Happy Farmer

Happy Farmer

Koska kulkutautitilanne on mitä on, on hyvä muistaa mahdollisuudet tilata ruokaa myös kotiin. Siispä eräänä raukeana sunnuntaipäivänä päätimme tilata ruokamme Happy Farmer -ravintolasta, joka on avautunut Helsingin ydinkeskustaan, Sokoksen kulmaan.

Palvelusta ei juuri ole sanottavaa, sillä Foodora toimitti ruoat luvatussa aikataulussa ja jopa lämpiminä. Foodoran applikaatio tosin häviää reilusti kilpailijalleen Woltille, mutta itse lopputuloksen kannalta sillä ei juuri ole merkitystä.

Annokset saapuvat ravintolan ekologiseen lupaukseen sopivissa pahvipakkauksissa ja annosten Lue lisää...

Hey Poke!

Hey Poke!

Pikalounas keskustassa päätyi tänään Hey Pokeen, tuohon citycenterin kakkoskerroksessa olevaan ravintolaan, joka on yksi niitä harvoja jossa en ole vielä käynyt. Paikka on kahden jälkeen typötyhjä, joten tilaa löytyy. Tiskillä seisovasta ruokalistasta löytyy valittavaksi lohiversio bowlista, josta myös kaksi eri kokoa. Kannustavasti small ja regular, josta valitsen suuremman (14,90e). Hiukan rapeahkolta kuulostava hinta hiukan hämäännyttää, mutta muistutan itseäni, ettei tässä olla nyt S-Marketin salaattibuffassa, vaan yhdessä Helsingin kalleimmilla liikepaikoilla sijaintiaan pitävässä hipsterihenkisessä salaat…. anteeksi, bowl….. anteeksi, havajilaisessa pokepaikassa.

(sanoinko jo, että ”pokepaikka” kuulostaa jotenkin väärältä)

Jokatapauksessa, valitsemassani annoksessa on monenlaisia ainesosia. Lehtikaalta, lohta, macadamia-papuja ja punasipulia. Monen muun lisäksi. Annos saapuu todella nopeasti, mikä lienee ei ole ihme – ainesosat on kuitenkin keittiössä misottu valmiiksi ja kypsentämistä tarvitsematon annos on helppo kasata – varsinkin muiden asiakkaiden puutteessa. Palvelu on asiallista ja nopeaa, lievä pinnan alla kytevä tuttavallisuus johtunee enemmän lounasseurastani joka on henkilökunnalle selvästi tuttu näky.

Annokseen siirryttyäni ensimmäisenä pistää silmään lehtikaalin suuri määrä. Syystä tai toisesta sen määrässä ei olla pihistelty, mutta ainekset tuntuvat olevan pääosin hyvin tasapainossa toistensa kanssa. Jopa lohta on riittämiin, eikä muutamaa palaa päällimmäisenä. Puolet annoksesta on seesaminsiemenillä koristeltua riisiä.

Lounas meni onnekseni pääsääntöisesti muissa aiheissa kuin ruoan arvioinnissa, mutta päällimmäisenä annoksesta jäi hiukan vajaa tunne. Kovaan nälkään ”regular” ei tuntunut riittävältä ja annoksen valinta oli omalle maulleni hiukan sivussa, josta saan syyttää itseäni. Raaka-aineet on selkeästi valittu huolella jo lopputulos on raikas ja tuore – itse jäin kuitenkin kaipaamaan vahvempaa ja voimakkaampaa vaihtoehtoa, joka tuntuu vähän hankalalta, koska kyse on kuitenkin periaatteessa vain salaatista riisillä. Tämä paikka kaipaisi toisen käynnin ja siksi se ehkä sen saakin. Siihen asti, pysyn arvosanassa 3/5.

Na’am Kitchen

Na’am Kitchen

Kävelin ravintolaan, hetken päästä noustakseni pöydästä palvelun puutteessa ja kävin hakemassa ruokalistan itse tiskiltä. Henkilökunnan jäsen hätäisesti nosti päätään puhelimesta ja sanoi kiireisen oloisena ”joo ota ne siitä, tuun ihan heti”. Viisi minuuttia myöhemmin kyllästyin odottamaan ja kävin tekemässä tilauksen tiskiltä.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni Citycenterissä sijaitsevasta Na’am Kitchenistä, joka on rikastuttanut Helsingin ravintolaelämää muutaman vuoden ajan. En itse ole koskaan käynyt paikassa, toki kuullut siitä – mutta kun tuppaan jo suosimaan omia lempipaikkojani tästä tyylisuunnasta – niin on vaikea ottaa riski uuden paikan kanssa. Tällä kertaa, se tuli ikäänkuin pakon edessä, koska jouduin sopimaan alueelle pienen myöhäisen lounaspalaverin.

