Alice Italian

Alice Italian

Jos ajattelisin haluavani töihin trendikkääseen startupiin lippispäisten mainostoimistojamppojen kanssa, olisi Konepajan kulmassa sijaitseva Wonderland juuri sellainen paikka missä viihtyisin. Saman talon pohjakerroksessa on sijainnut jo jonkin aikaa Alice Italian -ravintola, joka huhujen mukaan suoriutuu tehtävästään erinomaisesti. Tätä olen yrittänyt viimeisen puolen vuoden ajan todeta itsekin, mutta yllättävän monesti paikka on ollut joko kiinni tai yksityistilaisuudessa. Näin aluksi siis suosittelisin kiinnostuneita varmistamaan, että paikka on ylipäätään avoinna.

Koska Lue lisää...

Thai Orchid (Konepaja)

Thai Orchid (Konepaja)

Asun Alppiharjussa, jota kiinteistönvälittäjät tiuhaan nimittävät myös Kallioksi. Melkein vieressä sijaitsevan Konepajan alueella sijaitseva Thai Orchid on naapuruston kanssa käydyissä ravintolasuosituskeskusteluissa vilahdellut aina silloin tällöin ja siksi oli aika käydä koeponnistamassa sekin.

Paikka sijaitsee suhteellisen isossa ja hyvinvalaistussa liiketilassa, jossa vastaanotto on mitä se aasialaisissa paikoissa usein on. Täynnä olutlaatikoita ja myrtsin näköistä vastaanottajaa. Palvelu on kuitenkin iloista – jopa siinä vaiheessa kuin luulin tänään olevan Lue lisää...

Platito

Platito

Kuulin ensimmäisen kerran puhuttavan Platitosta kun keskustelimme tuttavani kanssa filippiiniläisestä ruoasta. Kummankin käsitys sikäläisestä ruoasta oli jokseenkin sekava – sekoitus usean eri ruokakulttuurin parhaista (tai huonoimmista) antimista. Eräänä päivänä satuin liikkumaan naapurustossa ja katuvarsimainoksen nähtyäni, päätin kävellä sisään.

Sisällä minua odotti pikkuruinen baari, muutama asiakas ja tiskin takana häärivä kaksikko. Varsinaista tiskiä ei edes ollut, pari sekuntia paikalla seisoskeltuani toinen herroista kehoitti siirtymään pöytään – ”meillä on täällä pöytiintarjoilu”, oli toteamus joka aina lämmittää sydäntäni ja jonka vuoksi olen valmis maksamaan pari euroa annoksestani enemmän.

Nurkkapöytään asettauduttuani oli mahdollisuus silmäillä paikkaa tarkemmin. Platito henkii heti rakkautta lajiin – ympärillä on viinilaatikoita ja -pulloja, sisustus on persoonallinen ja tyylikäs, sekä yleisilme siisti. Tosin paikan koko on pikkuruinen, hyvinkin intiimi, jossa koen enemmän olevani baarissa kuin ravintolassa. Se ei tietenkään ole ihme, sillä Platito itsekin määrittelee itsensä bistroksi. Juomalista on laajempi kuin ruokalista – mutta koska haluan kokeilla paikan tasoa, valitsen listalta Filipinas-tapasplatterin (15,90e).

Annos saapuu melko nopeasti ja on suurempi kuin odotin. Banaaninlehden päällä tarjoiltavat tapakset eivät kuuluneet herättyäni päivän suunniteltuihin ruokiin, mutta sellaisen eteeni sain. Enkä ole asiasta kovinkaan pahoillani. Annoksessa on kaikenlaista, joista ensimmäisenä kiinnittää huomioni leivän päälle rakennettu BBQ-possuvarras. Pieni varrastikku on yhtä helvettiä irrottaa pienistä lihanpaloista, joten päädyn nakertamaan sitä suoraan tikusta kuten kai oikea tapa onkin. Käytännöllisin se ainakin on. Myös maku hämmentää, sillä tässä suolaisenmakeassa pikku lihatikkarissa makua todellakin on. Harmi, että siinä on niin vähän syötävää.

