Alice Italian

Alice Italian

Jos ajattelisin haluavani töihin trendikkääseen startupiin lippispäisten mainostoimistojamppojen kanssa, olisi Konepajan kulmassa sijaitseva Wonderland juuri sellainen paikka missä viihtyisin. Saman talon pohjakerroksessa on sijainnut jo jonkin aikaa Alice Italian -ravintola, joka huhujen mukaan suoriutuu tehtävästään erinomaisesti. Tätä olen yrittänyt viimeisen puolen vuoden ajan todeta itsekin, mutta yllättävän monesti paikka on ollut joko kiinni tai yksityistilaisuudessa. Näin aluksi siis suosittelisin kiinnostuneita varmistamaan, että paikka on ylipäätään avoinna.

Koska Lue lisää...

Bacco

Bacco

Kävipä eräänä lauantai-iltana sen verran suloisesti, että saavuin osana suurempaa seuruetta Lönnrotinkadulla sijaitsevaan Baccoon. Ilta oli saanut jo omaa vauhtiaan, mutta jos nyt tuntuu siltä tämän luettuasi, että tämä artikkeli alkaa kumman positiivisesti, niin olet oikeassa.

Päädyimme tovereitteni kanssa lauantai-iltana kuuden jälkeen pohtimaan illan ruokapaikkaa ja tietenkin monet pohdituista paikoista olivat jo täynnä. Mutta sitten eräs meistä muisti Baccon. Lumisessa Helsingissä taapertaminen kolmen korttelin verran ei kiinnostanut ketään, mutta harvalla meistä oli kokemusta paikasta. Niillä joilla oli, ne olivat hyviä. Siispä iloinen retkueemme suuntasi Baccoon.

…vain löytääkseen paikan lähes tyhjänä.

Koska kyseessä on itse itsensä enotecaksi nimittävästä ravintolasta, kuuluu asiaan myöhäinen ja pitkän kaavan mukaan tehtävä illallinen, joka tuntia-kahta myöhemmin osoittautuikin todeksi. Huoli paikan kumuavasta tyhjyydestä ei siis ollut kovinkaan aiheellinen – jonka todisti myös koko illalisemme kesto.

Paikan lista koostuu luonnollisesti italialaisen keittiön antimista ja vaikka kiinnostukseni kohdistui pitkälti muuhun, päädyin tilaamaan itselleni pizzan. Sitä kuitenkin kaikki tällaisissa paikoissa syö – ja sitäpaitsi, halusin verrata sitä muihin pinnalle nousseisiin ”premium”-pizzaa tarjoaviin paikkoihin. Siispä tilasin Crema di peperoni e salsiccian.

Baccon pizzalistalta löytyy klassikoita kuten margherita ja marinara, mutta oman valintani tein siitä yksinkertaisesta syystä, että listalla mainittiin sen sisältävän paprikapyreetä tomaattikastikkeen sijaan – ja lisäksi makkaraa, savujuustoa ja mozzarellaa. Pestoa unohtamatta. Yksinkertaisesti tätä ei olisi voinut ohittaakkaan maistamatta.

Ruoka saapui pöytään supernopeasti – noin kymmenessä minuutissa, mikä oli erittäin tervetullutta – sillä erinomaiseksi todettu alkudrinkki oli saatu vasta juuri aloitettua.

Jo ensimmäinen puraisu antoi toteen, että nyt ollaan aidon äärellä. Sanotaan mitä sanotaan, mutta pizza on yksinkertaisimmillaan kaunista juuri siksi, että pohja ratkaisee kaiken. Eikä Baccon pohjasta ole mitään huonoa sanottavaa. Se on juuri sopivan sitkeä, maukas – hapan ja tunkkainen. Se kestää erinomaisesti käsin syönnin, eikä lerpahda heittäen syliisi täytteiden irtorasvan. Yksinkertaisesti todettuna – tähän ei ole mitään parannettavaa.

