Pobre

Pobre

Filippiiniläistä keittiötä edustava Pobre oli ensimmäinen tietämäni ravintola joka Helsingissä tarjosi filippiiniläistä ruokaa. En tiedä onko se ensimmäinen, mutta siihen aikaan opin filippiiniläisestä ruoasta sen, että se on eri ruokakulttuurien sekoitusta – paitsi filippiiniläisten paikallisten, myös intilaisen, amerikkalaisen, kiinalaisen ja espanjalaisten vaikutusten alla.

Siksi ei liene mitenkään yllättävää, etten Pobreen lähtiessäni osannut yhtään arvata mitä tulisin saamaan. Olin yrittänyt käydä paikalla syömässä jo monen monituista kertaa – Lue lisää...

Biang

Biang

Uskoni kiinalaisiin ravintoloihin ei ole kovin korkealla. Toki Helsingistä löytyy useitakin paikkoja jotka ovat mielestäni varmoja valintoja niihin perehdyttyäni, mutta edelleen huomaan suhtautuvani erittäin skeptisesti, kun joku ehdottaa vierailua kiinalaisessa. Koko termillä on jo jonkinlainen huono maine, joka tarkoittanee lautaselle siirrettynä hapanimeläkastikkeessa uitettua natriumglutamaattia.

Siksi en ollut vallan innoissani, kun parempi puoliskoni ehdotti vierailua kiinalaisessa. Sattumalta valikoin netistä helpoimman sijainnin perusteella Citycenteriin vastikään muuttaneen Lue lisää...

Bali Brunch

Bali Brunch

Jonkinlaista kulttisuosiota omaava putka Vaasankadulla on ollut kartallani jo vuosikausia, mutta jostain syystä olen vältellyt paikassa käyntiä viimeiseen asti. Kunnes tänään koitti päivä, jolloin olin Vaasankadulla – ja halusin kokeilla jotain uutta.

Ja käsittääkseni olen joskus kokeillut kaikkia muita kadun ruokaravintoloita.

Sisäänkävellessä paikka henkii hipsteriuskottavuutta. Mikään näkökentässä olevista rakenteista ei tunnu olevan ihan parhaassa terässään ja paikan sisustus on kuin sokeiden ADHD-kerholle olisi annettu työkalut ja koko yö aikaa. Tavallaan persoonallista, mutta ei välttämättä omaan makuuni. Haluaisin pystyä useimminkin viihtymään ravintolassa pidempään kuin mitä annoksen syöminen kestää.

Kaikenlisäksi, oven avattua ravintolan subtrooppinen ilmasto lyö naamalle kuin innokkaan lehmän kieli. Kestää hetken saada silmälaseille iskeytynyt kosteus pois ja sitä odotellessa erotan ruokalistan virkaa hoitavalta taululta sanan chicken. Tilaan sen, ilmeisesti listalla oli niitä vain yksi, sillä muuten tyhjässä ravintolassa 10 minuuttia myöhemmin saan kulhollisen vähän kaikkea. Annos on huvittavasti Chicken Plate (11e).

Myönnän, koskaan paikassa käymättä minulla on jostain syystä ollut neutraali vihasuhde sen hypen luomaan mielikuvaan, mikä paikasta on muodostunut. Se ei juurikaan parantunut sisään kävellessäni ja huomatessani iloista palvelua saavan vain englanniksi, mutta se otti ihan pienen askeleen kohti parempaa nähdessäni annoksen. Annos ei juuri olemuksellaan koreile, mutta siinä erottuvat ainekset on suurpiirteisesti jaettu riisin päälle omiin sektoreihinsa. Yleisemmin koko paketin voisi kuvailla omaleimaiseksi kaalisalaatiksi riisillä ja jugurttikastikkeella. Ai niin – ja sillä kanalla. Sitä kun on annoksessa melko vähän.

