Yli vuosi sitten Lönnrotinkadulle avattiin ravintola Lönkka, joka heti ensikävellessä sisään vaikuttaa fressiltä, hiukan pömpöösiltä mutta konstailemattomalta ravintolalta. Sisustus on persoonallinen, eikä aivan purkista tullut – ja henkilökunta tulee nopeasti ovelle vastaan.
Pöytäänohjaus toimi sujuvasti ja vaikka upottava nahkasohva saa minut tuntemaan itseni kymmenvuotiaaksi pöytälevyn ollessa melkein olkapäitteni tasolla, tilaan alkujuomaksi Aperol Spritzin (10e) ja Fish & Chipsin (18e).
TERVEISIÄ ESSON BAARISTA
….tai siis oikeammin Grande Grillistä, joka valikoitui kohteeksi taannoisena, hiukan kosteaksi muodostuneena iltana, jolloin yksi seurueestamme loihti sanoakseen kohtalokkaat sanat:
”Mun tekee mieli pihviä.”
Ydinkeskustassa kun liikuimme, muistikuvat Grande Grillistä käänsivät iloisen seurueemme koordinaatit kohti Aikataloa. Paikan listalta löytyy tosiaan pitkälti grillattua lihaa, mutta koska täysiverinen pihvi ei innostanut ja ruokalistan kanaosasto vaikutti melkoisen mielikuvituksettomalta, päädyin lopulta vanhaan klassikkoon. Lehtipihviin.
En muista milloin kuulin Restaurante Coco Grillistä ensimmäisen kerran, mutta olin jokseenkin innoissani kuultuani paikan laskeutuvan melko lähelle omaa asuinpaikkaani. En tiennyt silloinkaan mitään venezuelaisen keittiön anneista (enkä oikein tiedä vieläkään), mutta yleiseen eteläamerikkalaiseen asenteen joskus tutustuneena en uskonut saavani ainakaan laajaa vegaanista tarjontaa.
Jossakin välissä tarkemmin paikkaan tutustuttuani hämmästelin sen korkeaa hintatasoa ja hylkäsin paikassa käymisen ajatuksenkin, mutta juuri tästä syystä hämmästyin käydessäni paikassa, sillä hintataso tuntui laskeneen aiemmasta tilanteesta. Lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty ”Parilla mixta de chorizo, cordero y pollo con salsa de aguacate” -annos kun maksaa naurettavat 20,90e.
Muutama päivä sitten olin varsinainen kävelevä kuollut. Raskas viikonloppu oli tehnyt tehtävänsä ja tarve lohturuoalle oli kova. Weeruskan lihapullat siintivät silmissä, mutta jostain syystä paikka oli täysin täyteen ahdettu ja kuin taikaiskusta, myös lähikebabberiat olivat täynnä tai muutoin kykenemättömiä palvelemaan välittömästi. Ja koska hätä ei lue lakia, menin lopulta Sävel Finbistroon Hakaniemessä, johon olen lievästi pettynyt viimeisten vuosien aikana.
Koska hiilihydraattien ja rasvan pitoisuus elimistössäni oli kriittisellä tasolla, päädyin paikan ”classic”-hampurilaiseen, vaikka tiesin mitä tuleman pitää. En tarkoita siis sitä, että annoksen laatu olisi saanut mitään ennakkoasenteita syttymään, vaan olen onnekseni alkanut viimeisen vuoden aikana välttelemään tarkoituksella ns. ravintolahamppareita. Jos haluatte tietää miksi, kysykää. Olen aihetta käsitellyt oikeastaan liikaakin jo aiemmissa postauksissa, joten keskitytään hetkeksi olennaiseen.
Kuvauspäivän keskellä sain suosituksen kiinnostavasta lounasravintolasta, Pihka Meclusta, joka sijaitsee Mechelininkadun alkupäässä, aivan Ruoholahden sillan varjossa.
Paikka ei hämmästytä millään tavoin sisustuksellaan, vaan on hyvin geneerinen teknologiahenkisen toimitalon työpaikkaruokala, jossa askeettiset ruokapöydät kohtaavat lämpöhauteet sulassa sovussa. Tarjolla on myös erilaisia oluita pieni valikoima. Lounaan hinta 11e osuu lounasseteliä käyttävään asiakasryhmään ja lounaasta saa euron alennuksen jos tyytyy keittoon ja viherpöytään – ja jättää lämpimän ruoan muille.
Muutama päivä sittten olin ydinkeskustassa ja minulla oli tunnin verran aikaa tapettavana. Päätin osan siitä käyttää myöhäiseen lounaaseen ja koska välittömässä läheisyydessä oli myös Ravintola Más, päädyin kokeilemaan sitä.