Myös täytteet toimivat ennakkokummastuksestani huolimatta erinomaisesti. Paprikapyree tekee juuri sen minkä olettaakin, eli maussa on juuri oikealla tavalla makkaran ja rasvaisen juuston makua tasapainottavaa makeutta – ja ensipuraisun aiheuttama euforia on tässä ruokalajissa parasta mitä keittiöistä on saatavilla. Maku on uskomattoman hyvä ja suorastaan huutaa kyytipojaksi valittua nebbiolo-viiniä.

Henkilökunnan pätevyys on myös ihailtavaa. Viineistä tiedetään, se kerrotaan pyydettäessä asiakkaalle ja ennenkaikkea, viini täydentää ruokaa. Lista on täynnä kiinnostavia viinejä ja ruokalistalta löytyy myös kiinnostavia jälkiruokia, jossa päädyin itse Pizzetta alle mele caldeen. Nimen takaa paljastuu käytännössä pizzan ja omenapiirakan hybridi, makea omenoilla ja vaniljakreemillä täytetty valmiiksi leikattu pizza, joka onnistuu pöräyttämään melkein tipan linssiin. Pizzaa ja lapsuuteni lempiherkkua, omenapiirakkaa. Ei tätä parempaa voi olla.

Onnistuin myös pöllimään vierustovereitteni jakamalta juustolautaselta maistiaiset ja vaikka aivan kaikki ei toimineetkaan omaan makuuni, löytyy paikasta myös erinomainen lampaanmaitojuusto. Kuten aina, juustolautasten tarjonta elää, joten varsinaisten suositusten antaminen tässä kohtaa olisi turhaa.

Kokonaisuudessan, lauantai-illan alkuhiprakassa tietysti mikä tahansa paikka on parempi kuin maanantai-aamupäivän lounaskattauksessa, mutta niin omani, kuin kollektiivinenkin tuomio Baccosta on pakko päättää täysiin pisteisiin. Paikka ei ole hävyttömän kallis, viiteen pekkaan (terveisiä Pekalle!) pizzat, pari pulloa erinomaista viiniä ja jälkiruoat kustansi karvan yli 60 euroa, joka epäilemättä monelle on todella paljon rahaa. Niin myös itselleni.

Mutta sitä vastaan saamaani kokemusta en vaihtaisi koskaan takaisin edes tuplahinnasta. Baccon voi kokea ensimmäistä kertaa vain yhden kerran – ja sellaisena millaisena minä sen tein, on pakko todeta sen olevan erinomainen ja täysin hintansa arvoinen ravintola.

Jos joku Baccosta nyt lukee tämän, niin lähettäkää viestiä. Seuraavan kerran kun uusitte ruokalistaanne, tulen mielelläni koemaistajaksi!

Rosso

Rosso

Vuosia sitten minulla oli lapsuudenystäväni Arin kanssa yksi toistuva tapa – ja se oli se, että kun tapasimme Kirkkonummella, kävimme aina syömässä paikallisessa Rossossa. Otin aina yhden ja saman annoksen, BBQ-kanapizzan ja pidin sitä krapularuoan huipentumana. Osittain siksi, että se tarjosi ahavoituneelle sielulleni juuri sen pelastuksen hiilihydraattikaivon, mitä sunnuntaidarrassa hapuileva kuntoni tarvitsi – mutta myös siksi, että todennäköisesti en tiennyt paremmasta.

Vuosien aikana tästä kuitenkin tuli tapa, jonka voi toki sanoa hämärtäneen arvostelukykyäni, mutta toisaalta voin selittää sitä sillä, että rapiat 10 vuotta sitten suomalainen pizzatarjonta oli hiukan erilainen kuin mitä tätänykyä. Alkuperäiseen napolilaiseen pizzaan tutustuminen ja sen trendin kasvaminen helsinkiläisessäkin ravintolaskenessä on tehnyt tehtävänsä ja on ihan perusteltua sanoa, että tarjontaan on lisätty uusi termi – premium-pizza.

En tiedä mihin Rossossa vierailu lopulta jäi, mutta ehkä kasvoin siitä ulos. Viime vuosien aikana muistikuvat ovat haalistuneet ja empiirisen kokemuksen tarve kasvanut – varsinkin kun muiden puheissa kuulee (useinmiten negatiivisia) kokemuksia Rossosta, haluaisi itsekin osallistua niihin perustelluilla argumenteilla. Siispä härkää sarvista ja myöhäisen lounaan tarpeessa Hakaniemessä sijaitsevaan Rossoon.