Toisessa kulmassa lepää salsan päällä Longaniza-makkara ja annoksen keskiosissa on sisigiä, eli eräänlaista yleispätevää hakkelusta, jossa possua ja punasipulia. Molemmat toimivat mainiosti ja vaikka sisig ei yllä ihan bbq-possun tasolle, on se ideana erinomainen. Kulman filippiiniläinen ceviche (kinilaw camarones) on taas omaan makuuni hiukan jopa tylsä, mutta se sanoo enemmän omasta maustani (ja siitä etten juuri välitä katkaravuista) kuin siitä, että kyseessä olisi jotenkin epäonnistunut osa annosta. Sitävastoin kalapullat ovat annoksen selkeästi heikoin osa ja keittiöstä varmistettiinkin niiden olevan pakasteita. En hetkeen ole syönyt näin kumimaista ruokaa, joskin on sanottava että maussa on siitä huolimatta erittäin kalainen maku – pullien kokonaisuus on kuitenkin lähes luotaantyöntävä, mutta chilietikassa uittaminen auttaa kovasti.

Yleisesti ottaen, Platiton tapaslautanen on varsin hyvä ratkaisu. Se ei ole aivan työmiesnälän mittakaavaan sopiva täyttöannos, mutta vallan mainio jos haluaa käydä ottamassa lasillisen ja nälän tunne haittaa. Palvelu on erinomaista ja myös atmosfääri on yleisesti ottaen erinomainen. Tästä paikasta on helppo pitää.

Plein

Plein

Pitkällä Vallilan ytimessä, vilkkaan Mäkelänkadun varrella sinnittelee pieni ravintola Plein, johon aina sillointällöin törmää alueen ravintoloita käsittelevässä keskustelussa. Paikka on pieni, alle 10 pöytää sisältävä, ilmeisesti entinen pankkikonttori, joka tarjoilee ruokaa selkeästi kokonaisuus edellä – runsaan viinilistan saattamana.

Annokset ovat melko pieniä, mutta ne on kasattu todella harkitusti. Koska käyntimme oli perjantai-illan alkuhetkissä, otimme annoksista neljä kahden hengen kesken jaettavaksi. Mangalitsa-possun pateeta (14e), cevicheä (13e), tartaria (13e) ja porkkanaa (9e).

Heti selviää, ettei Plein ole mikään mättöpaikka, vaan parhaimmillaan muutaman lasillisen yhteydessä tapahtuvaan kiireettömään pikkuruokailuun. Annosten koko ei ole minimalistinen, vaan mitoitettu aikuisen miehen tarvitsevan 2-3 varsinaisen nälän kadottamiseen.

Annosten kilohinta edustaa toki kaupungin korkeinta neljännestä, mutta laajemmin tarkasteltuna, ne myös lunastavat odotukset. Annoksissa on ideaa ja persoonallisuutta, eivätkä ne vaan toista vallitsevaa kodinäitireseptiikkaa, kuten esimerkiksi tartar, jossa piparjuuri tuo annokseen oman säväyksensä, myös cevicheen liitetty kyssäkaali toimii erinomaisesti – kun taas patee on muutenvain herkullinen kokemus. Näistä neljästä annoksesta porkkana on heikoin, mikä ei tee kuitenkaan siitä huonoa – päinvastoin, kyse on erittäin hyvästä kokemuksesta – mutta se ei henkilökohtaisesta syystä vain säväyttänyt samalla tavalla kuin muut.