Myönnän, lautasen saatuani vitutti (siihen tosin vaikutti muutenkin alakuloinen päivä). Tuntui, kuin olisin maksanut siitä liikaa ja ensivaikutelma annoksesta ei ihan täsmännyt. Ensimmäiset ronkkimiseni tuntuivat vaan vahvistavan tunnetta.

…kunnes pääsin vähän syvemmälle. En aivan odottanut näin yksinkertaiselta annokselta tällaista. Maussa on toisaalla todella pirtsakkaa kirpeyttä, raikasta tuoreutta ja makeaa mehevyyttä. Vaikka viime aikoina olen syönyt paljon bowl-henkisiä annoksia, en ihan muista päätyneeni samanlaiseen fiilikseen kuin Bali Brunchissa. Tässä on jotain mitä en ole syönyt koskaan aiemmin – ja minähän pidän siitä! Ja yllätin sillä itsenikin!

Kummasti alkoi mieli parantua – eikä se loppunut siihen, kun huomasin ostaneeni täysin ylihintaisen hipsterilimun ruoan kaveriksi. Tunne annoksen kalleudesta oli johtunut sen vaikutuksesta laskun loppusummaan.

En silti sano, että pitäisin Bali Brunchista kokonaisuutena – vielä. Annos oli tästä huolimatta erinomainen. Kanan kanssa se ei pääse ihan täysiin oikeuksiinsa, siitä huolimatta ehdottomasti 4/5 arvoinen.

Platito

Platito

Kuulin ensimmäisen kerran puhuttavan Platitosta kun keskustelimme tuttavani kanssa filippiiniläisestä ruoasta. Kummankin käsitys sikäläisestä ruoasta oli jokseenkin sekava – sekoitus usean eri ruokakulttuurin parhaista (tai huonoimmista) antimista. Eräänä päivänä satuin liikkumaan naapurustossa ja katuvarsimainoksen nähtyäni, päätin kävellä sisään.

Sisällä minua odotti pikkuruinen baari, muutama asiakas ja tiskin takana häärivä kaksikko. Varsinaista tiskiä ei edes ollut, pari sekuntia paikalla seisoskeltuani toinen herroista kehoitti siirtymään pöytään – ”meillä on täällä pöytiintarjoilu”, oli toteamus joka aina lämmittää sydäntäni ja jonka vuoksi olen valmis maksamaan pari euroa annoksestani enemmän.

Nurkkapöytään asettauduttuani oli mahdollisuus silmäillä paikkaa tarkemmin. Platito henkii heti rakkautta lajiin – ympärillä on viinilaatikoita ja -pulloja, sisustus on persoonallinen ja tyylikäs, sekä yleisilme siisti. Tosin paikan koko on pikkuruinen, hyvinkin intiimi, jossa koen enemmän olevani baarissa kuin ravintolassa. Se ei tietenkään ole ihme, sillä Platito itsekin määrittelee itsensä bistroksi. Juomalista on laajempi kuin ruokalista – mutta koska haluan kokeilla paikan tasoa, valitsen listalta Filipinas-tapasplatterin (15,90e).

Annos saapuu melko nopeasti ja on suurempi kuin odotin. Banaaninlehden päällä tarjoiltavat tapakset eivät kuuluneet herättyäni päivän suunniteltuihin ruokiin, mutta sellaisen eteeni sain. Enkä ole asiasta kovinkaan pahoillani. Annoksessa on kaikenlaista, joista ensimmäisenä kiinnittää huomioni leivän päälle rakennettu BBQ-possuvarras. Pieni varrastikku on yhtä helvettiä irrottaa pienistä lihanpaloista, joten päädyn nakertamaan sitä suoraan tikusta kuten kai oikea tapa onkin. Käytännöllisin se ainakin on. Myös maku hämmentää, sillä tässä suolaisenmakeassa pikku lihatikkarissa makua todellakin on. Harmi, että siinä on niin vähän syötävää.