BBQ-kanapizzaa ei listalta suoraan löydy, sillä mainostoimisto on ottanut selkeästi ohjat myös ruokalistalta ja jokainen annos on saanut trendikkäältä kuulostavan, italialaisen nimen. Valitsen toiveikkaana napolilaisten pizzojen listalta Prosciutto Crudon (14,90e), jonka täytteenä nimen mukaisesti ilmakuivattua kinkkua (joka ilmeisesti ei kuitenkaan ole prosciuttoa?) ja mozzarellaa.

Pizza saapuu pöytään alle 15 minuutissa. Sillä aikaa olen muistuttanut itseäni Rosson raastepöydästä, joka on brändi-uudistuksen myötä nimetty antipastopöydäksi – mutta joka on edelleen melkolailla surullinen ilmestys. En tiedä oikein miksi, mutta valikoiduista antipastoista tekee jotenkin mieli laittaa  tarra oveen palkinnoksi. Siinä lukisi:

Te edes yrititte.

Pizza itsessään pitäisi olla ”perinteinen napolilainen” ja aikalailla heti selviää, että tällä ei juuri ole mitään tekemistä napolilaisen pizzan kanssa. Mielessä vilahtelee Youtuben humoristiset videot siitä, kun napolilaisille tyrkytetään ananaspizzaa ja reaktiot ovat viittä vaille tappouhkauksia, mutta sillä erolla, että tätä ei tehdä edes vitsin varjolla. En tiedä mitä joku paikallinen tästä mieltä olisi, mutta jos joku pizzafundamentalisti kuulisi, että täällä nimetään tällaisia tittelillä ”perinteinen napolilainen”, saattaisi muutamakin valittu sana kuulua italiaksi.

Tomaattikastike, kinkku, juusto – kaikki ovat hyvin tavanomaista tasoa, mitä ihan miltä tahansa suomalaiselta ravintolapizzalta voi odottaa. Kuohkeanpehmeästä sitkosta ei tietoakaan, saati siitä, että ainesosat maistuisivat oikeasti millään tasolla tuoreilta. Kaikkein suurimpana syntinä kuitenkin ”tuore mozzarella” (ihan oikeasti, tämä on suora lainaus ruokalistasta), joka paljastuu paistamisen jälkeen pizzan päälle heitellyksi Xtra-pussimozzarellaksi (6,80e/kg). Mauttomampaa mozzarellaa saa hakea, jopa ”näin tuoreena”.

Päädyin noukkimaan mozzarellan pois pizzani päältä.

Älkää käsittäkö väärin, Rosson pizza on ihan syötävää ja nälkäisenä voisin sanoa sitä jopa herkulliseksi, mutta lupaus perinteisestä napolilaisesta pizzasta on tässä yhteydessä – noh – melkoista paskapuhetta. Ainekset eivät täytä mitenkään sitä tasoa mitä mainosmiehet ovat ruokalistaan kirjoittaneet, mutta ilmeisesti maakunnissa (jossa suurin osa Rossoista on) ei vaan asiasta tiedetä tai välitetä. Tasoltaan aikaansaatu pizza on kuitenkin lähinnä verrattavissa Kotipizzaan, jossa tosin vastaavaan tai jopa korkeampaan tasoon päästään kolmanneksen halvemmalla.

En ylipäätään ymmärrä Rosson peliliikettä markkinoinnillisesti. Paikka on täysin ketjupaikka suomalaisilta suomalaisille, toki keskittyen italialaislähtöiseen ruokaan, mutta kun taso on mitä on, tuntuu lähinnä siltä että Rossoon mennään tappamaan oma usko italialaisen keittiön erinomaisuuteen tai opettelemaan ruokalistan sanastoa, koska tottakai uskottavassa italialaisessa ravintolassa pitää kaikki annokset olla nimetty italiaksi.