Plein on omituinen kokemus. Se on kuin porstuan alta kaivettu kaksi talvea poissa ollut äpärälapsi, joka yllättää yliopistotutkinnolla. Se kertoo gentrifikaatiosta, se kertoo mielikuvituksesta ja se kertoo kaiken siitä mihin päästään kun ketjuohjaus ja puolivalmisteet unohdetaan kokemuksen tieltä. Se menee heittämällä kärkiluokkaan sinne 4,5-5 tähden suuntaan ja tarjoaa paremman pään illanvietolle hipsteriuskottavan vaihtoehdon.

Oluthuone Konepaja

Oluthuone Konepaja

Aina sillointällöin huomaan viipyileväni alueella, jossa nälkä pakottaa tikanpojan syömään jotain paikassa, johon ei jo lähtökohtaisestikaan koe kovinkaan suurta mielenkiintoa. Tällaiseksi osoittautui Oluthuone Konepaja, joka sijaitsee Aleksis Kivenkadun ja Sturenkadun kulmassa, uuden toimistotalon kulmahuoneistossa.

Paikalla on myös kirous ja se on ”S-ryhmä”. Luvassa on useinmiten siis odotettavissa melko heikkotasoinen ja/tai ylihintainen ruokatarjonta, sikälimikäli kokemusta on muistaminen – mutta rehellisyyden vuoksi ketju on toki erityisesti pubeissa ja anniskeluun keskittyvissä ravintoloissa parantanut tahtiaan. Valitettavasti jokin muukin on noussut siinä samalla, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tilasin tyhjässä ravintolassa iltapäivästä itselleni ilahduttavasti hodareihin kallistuneesta listasta perusversion (5,90e) jossa luvattiin olevan mausteinen makkara kaiken keskipisteenä. Koska en uskonut annoksen olevan kovinkaan iso ja nälkä oli melkoinen, otin sivuun myös dippiperunat (5,90e).

Perunat saapuivat ensimmäisenä – ja vaikka ulkonäkö oli suorastaan sykähdyttävä, jäi kokemus annoksesta vajaaksi. Perunoiden reunat olivat osittain hiiltyneitä ja ilmeisesti uunissa paistettuna osa niistä jäi silti hiukan raaoiksi. Tarjottava dippi (BBQ) täysin ok, mutta myös persoonaton, ns. suoraan purkista.

Pääkohteena kuitenkin oli hot dog ja sen ensinäkeminen sai pienen puoliheijarin aikaan. Herkullinen ilmestys, kieltämättä, jonka asetteluun oli panostettu. Paahdettua sipulia tosin oli niin paljon, että puolet siitä sai suoraan varistella pois. Täytteiden määrässä ei muutenkaan olla kitsasteltu, mutta kokonaisuutena se olisi saanut olla suurempikin. Myöskään luvatusta mausteisuudesta makkaran osalta ei saanut mitään kosketusta, koska melko massiivisesti annosteltu aioli peitti kaiken muut maut alleen. Myöskin sämpylä oli kuin Idolsin neljänneksi tullut – niin tylsä että unettaa.

Baariruoan kyseessä ollessa arvosteluasteikkoni on kuitenkin hiukan matalammalla, sillä ravintolamaailmat ansaitsevat hyvää pubiruokaa listoilleen. Tämä Konepajan hodari jää kuitenkin melko keskitien kulkijaksi. Se on ”ihan ok” – mutta sieluton, tylsä ja aiolin jälkeen myös muuten mauton. Se ei tee perushodarin tehtävää ihan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta siinä on oikeaa kunnon yritystä viedä perushodaria hiukan sille ”nextille levelille”.

Sen se kuitenkin tekee hiukan horjuen. 3/5.

African Pots

African Pots

Mäkelänkatu on pitkään ollut vain pelkkä etenemisreitti, mutta viime vuosina sen varrelle on noussut ihan mielenkiintoisia ruokapaikkoja. Toki alueella on myös asujaimistoa, mutta erityisesti Vallilan toimisto- ja teollisuusalueen työpaikkaruokalijat luovat alueelle myös kysyntää.