Toisessa kulmassa lepää salsan päällä Longaniza-makkara ja annoksen keskiosissa on sisigiä, eli eräänlaista yleispätevää hakkelusta, jossa possua ja punasipulia. Molemmat toimivat mainiosti ja vaikka sisig ei yllä ihan bbq-possun tasolle, on se ideana erinomainen. Kulman filippiiniläinen ceviche (kinilaw camarones) on taas omaan makuuni hiukan jopa tylsä, mutta se sanoo enemmän omasta maustani (ja siitä etten juuri välitä katkaravuista) kuin siitä, että kyseessä olisi jotenkin epäonnistunut osa annosta. Sitävastoin kalapullat ovat annoksen selkeästi heikoin osa ja keittiöstä varmistettiinkin niiden olevan pakasteita. En hetkeen ole syönyt näin kumimaista ruokaa, joskin on sanottava että maussa on siitä huolimatta erittäin kalainen maku – pullien kokonaisuus on kuitenkin lähes luotaantyöntävä, mutta chilietikassa uittaminen auttaa kovasti.

Yleisesti ottaen, Platiton tapaslautanen on varsin hyvä ratkaisu. Se ei ole aivan työmiesnälän mittakaavaan sopiva täyttöannos, mutta vallan mainio jos haluaa käydä ottamassa lasillisen ja nälän tunne haittaa. Palvelu on erinomaista ja myös atmosfääri on yleisesti ottaen erinomainen. Tästä paikasta on helppo pitää.

Ônam

Ônam

Syvällä Forumin kauppakorttelin uudella puolella kuin Tuomiovuoressa ikään, piilottelee vietnamilaista ruokaa tarjoava pikkupaikka Ônam. Paikka ei ole suurensuuri, toistakymmentä pöytää, mutta alkuiltapäivästä lounasajan lopulla, paikka on lähes täynnä. Lounaslistalta löytyy viitisen vaihtoehtoa, joista kolme mahdollista tehdä vegaanisina – ja itse valitsen paikan nimikkoannoksen Com Ônamin (13,50e). Mainittakoon, että kyseessä on myös lounaslistan kallein annos (muut 10e) ja se toistuu usein paikan lounaslistalla samannimisenä, ainoastaan annoksen päällinen vaihtuen. Tälläkertaa annoksen koristeena on glaseerattua lohta.

Ja kun mainitsin koristeena, niin sitä se tosiaan on. Lohi nimittäin ei hirvittävästi annoksessa tilaa vie, mutta sen rinnalta löytyy niin marinoitua punakaalia kuin kurkkuakin, ituja sekä erinäinen määrä erilaisia yrttejä. Pohjalta löytyy kastikkeella maustettu riisipeti – eli hyvin tavanomainen bowl-annos kyseessä.

Maku kuitenkin yllättää, sillä lohi on kypsennetty täydellisesti, sekä sen makeantunkkainen maku miellyttää kovasti. Muu annoksen pintakerroksesta on varsin tavanomaista – pienenä iloisena esiinnostettavana asiana tosin punakaali – josta nyt en ole ihan varma, onko se kaalia vai salaattia, koska sen marinointi on tehnyt tehtävänsä – maku on todella miellyttävä. Jos joku paikan henkilöstöstä lukee tämän, kuulisin mielelläni miten se on valmistettu.

Kuten usein tämäntyyppisissä annoksissa/ravintoloissa, annoksen onnistumista mittaa itselleni se, kuinka pettynyt olen alla odottavaan riisiin – annoksesta kuitenkin aina noin puolet on riisiä – ja jos se on valmistettu huonosti, petyn automaattisesti koko annokseen.

Tähän en.

Alla odottava riisi on kypsyydeltään täydellistä ja kastike, joka riisiä on marinoinut annoksen valmistumisesta asti – on lähes täydellistä tarkoitukseensa. Tuoreen ja raikkaan salaatin, sekä erinomaisen lohen jälkeen on ilahduttavaa tukottaa nälkänsä maistuvalla riisillä – niin tylsältä kuin se näin saattaa kuulostaakin.