Jos arvioisin Rosson pizzan tavanomaisena pizzana, olisi arvosana siellä kahden ja kolmen välillä, mutta kun hinta on laatuun nähden liian korkea ja napoaspektin mainostaminen herättää lähinnä hilpeyttä, niin arvosanaksi ropsahtaa helposti 2/5.

Ja siinäkin on vähän liikaa.

Tokoinrannan Il Gabbiano

Tokoinrannan Il Gabbiano

Espoolaisten maihinnousua hipsteröityneeseen Kallioon on pelätty viimeiset vuodet, mutta nyt se on sitten tapahtunut kun Sellon ravintolan lisäksi IL Gabbiano avasi toimipisteen myös Pirittan paikalle Tokoinrantaan.

Paikka tarjoilee puhdasoppista italialaista ruokaa – ainakin ilmoituksensa mukaan, joten tottakai paikka piti laittaa välittömästi testiin. Siispä yksinäisen lounasmatkailijan tie vei tänään puiston keskelle Tokoinrantaan.

Piritta on äärimmäisen kaunis paikka, mutta jostain syystä todella harvoin käyty. Osittain siksi, että kun terassimenoa tarvitsee, se on liian usein täynnä – ja kun ei, ei paikalla usein ollut muuta tarjottavaa. Tästä syystä italialaisen ravintolan tulo paikanpäälle ei ole huono ajatus, sillä sille Kalliossa on todellakin tilaa.

Koska oli lounasaika, ei aikataulu tai tarjonta antanut myöten laajemmalle kokeilulle, mutta listalta silti löytyi kiinnostava ”Risotto con pollo e curry” – eli risotto kanan ja curryn kanssa (10e).

Lounasperinteiden mukaisesti Gabbianosta tilataan annokset tiskiltä. Henkilökunta on pukeutunut siististi, mutta sen ja yleisen sisustuksen ristiriita ABC-myymälän mieleentuovan kahvilatiskin kanssa ei tunnu oikein toimivan. Myöskään esilläoleva juomavalikoima ei hirvittävästi indikoi, että lounasruokalijoiden nesteytyspuolta oltaisiin sen enempää ajateltu – vihreänä hohtava smurffilimu ei houkuttele. Asiakaspalv…. anteeksi, rahastustilanteessa myöskin palvelu on ilmeetöntä, mutta asiallista. Tosin unohdetaan täysin kertoa salaattipöydän kuuluvan lounaan hintaan. Tosin sen kaaosta vilkaistuani en ole siitä lainkaan pahoillani.

Ruoka saapuu kuitenkin pöytään 10 minuutissa ja annos on kuorrutettu parmesanmurulla, joita näön vuoksi oli heitelty myös lautasen reunoille. Sekunnin ajan luulin saaneeni lautaselleni kukkakaalin ja haarukan työntäminen kokkareeseen myös korosti tätä. Risotto on nimittäin todella tiivistä.

Ensivaikutelma Gabbianon risotosta avautui hämmästykseen, sillä tuntuma oli ensin kuin raa’an uunipuuron. Joustavuutta ei juuri ole, kimpale todennäköisesti pysyisi lautasella jos sen kääntäisi hetkeksi ylösalaisin.

Maussa on hyvin reilu kermainen curryn maku ja riisi itsessään on sopivan al dente. Maussa ei juuri italiaa tunnu ja kaikenkaikkineensa suutuntuma tuo mieleen kouluruokailun kanaviilokin. Ei pelkästään lievästi erikeepperimäisen tuntumansa vuoksi, vaan myös siksi että luvattua kanaa saa etsiä lautaselta tosissaan. Kyllä sitä siellä lopulta on, mutta lounasannoksissa kanan määrää on ilmeisesti vähennetty. Toivottavasti ainakin, sillä täysihintaisena päivällisannoksena tämä tuntuisi ryöstöltä.