Sekoilu tiskillä ei antanut toki kokemukselle ihan parasta mahdollista alkustarttia, mutta heti maksun paikkeilla selviää, että paikka tosiaan ottaa maineestaan kaiken irti. Valitsemani ”Mix plate” maksaa kevyet 15,90e, joka on syystä tai toisesta euron enemmän kuin mitä nettisivuilla kerrotaan. Toisaalta annoksen mukana tilaamani lisukebataattiranskalaiset (4,90e) ovat unohtuneet laskulta kokonaan – jonka huomasin vasta kotona. En tiedä oliko kyseessä vahinko vai korvattiinko sillä aiempaa sekaannusta.

Annos kuitenkin saapui pöytään melko nopeasti tilauksesta ja kieltämättä oli juuri sitä mitä väsynyt matkalainen halusikin. Vaikka tiskillä pyysin annokseen granaattiomenakanaa, on annoksen varsinainen kruunu sen kanssa tarjoiltava leipä, joka on tuoretta ja maistuvaa. Kuten tavallista, sitä on vain liian vähän – sillä lautaselta löytyviä makuja mielellään söisi juurikin leipää niissä kastaen.

Kuten usein mezejen ja muun välimerellisen ruoan kanssa on tilanne, sen ollen helppoa ja toimivaa – on sitä tämäkin. Elementtejä lautasella on useita ja niiden yhdistely on satunnaiselle ruokailijalle se kiinnostavin kokemus. Vaikka raaka-aineet ovat tuoreita ja annoksen koko riittävä – jäin itse kaipaamaan jotain ”rajumpaa”. Maussa ei päässyt yksikään elementti esille toisia enemmän ja todellisesta ”wau”-elämyksestä oltiin vielä kaukana.

En tiedä miksi olen jotenkin pettynyt Na’amiin. Alkusekoilu ja työasioiden puiminen ruokailun yhteydessä vievät toki aina vähän mahdollisuudesta nauttia ruoastaan, mutta samalla tuntuu, että tämä on paikka johon on todella vaikea mennä uudestaan. Se oli ”ihan ok” – joka lienee joidenkin mielestä kiertoilmaisu tässä maailmassa sille, että asiat eivät kuitenkaan ole kovin hyvin.

Ehkä näin tiivistettynä on helppo sanoa, että Na’am kaipaisi jotain tarttumapintaa, sillä nyt siitä ei oikeastaan tuntunut jäävän mitään käteen, hyvässä tai pahassa. 3/5.

Deliberi K7

Deliberi K7

Olin kulkemassa pitkin Ateneuminkujan myötäisesti kulkevaa sisäreittiä eräänä päivänä, etsien ruokapaikkaa – ja odotetusti osuin WTC-talon alakerrassa olevaan aulaan ja sen monimutkaiseen ravintola-kahvilakokoonpanoon. Oikeastaan luulin sen aina olleen vain kahvila, mutta ruokalista kulkureitillä paljasti, että paikasta saa ruokaakin. Pienen mutkan kautta suoraan tiskille ja listalta löytynyt Fish & Chips (15e) tilaukseen.

Pieni pettymys heti osuu silmään, kun maksun jälkeen asiakaspalvelija ojentaa sen monille jo tutun lättysummerin, jonka saat pöytääsi mukaan ja sen suristessa pääset vierailemaan tarjoilijasimulaattorissa. Toisinsanoen, pääset noutamaan oman ruokasi keittäjiltä. Ei ole liene salaisuus, että toivoisin tällaisten keksintöjen jääneen rapakon taakse tai edes alimpaan persehelvettiin keksijänsä kanssa. Erityisesti siksi, että usein yksin myöhäistä lounasta nautiskelleena ja läppärinomadina, kannan mukanani kiloittain erilaista arvotavaraa (kameroita, läppäriä, jne.), etten todellakaan halua jättää niitä kymmenien metrien päähän pöytään odottamaan yksikseen, kun teen tarjoiljanhommia ravintolan puolesta. Epämukavaa ja riskialtista, varsinkin kun oma toimeentulo on kiinni niistä värkeistä.