Yksi erikoisimmista paikoista on African Pots, joka on muistaakseni toiminuta alueella jo useamman vuoden. Paikka pitää itseään auki käytännössä vain lounasaikaan, josta syystä käynti paikanpäällä on lykkääntynyt vuosi vuodelta, mutta vastikään harvinaisella vapaapäivällä kulku suuntautui tätä kohti.

Enkä voisi olla oikeastaan tyytyväisempi. Kympin (10e) hintainen noutopöytä on melko suppea, mutta valikoimasta nousee heti esille berbere-tyyppisesti maustettu kanapata, joka on ainoa lounaan ruokalistalla, joka EI ole vegaaninen. Muut annokset ovat pitkälti papu- ja kasvispohjaisia, joista eritoten pinaattikastike on erinomaista, kuten myös soija- ja kikherneistä rakennettu – paremman sanan puutteessa – paistos. Pienet pullamaiset leivät jäivät myös hyvin mieleen.

Toki muitakin ruokia paikanpäällä on, mutta ne liikkuvat siinä hyvän ja keskinkertaisen välimaastossa, joka on helposti ymmärrettävissä, koska noutopöydän ruokalajien määrää on helppo kasvattaa helposti valmistettavilla ruoilla. Huonoiksi niitä ei siis voi syyttää, mielikuvituksettomiksi toki. Tosin keitetty riisi on keitettyä riisiä, tarjoillaan se missä tahansa.

Kaikenkaikkiaan African Pots on ehdottomasti vierailun arvoinen lounasravintola, joka tarjoaa ihan ok hintaisen ja hyvän kokemuksen. Lounasravintolana paikka tarjoaa hiukan nuivan palvelukokemuksen lisäksi melko askeettisen ympäristön ja mausteista ruokaa, mutta varsinainen wow-elämys jää silti kokematta. Arvosanana tämä pudottaa sen valitettavasti 3/5:hen.

Protip: jos käynnilläsi on pöydänkulmalla kookos-chilitahnaa, älä laita sitä lautasellesi. Tai jos laitat, muista tarkkaan missä kohtaa se siinä on.

Coco Grillin venezuelalainen kosketus

Coco Grillin venezuelalainen kosketus

En muista milloin kuulin Restaurante Coco Grillistä ensimmäisen kerran, mutta olin jokseenkin innoissani kuultuani paikan laskeutuvan melko lähelle omaa asuinpaikkaani. En tiennyt silloinkaan mitään venezuelaisen keittiön anneista (enkä oikein tiedä vieläkään), mutta yleiseen eteläamerikkalaiseen asenteen joskus tutustuneena en uskonut saavani ainakaan laajaa vegaanista tarjontaa.

Jossakin välissä tarkemmin paikkaan tutustuttuani hämmästelin sen korkeaa hintatasoa ja hylkäsin paikassa käymisen ajatuksenkin, mutta juuri tästä syystä hämmästyin käydessäni paikassa, sillä hintataso tuntui laskeneen aiemmasta tilanteesta. Lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty ”Parilla mixta de chorizo, cordero y pollo con salsa de aguacate” -annos kun maksaa naurettavat 20,90e.

Toki tämäkin saattaa tuntua euronjuusto-sukupolvelle kalliilta (tai jos muuten on vähän rahaa), mutta säästän teidät tarpeettomalta pikkujuttujen kertomiselta ja nillitykseltä ja sanon, että tämä on kerrassaan täysin tämän rahan arvoinen annos. Annoksen kaikki osapuolet ovat hyvin tasapainossa keskenään ja vaikka ”mixed grill”-tyyppiset annokset aina menettävät makuaan toisille ainesosille, tämä oli nappiosuma siihen tarpeeseen jossa itse tarvitsin tukevaa ruokaa, simppelisti ja maukkaasti.