Vaikka vaikutelma annoksesta ei ole kovin mairitteleva, jää paikasta eniten mieleen melko heikko palvelu. Se on kylmän asiallista, mutta pöytäliinoissa on tahroja, pientä epäsiisteyttä on havaittavissa ja asiakasta ei juuri tunnuta ottavan huomioon. Tässä kuitenkin arvioidaan pelkkää ruokaa ja sellaisena se on 2/5 arvoinen. Ehdottomasti annan paikalle kuitenkin uuden mahdollisuuden, mutta seuraavan kerran annokseni tulee listalta ja ei ole ainakaan risottoa.

Bastardon lounas

Bastardon lounas

Muistatteko peruskouluajoiltanne ne kouluruoat jotka saivat teidät epäilemään elämän olevan vain yksi suuri elinkautinen? Itselläni sen masennuskaukalon tarjoili riisiin sotkettu kanaviilokki, josta ei aina tiennyt oliko siihen käytetty vähän tapettiliisteriäkin.

Tänään kohtasin tuon ensivaikutelman käydessäni lounaalla Bastardo Trattoria & Pizza -ravintolassa Kampin Kortteli -kompleksissa ja tämän välittäjänä oli ”Pollo al Vino Bianco e Rosmarino”, suomeksi: kanaa metsäsienirisotossa (13,50e).

Olen yrittänyt paikassa käydä 3-4 kertaa siinä onnistumatta, useinmiten siitä yksinkertaisesta syystä että paikka on ollut täynnä – kerran siitä syystä että henkilökunta ei ole huomannut odottavani huomiota seisoessani ”odottakaa pöytiinohjausta”-kyltin luona. Tänään saavuin paikalle tarkalleen klo 11, henkiökunnan vasta availlessa ovia. Kerrankin, ei jonoa – ei juuri muita asiakkaita. Mahtavaa.

Rehellisesti sanottuna, sain tiskillä olevasta annoskuvauksesta vähän erilaisen kuvan annoksesta ja kun annos saapui pöytään, vähän häkellyin. Ei ole risoton syy että se aina näyttää siltä miltä se näyttää, mutta odotin kanan tulevan erillisenä. Nyt jäi vähän arvailun varaan, kuinka paljon kanaa annokseen kuului, sillä sitä ei risoton seasta kovin paljoa löytynyt. Siitäkin palasi mieleen kanaviilokkikokemukset, jossa kananriekaleet etsivät kouluaikana kavereitaan.

Vaikka alkuosa tästä tekstistä säikäyttää, on sanottava, että risotto oli kuitenkin erinomaista. Viinin happamuus nousee esille herkullisella twistillä ja koostumus on juuri oikeanlaista. Sieniä löytyy joukosta, mutta toki asiakkaana aina tuntuu siltä, että niitäkin on liian vähän.

Annoksessa on myös paahdettuja valkosipuliperunoita, jotka toimivat hyvin, mutta joiden valkosipuliosuus jää melko hienovaraiseksi.

Pohjimmiltaan Bastardo tarjoaa vaihtelevan, mutta onnistuessaan hyvän palvelun lisäksi keskiarvoa paremman lounaskokemuksen ja erinomaisen salaattipöydän. Tämä ei ole raksajätkien suolenmutkaan asti tukottava lounasravintola, vaan hiukan fiinimpi, mutta rento paikka johon voi tuoda vähän tärkeämpiäkin vieraita kanssaan syömään nopeaa lounasta. Tällä annoksella kuitenkin 3/5 – toimiva, hyvä, mutta jotain jää puuttumaan.

Kaupungin paras italialainen?

Kaupungin paras italialainen?

Pakkassunnuntain ratoksi vektorit suuntautuivat kohti Ruusulankatu 8:aa, jossa pitää majaansa Ravintola Villetta. Paikka on joskus saanut mainetta osakseen jonkin päivälehden artikkelin myötä ja olen itse jo kertaalleen käynyt toteamassa sen pitäneen paikkaansa. Säästettäköön siis lukijoita jännitykseltä ja sanottakoon, että Villetta on kaikissa olosuhteissa käymisen arvoinen paikka, sillä pelkästään paikan atmosfääri henkii tunnelmaa. Ei välttämättä kaikkien mielestä hyvää sellaista, mutta tunnelmaa silti.