Jokatapauksessa, palvelutilanteesta lätyn surisemiseen meni aika tarkalleen 15 minuuttia, jonka jälkeen noudin annoksen suoraan keittiön tiskiltä, jonka viereen olin tavallaan pakotettu jäädä sen syömään. Alkutaipale ei Deliberin annoksen kanssa siis ollut mitenkään mairea, mutta koska annos vaikutti ensivilkaisulta varsin lupaavalta, hälveni ajatukset aika nopeasti.

Pintapuolisesti tarkasteltuna on Deliberin Fish & Chips ehkä hieman jopa hienosteleva. Annoksen päälle on aseteltu tukko herneenversoja ja kauhallinen keitettyjä herneitä. Molemmat näistä ehkä vähän turhia, mutta tarkoitukseensa toimivia. Itse edelleen suosisin hyvinvalmistettua hernemujua, jonka makuun on saatu hiukan kirpeyttä. Annoksen pohjana olevat ranskalaiset sitävastoin ovat hyvin maustettuja, niissä on vähintäänkin riittävä suola ja rapea pinta kätkee alleen pehmeän tuulahduksen perunalandian kuninkaalta. Näitä on ilo syödä.

Varsinainen pihvi annoksessa on kuitenkin aina kala, joka annoksessa on kätketty herneenversojen alle piiloon. Tarkemmin tarkasteltuna kalan panerointi on todella rapea, mutta myös paksu. Pinta on ajoittain jopa hiukan kuivunut keittimessä ja sen pilkkominen pelkästään haarukalla on hiukan vaikeaa palan tiiviyden vuoksi. Kala ei tunnu höyryävän ilmavalta ja yksi paloista maistuu tunkkaiselta ja pilaantuneessa rasvassa paistetulta. Annoksessa pitäisi myös olla 200 grammaa kalaa, jonka kyseenalaistan – ilmeisesti annoksesta on jäänyt yksi pala puuttumaan, jota oikeasti kaipaisi. Tällaisena annos on suhteellisen pieni, eikä riitä kattamaan kovaa nälkää. Myös usein annoksessa nähty sitruuna on jäänyt puuttumaan.

On vaikea sanoa, että olisin tavattoman pettynyt annokseen, koska en sitä ole. Yhdistelmä, jossa vain itsepalvelua tarjoavassa kahvilassa tarjotaan hiukan vajaaksi jäänyttä annosta 15 euron hintaan on kuitenkin yhtälö, jota on vaikea ohittaa olanheilautuksella. Se jättää vähän ylihinnoitellun kuvan, varsinkin kun parempia annoksia löytyy ravintolaskenestä selkeästi halvemmalla. Tästä syystä kuitenkin 2/5.

Stone’sin hirviburger

Stone’sin hirviburger

Ei liene ole mikään salaisuus, että en henkilökohtaisesti koe Helsingin Keskuskadulla sijaitsevan Stonesin saavuttaneen mitään vau-elämyksiä ruokansa suhteen. Tällä kertaa kuitenkin minut suorastaan pakotettiin maistamaan paikan hirviburger (18,50e), joka kieltämättä antaa ainakin luvan odottaa vähän enemmän.

Burger saapuu pöytään normaalinvilkkaan tiistai-illan puitteissa alle 15 minuutissa ja ensivaikutelmaltaan on lievä pettymys. Annoksen sämpylä on sitä mitä paikan burgereissa on aiemminkin näkynyt – jopa niin vaalea, että se vaikuttaa raa’alta. Sitä se ei kuitenkaan ole ja maistuu ihan pätevältä, mutta samalla parempiakin vaihtoehtoja kenties olisi tarjolla.

Annokseen on jostain syystä laitettu volyymia oikein kunnolla taittelemalla täysin turha salaatinlehti sämpylän väliin, jonka alta paljastuu mediumina tilattu, mutta läpikypsäksi paistettu pihvi. Maku on siitä huolimatta odotusten mukainen vaikka lihaan on ilmeisesti sekoitettu myös muuta lihaa? Pihvin koko jää jo pieneen sämpylään verrattuna kolmanneksen vajaaksi.