Poikkeuksia annoksissa kuitenkin on. Koska seuralaiseni oli jälleen kerran vegaani, maistoin myös hänen Bun Cha Nem (10e) -annostaan. Kevätrullat olivat yksiä parhaita maistamiani, mutta riisinuudelit todella mauttomia.

Kokonaisuudessa, Ônamin lounas tuntuu hintansa arvoiselta ja laadukkaalta vaihtoehdolta ydinkeskustan etnisten ravintoloiden kentällä. Palvelu on korutonta, mutta nopeaa – mutta mikä tärkeintä, ruoka oli maistuvaa. Sen ainoa ongelma on, että sitä olisi saanut olla enemmän ja selkeästi annosten valinnoissa on syytä olla tarkkana. Siitä huolimatta, kevyesti 4/5.

Cevicheria

Cevicheria

Tänään sosiaalinen media auttoi minua löytämään kiinnostavan myöhäisen lounaspaikan, kun Cevicherian mainos napsahti kohdalleni. Perulainen ravintola ja kovasti cevicheen viittaava nimi kiehtoi välittömästi, joten matka kohti Kamppia ruoan perässä alkoi muutaman minuutin miettimisen jälkeen.

Ravintola sijaitsee Autotalon uumenissa, hiukan kulman takana oikeastaan kaikkialta ja satunnainen matkailija saattaa erehtyä moniin muihin ruokailemaan paikalle eksyttyään. Kohteeni oli kuitenkin tiukasti tähtäimessä ja sinne saavuttuani puoli neljältä iltapäivällä, paikka oli lähes täysin tyhjä. Yhdessä ruokapöydistä oli miehitystä (jotka myöhemmin ilmenivät henkilökunnaksi) ja tiskin takana yksi, epäilyttävästi playboy-miljonääriä muistuttava kokki puuhailemassa. Pienen alkusekoilun jälkeen ruokalistakin löytyi jostain tiskin takaa etsimällä ja tilaus saatiin vetämään – ceviche classico (12e), pisco sour (afterwork tarjouksena 6e), patatas fritas – eli ranskalaiset perunat (5e).

Ruoan valmistumisessa kesti aikansa, noin 10 minuuttia, mutta avokeittiöstä näki, että kokki teki töitä annoksen kanssa koko ajan ja eksyipä paikalle myös erillinen tarjoilijakin. Ilmeisesti lounasajan jälkeen henkilökunta ottaa vähän rennommin, mikä ei tietenkään ole kiellettyä, mutta jätti vähän huvittuneen tunteen. Onneksi en ollut kiireellä liikenteessä.

Annos on kuitenkin muhkea ja cevichelle tunnusomaisesti hapan. Itseasiassa kevyesti happamimpia mitä olen näitä kokenut – jopa siinä määrin että silmäkulmaan tiristyy kyynel, eikä se syntynyt herkistymisestä. Maut ovat silti kohdallaan, todella vahva lime jättää tilaa mausteille ja kala toimii erinomaisesti. Paahdettu maissi tuntuu pussitavaralta (mitä se todennäköisesti onkin) ja sen soisi vaihtuvan tupla-annokseen bataattia joka on äärimmäisen herkullista.

Ranskalaiset sitävastoin ovat toimivat, mutta rapeutta ja paistopintaa saisi olla enemmän, niiden kanssa tarjoiltava paprikamajoneesi on taas yksi niitä asioita, joita pitäisi myydä asiakkaille mukaan. Erinomaista, pehmeää ja maukasta – olen vähällä kirjoittaa tähän, että pelkästään tämän vuoksi paikalla kannattaa käydä, mutta jotain siitä sanoo sekin, että lapioin annoksesta majoneesin vielä lopuksi erikseen – asia, jota ei ole kai koskaan ennen tapahtunut.

