsekin, mutta tykkäsin kovasti.

En tiedä tuleeko tämä tarjolle myöhemminkin, mutta nyt tätä löytää Juttutuvasta vielä huomisen perjantain ajan. Käykää kokeilemassa jos nurkilla olette ja kertokaa kommenteissa mitä itse olitte mieltä.

Ravintolalaiva Wäiskin wieninleike

Ravintolalaiva Wäiskin wieninleike

Wieninleikeprojekti jatkuu pienen tauon jälkeen ja tänään vuorossa oli Ravintolalaiva Wäiskin lounaallaan tarjoama wieninleikeannos.

Kyseinen ravintolalaivahan on dinosauruksen kaltainen jäännemöhkäle yhdellä Helsingin rumimmista asutetuista rannoista, mutta yhtälailla kuin dinosaurukset, on sekin monille kovan kiinnostuksen kohteena. Itse en paikassa ollut koskaan käynyt vaikka asun samassa kaupunginosassakin – joten siinäkin mielessä jonkun täällä ryhmässä antama vinkki oli erittäin tervetullut. Olen toki kuullut Wäiskistä paljon hyvää aiemminkin, mutta en edes tiennyt sen tarjoilevan ruokaa.

Wäiski henkii kieltämättä oikein wanhan ajan tunnelmaa, jos sellaiseksi laskee Titanicin muutama vuosi sen jälkeen kun se oli uponnut. Kaikkialla leijailee vähän sellainen vanhan aluksen tuoksu (ei haju) ja maakrapuna tuntui vanha herra vähän jopa keinatelevan. Itse ilmestyin paikalle hiukan yli klo 13, jolloin suurin lounasruuhka oli varmasti jo mennyt ohitse – paikalla oli noin kahdeksan ihmistä, johon lasken kaksi tarjoilijaa.

Annos itse tuli pöytään rivakasti, noin 15 minuutissa. Ruokaluvälineet olisi pitänyt ottaa lounaspöydästä, mutta testi palvelualttiudesta välineet unohtaneen asiakkaan osalta läpäistiin täysin pistein, hymyn kanssa. Haarukka tuotiin vielä pöytään ja muistutuksena mainittiin, että salaattia ja jälkiruokaakin olisi voinut halutessaan ottaa lounaspöydästä. Seikka, joka jäi maksaessa mainitsematta.

Annos itse oli hyvin, hyvin perisuomalaisen klassinen. Perunamuussi, jonka päällä rutkasti leivitetty leike – jonka päällä taas viipale sitruunaa, muutama kapris ja piskuinen anjovis.

Voin tässä vaiheessa sanoa, että jos ennakkokäsitykseni Wäiskistä ei ollut korkea, ei odotukset vieläkään nousseet kovin korkealentoisiksi. Lounasleikkeisiin monesti pettyneenä ja silmämääräisesti tarkasteltuna Wäiskin annos kuitenkin vaikutti kiinnostavalta – eikä aihetta itkuun ainakaan vielä ollut, joten kävin rohkeasti annoksen kimppuun.

Ennen varsinaista pihviä, lyhyesti kuitenkin perunamuussista.

Se on melko keskinkertaista. Hyvä rakenne, mutta maku jättää paljon toivomisen varaa. Tämän vuoksi ei kannata Wäiskiin vaivautua.

Itse leike kuitenkin oli pieni yllätys. Pinnalla kiiltelevästä rasvasta huolimatta ja juuri osittain myös sen vuoksi, itse leivitys oli rapea ja leike maukas. Possunlihasta tehty leike on jätetty melko paksuksi, mutta muutamaa reunusjännettä lukuunottamatta se on ”ihan ok”-tasoa. Ei tämä mikään makuelämys ole, mutta paksu leike, onnistuneen rapea & rasvainen leivitys ja konstailematon ulkonäkö saivat vahvat nostalgiaväreet liikkeelle. Jonnet ei tiedä, mutta tällaista ruokaa sai kaikilta huoltoasemilta silloin kun setä oli lapsi.

Pohjimmiltaan en tiedä mitä ajattelisin Wäiskin leikkeestä. Kaikesta merellisyydestään huolimatta ravintolalaiva onnistuu olemaan ainakin omilta kulkureiteiltäni hyvin tehokkaasti sivussa ja siksi tuntuu että se ansaitsisi romanttisesti ränsistyneen ja vanhanaikaisen atmosfäärinsäkin vuoksi enemmän huomiota. Tämän annoksen osalta se on kuitenkin vaikeaa. Tämä on ennenkaikkea hyvä yritys ja paikka onnistuu tuomaan tarjolle kohtuullisen wieninleikkeen kohtuulliseen hintaan. Wäiskin lounas-wieninleike ei siis missään tapauksessa ole mikään vikatikki ja ihan hintansa arvoinen annos.

Kuitenkin jos lounaalla haluaa syödä juurikin wieninleikettä, niin Wäiskin suurin ongelma on helsingin parasta (tähän mennessä testatuista) wieninleikettä tarjoileva Ravintola Zinnkeller, joka sijaitsee käytännössä toisella puolella Siltavuorensalmea.

Mutta haluaisin antaa Wäiskille toisen mahdollisuuden. Kertokaa te, jotka Wäiskissä käytte useammin? Mikä siellä on erityisen hyvää? Mitä kannattaa vielä käydä kokeilemassa?