Omena-puolukkahilloke ei ruokalistalta luettuna juuri säväytä, mutta annoksessa se toimii yllättävän hyvin. Voisi sanoa jopa erinomaisesti, se kun kombottaa itsekseen melko tylsänoloisen timjamimajoneesin kanssa.

Stonesin hirviburger toimii kovaan nälkään, mutta jää todella monessa suhteessa kokemuksestaan vajaaksi. Ensinnäkin toki jos henkilökunta kysyy tilattaessa millaisena pihvi saisi olla, olisi myös hyvä saada se sellaisena pöytään. Toisekseen, 18,50e hintaisena annos on aivan liian pieni ja hyppysellinen (pussista otettuja?) juureslastuja tuntuu lähinnä vittuilulta lautasella burgerin vierellä. Komponenteista nousee esille erinomainen hilloke, mutta näissäkin annoksissa soisi keskittyvän olennaisuuksiin ja tarjoavan asiakkaalle hinnan katteeksi lisukkeita hampurilaisen rinnalla, ei sen sisällä. Burgerissa on paljon lupausta, mutta sen hinta-laatusuhde on niin huono, että se ei ansaitse enempää kuin 2/5.

Helsingin huonoimmat sipulirenkaat?

Helsingin huonoimmat sipulirenkaat?

Sanottakoon, olen pubiruoan, erityisesti sen ”kevyimmän” (launausmerkit siksi, että kyse on useinmiten melko rasvaisesta otoksesta) pään ystävä. Pitkät illalliset ovat aina kohdallaan, mutta mikään ei voita parituntista kavereiden kanssa, hyvän juoman ja pikkusyötävän kanssa.

Olenkin ilokseni huomannut tämän pään tarjonnan kasvaneen Helsingissä jatkuvasti viime vuosien aikana ja klassisen ”sipsit vai suolapähkinöitä?” -kysymysten vähentyneen tarpeettomina. Valitettavasti suuri osa kyseistä tarjonnasta on edelleen melko luokatonta, mutta toki ihmisravinnoksi kelpaavaa. Pienoisia pohjakosketuksia tapahtuu edelleen, joista yksi nyt kuvailemani Gastropub Stone’sissa.

Sipulirenkaat on yksi niistä sormiruoan lajeista, jonka maine on useinmiten pilata pelkästään pakasteiden avulla. Ilahduttavaa aiemmin mainitussa ravitsemusruokalassa on se, että Stone’s tosiaankin yrittää tehdä ne itse – ja on todistetusti siinä myös onnistunut. Pieni hyväntahtoinen ihminen sisälläni siis tahtoo luottaa siihen, että tämänkertainen kokemus oli vain yksittäistapaus.

Tilasin siis seurueelleni kaksi annosta, bataattiranskalaiset (4e) ja sipulirenkaat (5e). Bataattiranskalaiset olivatkin annoksena selkeä 3/5 – toimiva, mutta ei aiheuttanut mitään suurempia innostuksen väristyksiä. Samaan aikaan tarjoiltu sipulirengasannos näytti kuitenkin välittömästi hiukan kalpeahkoilta ja ensimmäinen maistatus myös vahvisti pelkoa. Vaaleaksi jäänyt panerointi onnistui tekemään purutuntumasta hyvin pehmeän, jopa kumimaisen sitkeän, eikä maussakaan ollut juuri kehuttavaa – jos sitä olisi ollut. Annoksen mukana tarjoiltu majoneesi toki pelasti paljon, mutta muuten väsynyt mieli olisi lähinnä halunnut käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Jotain toki näläntunteestani – ja uskosta parempaan – kertoo sekin, että söin annoksesta niitä kokonaista kolme, jonka jälkeen vasta suostuin uskomaan sen, että kyllä koko annos on tasaisen huono. Harkitsin sen palauttamista tiskille jo ensimmäisen syötyäni, mutta yhtään tarjoilijaa ei näkynyt mailla halmeilla, sekä väsymykseni/suomalaisuuteni/yleinen flegmaattisuuteni esti minua viemästä sitä itse tiskille. Ajattelin pääseväni keskustelemaan asiasta kunhan jätämme lautaset pienen neljän hengen pöytämme kulmalle tarjoilijan poimittavaksi, mutta kolme varttia myöhemmin lautaset edelleen nököttivät siinä. Lopulta seurueemme jäsen koki tarvitsevansa enemmän tilaa ja kuljetti lautaset baaritiskille itse.