Yleisesti ottaen, Cevicheria kärsii paljon sijainnistaan lounasruokaloiden joukossa. Se toisaalta toimii rentona baarina pikkuruoan kanssa yhtälailla ja näiden kahden annoksen perusteella, paikka osaa sekoilustaan huolimatta tarjoilla erinomaista ruokaa mielikuvituksellisella twistillä. Hintakaan ei ole mahdoton, 12e tämän tasoisesta cevichestä (lounasajan ulkopuolella) on käytännössä naurettavan edullinen, mutta kovaan nälkään hiilihydraattia kaipaa ilman muuta sivuun.

Ehdottomasti uusintakäynnin arvoinen, mutta vaikka harvoin annan puolikkaita tähtiä, tässä se on pakko antaa 4,5/5. Kokemus ei – osittain sekavan palvelun vuoksi – ei ihan yllä viiteen tähteen, mutta neljä tähteä tuntuisi liian vähältä.

Haluan mennä ilman muuta uudelleen. Mielellään mahdollisimman pian.

Na’am Kitchen

Na’am Kitchen

Kävelin ravintolaan, hetken päästä noustakseni pöydästä palvelun puutteessa ja kävin hakemassa ruokalistan itse tiskiltä. Henkilökunnan jäsen hätäisesti nosti päätään puhelimesta ja sanoi kiireisen oloisena ”joo ota ne siitä, tuun ihan heti”. Viisi minuuttia myöhemmin kyllästyin odottamaan ja kävin tekemässä tilauksen tiskiltä.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni Citycenterissä sijaitsevasta Na’am Kitchenistä, joka on rikastuttanut Helsingin ravintolaelämää muutaman vuoden ajan. En itse ole koskaan käynyt paikassa, toki kuullut siitä – mutta kun tuppaan jo suosimaan omia lempipaikkojani tästä tyylisuunnasta – niin on vaikea ottaa riski uuden paikan kanssa. Tällä kertaa, se tuli ikäänkuin pakon edessä, koska jouduin sopimaan alueelle pienen myöhäisen lounaspalaverin.

Sekoilu tiskillä ei antanut toki kokemukselle ihan parasta mahdollista alkustarttia, mutta heti maksun paikkeilla selviää, että paikka tosiaan ottaa maineestaan kaiken irti. Valitsemani ”Mix plate” maksaa kevyet 15,90e, joka on syystä tai toisesta euron enemmän kuin mitä nettisivuilla kerrotaan. Toisaalta annoksen mukana tilaamani lisukebataattiranskalaiset (4,90e) ovat unohtuneet laskulta kokonaan – jonka huomasin vasta kotona. En tiedä oliko kyseessä vahinko vai korvattiinko sillä aiempaa sekaannusta.

Annos kuitenkin saapui pöytään melko nopeasti tilauksesta ja kieltämättä oli juuri sitä mitä väsynyt matkalainen halusikin. Vaikka tiskillä pyysin annokseen granaattiomenakanaa, on annoksen varsinainen kruunu sen kanssa tarjoiltava leipä, joka on tuoretta ja maistuvaa. Kuten tavallista, sitä on vain liian vähän – sillä lautaselta löytyviä makuja mielellään söisi juurikin leipää niissä kastaen.

Kuten usein mezejen ja muun välimerellisen ruoan kanssa on tilanne, sen ollen helppoa ja toimivaa – on sitä tämäkin. Elementtejä lautasella on useita ja niiden yhdistely on satunnaiselle ruokailijalle se kiinnostavin kokemus. Vaikka raaka-aineet ovat tuoreita ja annoksen koko riittävä – jäin itse kaipaamaan jotain ”rajumpaa”. Maussa ei päässyt yksikään elementti esille toisia enemmän ja todellisesta ”wau”-elämyksestä oltiin vielä kaukana.