Kiireisimmillään Villetta on kuin palotarkastajan märkä uni, pöytiä vieri vieressä, takkeja suomalaisittain siellä täällä, tarjoilijoiden pyyhkiessä ohitse kuuman ruoan kanssa. Sisustus sattuu herkimpia silmiin ja ilmaa halkoo juustorasvan ja pizzauunin tuoksu. Naapuripöydät ovat usein niin lähellä, että kuiskauksenkin kuulisi, ellei keittiöstä kantautuisi ruoanvalmistuksen kiireinen meteli.

L’Italia.

Valitettavan harvoin törmää Helsingissä ravintoloihin, joilla on sielu. Tässä paikassa sitä on ja vaikka sitä ei todellakaan voi aina kuvata sanoilla ystävällinen ja kohtelias, on vaikea kuvitella Villettassa kävijän pettyvän kohteluunsa. Paitsi jos on itse täysi urpo.

Ravintolan tarjonta keskittyy – vähemmän yllättäen, italialaisiin ruokalajeihin ja päällimmäisenä listalta nousevat esille pizzat. Tällä kertaa valinnaksi osui erikoislistalta Autunno (=syksy) jossa listan mukaan on italialaista makkaraa, rapinia ja mozzarellaa (12e).

Lautanen saapuu pöytään täpötäydessä ravintolassa alle 15 minuutissa, höyryävän kuumana. Pizzapohja on napolilaisittain kuohkean leipämäinen, jauhoinen ja todella maukas ja päälle aseteltu mozzarella on tuottanut pizzaan todella öljyisen pinnan. Toisena täytteenä oleva makkara muistuttaa siskonmakkaraa, mutta ollen selkeästi mausteisempaa. Yhdessä rapinin kanssa niistä löytyy hiukan anismainen sivumaku. Perinteisen tomaattikastike-pohjaisen pizzan rakastajat voivat nyrpistää nenäänsä Autunnon kaltaiselle kokoonpanolle, joka on helppo ymmärtää. Autunno yhdistää vahvan napolilaisen pizzapohjan rasvaisen pehmeään, jopa tunkkaiseen makuyhdistelmään, joka tarjoilee härmäläisille helposti makukokemuksen, jolle on vähän vaikea löytää vastinetta.

Tämä on ennenkaikkea kokonaisvaltainen kokemus, kaikilta osin. Villetta on naurettavan edullinen, jopa halpa sen laatuun nähden ja tarjoaa kokemuksen joka jää vaisuksi ellet vietä paikassa koko iltaa syöden itsesi täyteen koko ruokalistan ja viinipullolisen voimin.

Herra paratkoon, älkää menkö tänne, jotta saan itse vapaan pöydän helpommin! 😀

Benjam’s Bistro

Benjam’s Bistro

Tiesin näin maanantaina tulevan vapaapäivän kunniaksi palkitsevani itseni myöhäisellä lounaalla ja ajattelin ulkoistaa uuden paikan valinnan ryhmäläisille. Suurin osa äänesti paikaksi Fisken på diskeniä, mutta kommunikointiongelman vuoksi (missään sivuilla ei mainita keittiön sulkeutuvan klo 14.30-16.00 väliseksi ajaksi) päädyin Kampin keskuksessa lähinnä pettymykseen. Ei silti hätää, sillä toiseksi äänestyksessä tullut Ravintola Benjam’s Bistro ei ollut kuin muutaman sadan metrin päässä.

Saavuin paikkaan hiukan yli kolmen, selkeästi lounasajan jälkeen, ainoan asiakkaan lopetellessa jo lounastaan. Paikan sisustuksessa on jotain todella ankeaa, suorastaan 80-lukulaista, joka tosin on ilmeisesti taas tulossa muotiin. Valkoiset pöytäliinat myös ovat itselleni henkilökohtainen inhotuksen aihe, mutta koska ruoka ratkaisee, jatkoin urheasti eteenpäin.

Lista on varsin italialainen ja käsittää pizzaa, pastaa, kala- ja liharuokia italialaisittain. Päädyin itse erikoisuudentavoittelussani tilaamaan miekkakalan sisilialaisittain (27e), jonka MSC-luokitusta en valitettavasti tarkistanut.