Toki itse tavallaan odotin kokemuksesta jokseenkin mausteisempaa, mutta se ei missään tapauksessa tarkoita että annos olisi ollut mauton. Päinvastoin. Annoksen kaikki osapuolet, jopa kana – oli maukasta, kypsennetty oikein ja erottui joukosta. Kokemustani kuvaa sekin, että olen juuri syönyt myöhäisen ja tukevan lounaan tätä kirjoittaessani – ja silti kuolaneritykseni on kasvanut eksponentiaalisesti.

On myös ihailtavaa, että paikka tarjoaa poikkeuksellisia lisukkeita. Ranskalaisista ja kermaperunoista ei tietoakaan, sillä annokseen saa valita kolmesta eri lisukkeesta. Friteeratusta maniokista, tomaattiperunoista ja maissileivästä. Kaikki lisukkeita, joihin en ole törmännyt missään muualla.

Koska ruokailuseurueeni koostui useammasta ihmisestä, pääsin maistamaan näistä jokaista. Tomaattiperunat olivat yllättäen oma suosikkini, jota itse suosittelisin lisukkeeksi. Maniokki ja maissileipä omasivat potentiaalia, mutta johtuneeko suomalaisesta mausta, ne tuntuivat jotenkin pliisuilta mausteisen lihan kanssa.

Kokemukseni perusteella, erittäin vahva suositus. Paikan ilmapiiri on mainio ja palvelu pelaa parhaiten englanniksi. Kohtuuhintaista, erikoisempaa ruokapaikkaa etsiville todella hyvä valinta. Kannattaa mennä kauempaakin.

5/5. Ei muuta sanottavaa.

Musta Härkä & wieninleike

Musta Härkä & wieninleike

Jossakin välissä tähän ryhmään tuli vinkki, että Mäkelänkadulla sijaitseva Ravintola Musta Härkä tarjoilee listallaan myös wieninleikettä. Tänään oli siten se päivä jolloin kävin lähistöllä palaveerattuani tarkistamassa, mihin tuo Mäkelänkadun mustassa aukossa sijaitseva ravintola kykenee.

Hiukan neljän jälkeen sisään kävellessäni tunnelma oli synkkä. Tuntui kuin olisin kävellyt sisään yökerhojuottolaan sen aukioloaikojen ulkopuolella. Pikainen vilkaisu takaoikealle kuitenkin vahvisti, että paikassa on kuin onkin ruokaosasto – ja yleisilmeestä kovasti poikkeava sellainen. Tupakkakopin mieleen tuovan lasiseinän takana oli nimittäin hiukan tunkkaisesti sisustettu, mutta siististi katettu ruokailutila.

Paikan sisäinen ristiriita ei antanut lupaa odottaa kovin korkeatasoista elämystä, varsinkin kun leikkeen hinta (12,90e) edustaa tavanomaista kebabberiatasoa.

Annoksen saapuessa melko pian pöytään, ensivaikutelma löi ällikällä. Annos ei varsinaisesti ole niitä kaikkein suurimpia, mutta annoksen lisukkeet eivät ole myöskään tavanomaisimpia. Toisessa päädyssä suorakulmaista lautasta tarjolla on äärimmäisen maukkaiksi maustettuja (ja omaan makuuni himpun ylikypsiä) uuniporkkanoita ja toisessa kermaviili-majoneesikastiketta.

Tässä vaiheessa hylkäsin ajatuksen klassisesta wienerschnitzelistä lopullisesti.

Itse leike on hinnastakin päätellen possua ja rehellisyyden nimissä, se voisi olla laadukkaampaakin. Hammas tavoittaa kumimaista tuntumaa muutamaankin kertaan tätä leikettä syödessä, mutta vaikka leikkeen leivitys on maultaan onnistunut, on leike onnistuttu paistamaan korppumaisen kuivaksi erityisesti reunoiltaan. On aivan karvan varassa, onko se vielä syötäväksi kelpaavaa. Leikkeen keskiosilta tilanne on jo selkeästi parempi, mutta siitäkin löytyy hiiltyneitä osia. Annoksen kokannut on tehnyt klassiset ”parempi puoli ylöspäin”, mikä toki on enemmän kuin odotettavaa.