En tiedä miksi olen jotenkin pettynyt Na’amiin. Alkusekoilu ja työasioiden puiminen ruokailun yhteydessä vievät toki aina vähän mahdollisuudesta nauttia ruoastaan, mutta samalla tuntuu, että tämä on paikka johon on todella vaikea mennä uudestaan. Se oli ”ihan ok” – joka lienee joidenkin mielestä kiertoilmaisu tässä maailmassa sille, että asiat eivät kuitenkaan ole kovin hyvin.

Ehkä näin tiivistettynä on helppo sanoa, että Na’am kaipaisi jotain tarttumapintaa, sillä nyt siitä ei oikeastaan tuntunut jäävän mitään käteen, hyvässä tai pahassa. 3/5.

Mr. Don

Mr. Don

Runeberginkadulla keskellä Töölöä on ravintola, jossa olen käynyt viimeisimmän kerran noin 10 vuotta sitten. En tiedä olisinko nytkään käynyt, ellei salitreenin jälkeen seurassani olisi ollut vegaania, jolle ruokapaikan valinnassa aasialaislähtöiset keittiöt ovat useinmiten turvallisia valintoja.

Netistä ennakkotiedustelu kertoi paikan tarjoilevan noutopöytälounasta aina kolmeen asti iltapäivällä ja näin tosiaan heti ovesta sisään käveltyämme tuli havaittua. Noutopöytä oli kärrätty oven eteen ja valikoimassa oli erinäisten salaattien lisäksi neljä lämmintä GN-pakillista ruokaa. Riisiä, Tikka Masalaa, kasviksia currykastikkeessa ja kebablihaa.

Ai niin ja olihan tarjolla myös pizzaa. Kinkku-meetwursti, ilmeisimmin. Tämä tosin istui nätisti lautasella noutopöydän reunalla keikkuen, kuin unohdettuna paikoilleen.

Vähän yllättäen, kasvisruoka ei ollut vegaanista, joten seuralainen joutui ottamaan listalta (15,80e) annoksensa. Selkeästi kalliimpi annos ei tuonut toivottua laatua pöytään, sillä tomaattikastikkeeseen oli lähinnä lisätty Finduksen (?) pakastevihanneksia. Sinällään ihan toimiva ratkaisu, mutta 15,80e oli annoksesta vähän liikaa.

Sitävastoin varsinainen kokemus lounaasta vaihtelee. Huoneenlämmössä ilmeisen pitkäänkin säilytetyn kumipizzan aiheuttamasta ripulitaudin pelosta selvittyäni taivastelin seuraavaksi tarjonnan yksinkertaisuutta. Riisi itsessään oli sitä mitä olettaa saattaa ja paljaan, vienosti kastikkeella sotketun kebablihan asettaminen tarjolle sellaisenaan antaa aihetta pohdiskelulle, ettei Mr. Don tiedä lainkaan, mihin suuntaan ravintolaa kannattaisi kehittää. Sen lisäksi kun kasviscurry kertoo vegaaniannoksen tavoin terveiset pakastealtaasta, oli ensikokemus lautasellisesta hieman pettymys. Tosin lounaspöydässä tarjoiltu Tikka Masala (normaalisti annoksena 15,80e) oli tulisuudessaan ihan välttävää, joskin muutamassa palassa oli havaittavissa pientä sitkeyttä, joka ei pitäisi kuulua asiaan.

Nyt jälkikäteen toivon ruoan olleen läpikypsää.

Sana salmonella käväisi juuri mielessäni.

Kokonaisuudessa Mr. Don ei juuri erotu edukseen. Ovesta käveltäessä paikka ei vakuuta oikein millään osa-alueella siten, että satunnainen kävelijä jäisi syömään muusta syystä kuin kohteliaisuudesta tai välttämättömästä pakosta – eikä tämä tilanne muutu tarkemmin ruokaan tutustuttaessa. Listan ruoat ovat täysin tavanomaisia ja lounastarjontaan tutustuttaessa reilusti laadultaan alle keskitason. Kun ottaa huomioon, että hintataso on laatuun suhteutettuna pökerryttävän kallis, ei Töölöön tämän jälkeen ole enää mitään asiaa.