En huomannut tarkistaa, olivatko ne siinä vielä lähdettyämme puoli tuntia myöhemmin.

Kuten aiemmistakin Stone’s -aiheisista kirjoituksistani käy ilmi, en ole paikan aivan täysin suurin fani. Se on kuitenkin sijainniltaan ja aukioloajoiltaan usein voittamaton ja myös isommassa seurueessa, eri motivaatioiden kuljettamana löydän itseni sieltä melko usein. Voisin siis kuvailla itseäni jopa melkein tyytyväisenä asiakkaana, mutta se ei tunnu poistavan sitä seikkaa, että kerta toisensa jälkeen petyn paikkaan tasaisissa määrin. Vaikka persoonattomalta tuntuvan ”hei me ostettiin kaikki näkökentässäsi Belgialaisesta raivntolatukusta” -sisustuksen jättäisikin huomioimatta, niin paikan hintataso ei valitettavasti kohtaa laadun kanssa.

Iguanan uusi tuleminen

Iguanan uusi tuleminen

Iguana on suhteellisen legendaarinen ruokakapakka ainakin niille, jotka ovat 1990-luvun lopussa viettäneet railakkaimmat ravintolailtansa. Brändin alla on operoitu aiemmin ainakin kolmea eri ravintolaa, Mannerheimintiellä, Keskuskadulla ja Kaisaniemessä.

Eksyin jälleen työasioissa paikanpäälle ja samalla päätin ottaa myöhäiseksi jäänyttä lounasta. Heti ovesta sisääntultua ystävällinen kassahenkilö toivotti tervetulleeksi ja ihmeteltyäni parin vuoden aikana tapahtunutta paikan freesausta, kertoi myös listalle eksyneen muutaman uutuuden. Ja toden totta, kohtuulliseksi mättöruoaksi päättämäni burriton lisäksi listalta löytyi samanhekinen tacoannos. Päätös oli suhteellisen helppo, sillä pakkohan sitä oli kokeilla.

Sanottakoon tässä nyt ja heti, mutta Iguana on kaukana fine diningista. Ruoka on vahvasti purkkilähtöistä ja jotain siitä kertoo keittiön nopeus. Annos nimittäin tulee pöytään jo siinä vaiheessa kun olen juuri asettanut berberini sohvatyynylle. Puhutaan siis alle viidestä minuutista, joka tietenkään ei onnistuisi jos keittiössä olisi vähänkään jonoa. Tai kypsennettävää.

Annoksessa on lautasentäytteenä olevan salaatin lisäksi kolme eri täytettä. Juustokastike, joka Ei ole pahinta mitä olen ikinä nähnyt. Rasvaisen kermaista? Kyllä. Suoraan purkista? Suurella todennäköisyydellä. Juustokastikkeen lisäksi toinen perustäyte on pico de gallo -salsa, joka paitsi olisi voitu pilkkoa pienemmiksi osasiksi, olisi voinut sisältää enemmän limeä. Nyt sen vaikutus jäi kokonaisuudessa melko vähäiseksi.

Päätäytteeksi valitsemani kanamuhennos itse on samaa mitä Iguana on tarjoillut pitkään, Toimivaa, helppoa ja yksinkertaista täytettä, jonka monimutkaisuus on suoraan riippuvainen siitä millaisella lavetilla sen toimittaa ruoansulatuselimistöönsä. Voisi sanoa, että tähän periaatteeseeen pohjautuu koko Iguanan periaate, sillä hatusta vetäisten voisin sanoa listalta puolisen tusinaa ruokalajia joissa todennäköisesti on täsmälleen samat ainekset.

Tortil…. anteeksi, tacolettuja annokseen kuului viisi ja niistä ei ole mitään sanottavaa. Hoitavat hommansa, toimivat hyvin. Tosin itselleni niitä oli aivan liian vähän. Täytettä jäi vielä yli, jolloin yritin salihenkilökunnalta pyytää yhden lisää. Salissa jatkuvasti pyörivän salihenkilökunnan kanssa katsekontaktin luomiseen meni 12 minuuttia, jonka jälkeen hän todennäköisesti hetkeksi unohti pienen vinkkaukseni – ja palasi pöytääni kysymään mikä asiani on. Pyytäessäni yhden tacoletun lisää, hän toi kaksi. Ilman eri veloitusta.