Ranskalaiset, kaprikset ja anjovis toimivat – vaikka viimeksi mainittua löytyy annoksesta hälyttävän vähän. Myös sitruunaviipaleen soisi tarjoiltavan lohkona, mutta tämän nyt kaikki tiesivätkin jo.

Noin yleisesti ottaen on hämmentävää välillä törmätä annoksiin, joissa on selkeästi pyritty tavoittelemaan jotain perus kebabberian tarjontaa parempaa, mutta silti hintataso on hyvinkin kohtuullinen. Tämän annoksen suhteen on harmi, että pienet virheet kostautuvat juuri väärissä paikoissa, sillä pienellä pieteetillä tästä olisi helposti rakentunut hyvää 3/5-tasoa oleva hinta-laatusuhteeltaan erinomainen annos. Tällaisena tämä kuitenkin ansaitsee arvosanan 2/5.

Ai niin – tuo valkoinen kastike. Toimi loistavasti ranskalaisten kanssa, mutta sen voisi tarjoilla erillisessä dippikulhossa. Leikeenkin kanssa sen maku pehmensi osittain korpuksi poltettua leivitystä, mutta keskustelu siitä kuuluuko se sellaisenaan wieninleikkeeseen on liene turhaa. Asiakkaan kannalta olisi juuri siksi mukavaa jos sen voisi eristää jo tarjoiluvaiheessa leikkeestä.

Bites Vallila

Bites Vallila

Lauantai-iltaan kuului olennaisena osana jätkäin kanssa pelaaminen ja koska kukaan ei jaksanut alkaa miettimään ruokaa, päätettiin yksissä toimin hoitaa Woltin kautta sapuskaa pöytään. Kohteeksi valikoitui Bites Vallila, josta jokaiselle tilattiin paikan perusburger.

Paikka on jäänyt kokeilematta vaikka olen kuullut siitä pelkkää hyvää. Kahden eri burgerin (tavallinen ja vege) lista ei antanut syytä uskoa paikkaan – saati näky avatessamme rasiat. Kuljetuksen jälkeen rasian sisältö näytti lähinnä siltä että nautaeläin olisi sontinut siihen – ollessaan pahassa vatsataudissa.

Hampaiden upotessa bursaan ensivaikutelma kuitenkin muuttui iloksi. Pihvi nimittäin oli paitsi paistettu täydellisesti, myös maustettu. Juusto ja lisukkeet olivat hillityt ja ennenkaikkea toivat lisää itse pihvin makuun, eivätkä peittäneet sitä (vink vink Hesburger, ottakaa oppia). Ja kaiken lisäksi myös itse pulla on erinomainen.

Olen aiemminkin mainostanut olevani burgerfundamentalisti ja se tarkoittaa osaltani sitä, että burger ei ole burger, jos sitä ei voi syödä käsin. On ilo törmätä tällaisiin burgereihin jossa yksinkertaisuudella ja voisinpa sanoa – rakkaudella – saadaan aikaan simppeli burger, joka maistuu erinomaiselta ja joka on ilo nauttia. Siksi on helppo sanoa, että Bitesin burger on aikalailla 5/5.

Ainoa miinus tulee siitä, että bursan kokoon nähden hinta (10e) tuntuu hiukan kovalta. Sen maksettuani ja bursan syötyäni ei silti jäänyt kusetettu olo. Siispä vahva suositus.

Lebanese Food

Lebanese Food

Näin sunnuntaina on vain välillä inhimillistä olla kunnossa jolloin ruumis ja sielu kaipaavat molemmat samanaikaisesti ravintoa, jolloin kohdistuu tarve vahvaan, helppoon ja tarpeeksi energiapitoiseen evääseen. Klassisesti suuntaus on ollut aina pizzan suuntaan, mutta suosin itse nykyään entisempiä vaihtoehtoja – enkä puhu nyt döner kebabista.