Xiao Mei Lin

Xiao Mei Lin

Jokin aika sitten kuulin ensimmäistä kertaa suosituksen Lapinlahdenkadulla sijaitsevasta kiinalaisesta ravintolasta, jonka nimeä en koskaan muistanut. Ohiajaessani panin merkille tosin, missä se sijaitsee ja vasta nyt pääsin kokeilemaan paikan lounasta.

Heti sisäänkävellessäni tilanne oli täysin erilainen. Edessä on pieni salaattipöytä, jonka tärkeimpänä osana on iso keittopata. Tiski on työnnetty täysin oven viereen ja kiinalaisella tavalla ystävällinen asiakaspalvelija katsoi sisääntulevaa minua kysyvästi. Vastasin katseeseen kertomalla tulleeni lounaalle, jolloin katse suuntautui tiskillä olevaa listaa kohti. Kaikki annokset maksoivat kympin ja koska dumplingsit eivät ole itselleni kovin tuttuja – nappasin lähes sokkona paistetut versiot kanatäytteellä.

Annos saapui pöytään 15 minuutissa ja asettelu oli kieltämättä poikkeuksellinen. Dumplingit olivat aseteltuja leikkuulaudalle pienen soijapohjaista kastiketta sisältävän dippikulhon kanssa – ja sivussa oli muutama kevätkääryle tavanomaiselta maistuvan makean chilikastikkeen kanssa. Pehmeiden taikinanyyttien tuoksu oli hiukan makeahko ja ensivaikutelma hiukan niljakas – kuten dumplingeissa pitääkin. Nämä ovat uskoakseni ruokaa, joiden maku ei pääse lainkaan oikeuksiinsa pelkkien kuvien kautta – sillä maku on kerrassaan uskomaton.

Pehmeät dumplingit eivät ole millään tavoin vetisiä tai raa’an tuntuisia, vaan tiiviitä joissa on vahvaa ja ainutlaatuista makua, mitä en ainakaan heti yhdistä mihinkään muuhun. Ensivaikutelma on pehmeän taikinamaisen kuoren ja paistetun pintaosan ristiriita, joka puraistaessa muuttuu hiukan tunkkaiseksi – jota välittömästi seuraa tuoreiden makujen kavalkadi, jota kastike täydentää erinomaisesti.

Jos tähän mennessä ei vielä lukijalle selvinnyt, on Mei Linin dumplingit todella hyviä, mutta myös ainutlaatuisia. Ennakkokäsitykset, jotka on rakennettu kiinalaisesta ruoasta viiden pennin buffettien kautta on syytä unohtaa välittömästi, sillä tällä paikalla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Lounashinnaltaan kymmenen euron annokseksi tämä tarjoaa kosmisen hyvän hinta-laatusuhteen, jossa rahalle todellakin saa vastinetta ja nälkäiseksi on vaikea jäädä. Pieni salaattipöytä ja tavanomaiset lisukkeena tarjottavat kevätkääryleet eivät haittaa lainkaan, sillä tällaisia summia maksaa mielellään pelkästään dumplingeista. Kaikki muu on vain ekstraa.

Ehdoton suositus ja tämän laatua on vaikea ylittää.

Bagdad Cafe

Bagdad Cafe

Pieni parisuhdeseikkailu sai allekirjoittaneen eksymään jälleen kerran Malmin pimenevään iltaan, jossa alkuperäinen tarkoitus oli käyttää kauniimpi osapuoli tutustumassa nepalilaisen ravintola Makalun tarjontaan. Paikan ollessa hiukan yllättäen kiinni perjantai-iltana, vaihtui ravitsemusliike google mapsin avustuksella vain muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan Bagdad Cafe -nimeä kantavaan kuppilaan.