Saavuin paikalle tasan kahdeksan minuuttia ennen lounasajan loppua ja keskelle lähes tyhjää ravintolasalia. Lounastaan lopettamassa oli yhteensä neljä ihmistä kahdessa eri pöydässä. Missään ei näkynyt kuitenkaan ruokalistaa ja paikalle osunut asiakaspalvelijakin vaikutti vähän yllättyneeltä saapumisestani. Hän kuitenkin ohjasi minut ruokalistan pariin, josta valikoitui Club Sandwich (15,90e)
CHIPOTLE POLTTAA AINA KAHDESTI
Yksi nopean ruokailun lempparipaikkojani on Kampin keskuksen 6k, johon jokin aika sitten vaihtui nyhtökaurapaikan tilalle lupaavalla nimellä siunattu Saint Tortillas.
Vaikka paikka korvasikin vegaanien tutkan alta ilmeisen nopeasti vilahtaneen nyhtökaurapaikan, ei tuota raaka-ainetta ole unohdettu. Paikka nimittäin tarjoaa subwaymaisesti kompontentteja useaan eri makuun, annokset rakentuvat joko burritoon, tacoihin, kulhoihin tai quesadilloihin. Täytteeksi on niin kanaa, possua, nautaa kuin nyhtökauraakin. Pienen alkupökkelöinnin jälkeen päästyämme asiaan valitsin niistä klassisen burriton savuchili-tomaattikastikkeessa kypsytetyn kanan kanssa (9,70e). Annoin muiden täytteiden kanssa asiakaspalvelijalle vapaat kädet, kunhan ensin pyysin olla laittamatta sisälle riisiä (joka oli hyvä ratkaisu). Vaikka innostun aina hyvästä salsasta (enkä tarkoita tanssia), niin päätökseni hyväksyä suositus paikan chipotlesta tavallaan negatoi mahdollisuuden nauttia pico de gallo -salsan mauista.
Viime aikoina arkipäivät ovat muissa hommissa olleet melkoista hulinaa ja ruokailu on ollut usein ihan tyylipuhdasta ravinnon absorbointia siitä mihin ikinä nyt onkaan sattunut kompastumaan. Tänään kynnyksen yli loikkasin Naughty BRGRissa, jossa olen ainoan ja viimeisimmän kerran käynyt kun ketju aloitti ravintolanssa Albertinkadulla. Silloin muistan kokeneeni jonkinlaisen pettymyksen, joten lähtöasetelmat eivät olleet mitenkään positiiviset.
Näitä hiukan negatiivisesti sävyttyneitä odotuksiani jotenkin tuki kassakokemus, joka sekään ei ollut mieltäylentävin. Tilatessani listalta NYC Cheese -burgerin, tuli vastaukseksi ”Ai sä otat vaan pelkän burgerin?”. Vastatessani myöntävästi, jatkokyselynä ”ei extrapihviä, ei lisukkeita?” ei kuulostanut asiakkaan tarpeista huolehtimiselta, vaan lähinnä pettymykseltä lisämyynnin osalta.
Sori Taproom on paikka johon olen yrittänyt päästä asiakkaaksi pyöreät kaksi vuotta. Lukemattomien ”tää on täynnä” -toteamusten jälkeen vihdoin pääsin vierailemaan paikassa kohdistamalla saapumiseni taktisesti 20 minuuttia ennen lounasajan loppumista.
Lounaslistalta valitsin annoksekseni Royal Burgerin (12,90e), jossa tavanomaisen juuston, suolakurkkujen, marinoidun punasipulin ja majoneesin lisäksi on myös paikan omaa (?) ketsuppia. Tätä samaista ihanuutta tarjoillaan annoksen pienessä dippikulhossa ranskalaisia varten ja se varmasti jakaa mielipiteitä. Perinteiseen Heinziin tottuneet kritisoivat sitä varmasti melko juoksevasta rakenteesta ja vetisestä mausta, mutta ne jotka arvostavat – arvostavat sitä tuoreesta mausta ja pyrkimyksestä erilaisuuteen. Jokatapauksessa, itse pidin sitä jopa annoksen parhaimpana osana.
Kallioon on wanhaan Elannon pääkonttoriin avannut ravintola Väinö Kallio. Jos olen käsittänyt oikein, paikka on avoinna tällä hetkellä vielä vain aamiaisella, lounasaikaan ja viikonlopun brunsseilla, jonka toisaalta ymmärtää – paikalle saapuminen kun on vielä varsin työmaahenkistä, etuovella tervehtii väärinparkkeerattu eestiläisen alihankkijan pakettiauto, rakennustelineitä ja -rekvisiittaa näkyy aina siellätäällä. Kolmannessa kerroksessa sijaitseva ravintolasali sitävastoin näyttää varsin valmiilta.