Mäkelänkadulle on jossakin välissä avautunut nimessään ilahduttavan hyvin valikoimaansa viestivä Lebanese Food, joten kokemuksia etsivä testiryhmämme suuntasi tänään sinne. Libanonilaista – tai edes lähi-idän suunnalta ruokavaikutteita ammentavia ravintoloita ei vieläkään Helsingissä ole kyllästymiseen saakka, joten on vain mahtavaa että vaihtoehtojen määrä kasvaa.

Mäkelänkadun Lebanese Foodin julkisivu on kieltämättä houkutteleva kaikessa värikkyydessään, mutta sisustus on ehtaa Skanskan lounasruokalatasoa. Tilanteen toki pelastaa se, että emme olleet täällä arvioimassa kalusteita – ja se, että kulahtaneesta yleisilmeestä huolimatta paikka oli lähes täynnä sunnuntai-iltana. Moinen kun herättää aina luottamusta allekirjoittaneessa.

Ravintolan valikoima sisältää peruspizzerian pakolliset antimet, eli peruskebabit ja -pizzat, ml. Dillinger, joka itsessään on niin perussuomalaisen junttieinaria, kuin olla ja voi. Pintaa vähän syvemmälle vilkaistaessa listalta kuitenkin löytyy myös shawarma-annoksia kana- ja nautaversioina, falafeleja, shish kebabeja ja manakisheja (eli hiukan pizzamaisesti pimpattuja leipiä), joita Helsingissä vielä saa melko harvakseltaan. Luonnollisesti löytyy erikseen myös hummusta ja tabboulehia ja ilmeisesti erillisiä meze-kattauksia myös saa.

Jokatapauksessa, tänään oli tarkoitus mennä mahdollisimman helpolla ja ruoaksi valikoitui ”special shawarma” -annos (10,50e), jossa on vähän kaikenlaista.

Vaikka edellämme oli kaksi muuta pöytäseuruetta, tuli ruoka alle 15 minuutissa. Annos käsitti luvatunlaisesti niin kana- kuin nautasuikaleita, salaattia, riisiä ja ranskalaisia perunoita.

Lisukkeista salaatti oli hintatason huomioonottaen keskivertoa, ranskalaiset juuri ja juuri syömäkelpoisia ja riisi nyt sitä mitä riisi nyt ylipäätään on. Syötävissä, mutta eihän se ikinä millekään maistu. Annoksen kastikkeiden sekoittaminen riisiin auttaa asiassa kovasti.

Kanan ja itseasiassa myös lihan osalta voisi sanoa samaa – maut ovat kohdallaan, mutta ainakin itse kaipasin vielä enemmän potkua. Tosin koska ravintola oli itselleni aiemmin tuntematon, pyysin kysyttäessä miedon vaihtoehdon ja vielä pimeän peittoon jäi, millainen tulinen vaihtoehto oli. Olen harmissani, jos se olisi vain kastikkeiden osalta tiukemmin pakattu – sillä lihat itsessään oli hyvin preparoitu ja maut olivat niissä kohdallaan. Paikka kuitenkin selkeästi ansaitsee toisen käyntikerran, jolloin maistelua voisi jatkaa. Löytyisikö tästä ryhmästä kenties kiinnostuneita, jos järjestettäisiin yhdessä ekskursio paikkaan syksyn aikana?

Joka tapauksessa, Lebanese Foodin Shawarma Special edustaa etnisessä kastissaan hyvää ja edullista keskitasoa. Se ei tee mitään (pl. ranskalaiset perunat) mitenkään erityisen huonosti, mutta ei nouse myöskään parrasvaloihin. Hinta-laatusuhteeltaan kannatettava ostos ja siksi ansaitsee arvosanan 3/5. Jos annos olisi euron kalliimpi, arvosana olisi pudonnut numerolla.