Jonkinlainen ensivaikutelmani kääntyi tappiolliseksi siinä vaiheessa, kun kuulin mikroaaltouunin pimahduksen keittiöstä. Optimisti olisi sanonut sen kuuluneen jonkun muun annoksesta, mutta pessimisti huomasi istuvansa ravintolassa ilman muita asiakkaita. Annos kuitenkin saapui pöytään hyvässä iskussa 15 minuutin odottelun jälkeen.

Omat kokemukseni miekkakalasta ovat varsin vajanaiset (muistaakseni tämä on ensimmäinen kerta) ja siksi annos näytti sitruunalohkoinen kovasti tutulta eräästä toisesta ruokagenrestä. Leik…. eikun kalan leivitys oli rasvainen ja keskirapea, sekä suhteellisen vähäsuolainen. Rakenne oli myös tiivis, rasvaton ja tavallaan jopa mauton – rehellisesti sanottuna, en tiedä miksi kukaan söisi kalaa leivitettynä, mutta tulipahan sekin kokeiltua. Ropaus lisäsuolaa paransi kovin tilannetta, mutta merellinen kokemus oli tästä lajista aika kaukana.

Lisukkeina tarjoiltavat perunat olivat ok, vihannekset ylikypsiä, mutta annoksen varsinainen kruunu oli yllätyksekseni munakoisokääre. En kuulu munakoison ylimpiin ystäviin, mutta kasvismuhjulla täytettynä tämä oli kerrassaan loistavan makuinen.

Paikan palvelu on ystävällistä ja nopeaa, mutta jotenkin käteen jäi Ravintola Benjam’s Bistrosta pieni pettymys. Persoonallisen sisustuksen ja tarpeettoman pönöttävän tunnelman antaa helposti anteeksi, jos ruoka on erinomaista tai edes hinta-laatusuhteeltaan loistavaa, mutta nyt jäi lievästi kusetettu olo. Todennäköisesti otin listalta vaikeimman mahdollisen annoksen, enkä siksi saanut paikasta oikeudenmukaista kuvaa, mutta koska tämä on internet, niin jätän varsinaisen tuomion teidän harteillenne. Mikä on siis oma kokemuksenne paikasta? Mitä söitte ja miten se suhtautui muuhun kaupungin tarjontaan?

DaVinci

DaVinci

Helsingissä on melko harvassa hyvät italialaiset pastaravintolat, eikä tämänkertainen arvio tee myöskään tässä havainnossa poikkeusta. Kokeilussa nimittäin oli Hakaniemessä sijaitseva DaVinci Ristorante.

Paikka vaikuttaa tavallisena arki-iltana hyvin hiljaiselta ja sisään valuttuamme olimme ainoita asiakkaita. Tämä ei liene koskaan hyvä merkki, joten odotusarvot laskivat hiukkasen.

Listalta valikoitui tagliatelle al pollo (13e), eli nauhapastaa kanan kera. Annos valmistui hiukan yli 10 minuutissa, kuten myös seuralaiseni pizza. Annoksen pasta oli hiukan ylikypsää, mutta kastikkeen mausteet hyvää keskiluokkaa. Kanaa annoksessa tosin oli melko vähän ja herkkusienet olivat tuleet suoraan säilykepurkista.

Kokonaisuudessaan DaVincin annos oli aikalailla sitä, mitä pasta ravintoloissa neutraalimmillaan on. Se ei herätä yhtään mitään intohimoja, mutta ravintona toimii varsin kelvollisesti. Tosin helposti herää ajatus ”tekisin parempaa itse kotona”, mutta toisaalta Da Vincin hintataso on myös varsin kohtuullinen. Lievää Knorr-henkisyyttä annoksesta on siis aistittavissa, mutta ravintola on rauhallinen, palvelu oli ystävällistä ja sisustus atmosfääreineen hyvää, joten paikka sopii budjettitietoiselle pieneen rauhalliseen illalliseen vallan mainiosti.

…tosin melkein suosittelisin kokeilemaan pizzaa, sillä seuralaiseni tilaama kiekko oli varsin kelvollinen.