Vaikka ennakkotiedot viittasivat paikan olevan etnisen ravintolatarjonnan edustaja, oli ennakkokäsitys silti rukattava heti ovella ihan uudelle tasolle. Mekkala oli melkoinen, henkilökunta monilukuinen ja jokaisella tuntui olevan jotain tärkeää tekemistä joka vaati pinkomista keskilattian poikki mitä nopeammalla tahdilla.

Tervetulotoivotus oli tästä näennäisestä kiireestä huolimatta (tai juuri siksi) tyhjä kysyvä tuijotus tiskin takaa. Ilmoitettuamme aikeistamme nauttia paikassa ruumiinravintoa, reaktio muuttui kädenheilautukseksi liikeyrityksen asiakastiloja kohti.

Pöytään heitetyt menut vilisivät kaikenlaista juotavaa ja pikkusyötävää, mutta yllätyksekseni ruokapuoli jäi selkeästi vähemmäksi. Annoksista kuitenkin löytyi kana- ja falafelrullat, jotka molemmat saapuivat pöytään noin 10 minuutin kuluttua. Tätä ennen tarjoilija toi juotavaksi myös kolpakolliset haaleaa vettä – pilleillä, tottakai.

Sanottakoon tässä vaiheessa, että paikan atmosfääri ei ihan ensimmäisenä kannusta ruokabloggaamiseen. Jokaisella seinällä vilisee ”ei valokuvausta” tai ”kuvaaminen kielletty” -kylttejä, jotka ensimmäisenä tuovat mieleen henkilökunnan huonon itseluottamuksen omiin tarjoiluihinsa, mutta toisaalla tajuaa, että sillä liene enemmän tekemistä varsin vapaamielisen shishankulutuksen kanssa – joka myöhemmin googlettamalla osoittautuukin herättäneen pahennusta lainlaatijoissa alkuvuodesta 2018. Jos artikkeliin on luottamista, vaikutus itse salissa on jäänyt melko vähäiseksi – mutta onneksi ainakin takaseinää koristaa iso ”tupakointi kielletty” -kyltti.

Ruoka itsessään kuitenkin on tämän artikkelin tärkein anti ja se tässä pureksittakoon. Kooltaan melko pieni rulla on nimittäin hyvin yksinkertainen – sen keskelle on aseteltu nippu ranskalaisia ja leivän sisällä on mausteista kanaa – ja lisää ranskalaisia. Ei kastikkeita, ei mitään salaatteja.

Kanan maku on kieltämättä kohdallaan, tuoden mukanaan myös juuri oikean määrän hiiltynyttä pintaa. En tiedä onko keittiössä oikeasti puugrilli käytössä, mutta ainakin sen antamaa makua ollaan hyvin jäljitelty ja täytteenä olevan kanan maku on kieltämättä todella kohdallaan. Ranskalaisten lykkäämistä rullan keskelle voidaan toki pitää millaisena syntinä tahansa, mutta kokonaisuus toimii satunnaiseen pikkunälkään vallan mainiosti. Tämä on hyvin kaukana gourmeesta ja katuruoaksikin tämä on vallattoman simppeliä – mutta jokin tässä yksinkertaisuudessa viehättää. Se ei kuitenkaan ole hinta, sillä yhdeksän (9) euron hintaisena annos on kallis. Ei se ihan kusetuksen makua suuhun jätä, mutta verrattuna siihen millaisia makuja samalla hinnalla saa esimerkiksi itä-Helsingin etnisistä keskittymistä, tuntuu Bagdad Cafen hinnoittelu hiukan korkealta. Koska käyntimme oli melko pikainen, jäi kuitenkin tutkimatta millaista paikan muu tarjonta on, josko se olisi tukenut korkeaa hintaa pienessä ruokalistassa.

Jokatapauksessa, varsin kiinnostava ja kansainvälistä pörinää tarjoava pieni kahvila. Kannattanee käydä kokeilemassa vielä kun se siellä on, ellei tupakkalakitarkastaja ehdi ensin. Ruoalle kuitenkin 3/5.