Pohjimmiltaan, Iguana ei tosiaankaan ole siirtänyt asennettaan pömpöösimpään suuntaan. Ravintola on edelleen oman hintaluokkansa eineshylly, jossa ruoan laadulla erottautuminen on ilmeisesti unohdettu ja keskitytty määrään ja massaan. Juomatarjonta on pitkälti valittu potentiaaliset alkoholistit edellä ja hinnoittelu yleisesti on keskusta-alueen mukaista, ollen himpun viereistä Gastropub Stone’sia halvempi.

Loppumääritteenä, Iguanasta on vaikea sanoa mitään hyvää, mutta toisaalta, varsinaista ongelmaakaan ei ole, ellei sellaiseksi sano hiukan mitäänsanomatonta ruokaa. Se tarjoilee juuri sitä samaa kuin mitä voisi olettaa pikaruokaravintoloiden tekevän, mutta tarjoten mukavamman ympäristön nauttia pikkuruoan kanssa lasillinen tai kaksi. Ja sitäpaitsi, kyllä tämä nyt Taco Bellin voittaa.

Asenteeltaan ja ilmapiiriltään tämä olisi 4/5 paikka viettää rentoa iltaa, mutta ruoan laatu/toteutus pudottaa sen helposti matalaan päähän 3/5 arvosanaa. Ei aivan hintansa arvoinen paikka, varsinkin kun virvoitusjuomien hinnoittelu rikkoo neljän euron / lasillinen -rajan.

Gastopub Stone’sin Fish & Chips

Gastopub Stone’sin Fish & Chips

Sunnuntaipäivän aterialle ostosten lomassa tuli suunnattua Keskuskadulla sijaitsevaan Gastropub Stone’siin. Vastassa oli muutaman hengen miehityksellä oleva henkilökunta, joka otti vastaan todella reippaasti ja palvelualttiisti. Ravintolassa muuten olikin puolityhjää.

Viime kertaisesta viisastuneena keskitin huomiota ensimmäisenä juomahintoihin ja erityisesti virvoitusjuomiin. Hämmentävää oli, että luulin viimekertaisen Suola & Pippuri -visiitin olevan kallis – mutta Stones veti tässäkin asiassa voiton. Tavallinen 0,4 litran hanajuoma 4,40e. Nyt siis puhutaan jo suhteellisen rehellisestä kiskonnasta. Erityisen hinnoittelusta tekee se, että täällä selkeästi tiedetään millä katetta voidaan nykiä – vertailun vuoksi 0,33L alkoholiton olut maksaa (vain) 3,50e.

Ehkä vastaisuudessa näissä arvioissa olisi siis hyvä kiinnittää myös yleiseen hinnoitteluun huomiota, mitä mieltä olette?

No mutta asiaan. Ruoaksi valikoitui listalta Fish & Chips (15,50e). Olin jo hetken miettinyt vastalauseeksi poistumista paikasta, mutta toisaalta asennoitunut kokeilemaan tämän annoksen – ehkä ensi kertaa täysin selvinpäin. Stone’s kun kuuluu niihin paikkoihin joihin mennään aina vähän laitamyötäisessä, kun mistään muualta ei enää saa ruokaa ydinkeskustassa. Stonesin keittiö kun on ihailtavasti auki pikkutunneille asti.

Toki paikan valikoimakin myös henkii tätä – burgereita ja suhteellisen helposti tehtäviä lautasannoksia. Kuten sanottua, olen itse vahva Fish & Chips -annoksen ystävä, mutta mielikuvat ovat paikan annoksesta lievästi sanottuna hataria.

Annos saapui puolen tunnin (!) odottelun jälkeen ilman sen kummempia pahoitteluja. Ilmeisesti keittiössä oli mennyt sukset juuri äskeittäin pahasti vinoon, sillä ruoat saatuani viereiseen pöytään tuleville sanottiin odotusajaksi 20 minuuttia.

Annos itsessään on sitä, mitä voisi annoksesta odottaa. Ranskalaisia perunoita friteeratulla kalapedillä. Toki ilmava pleittaus antaa kalalle hiukan paremman tilaisuuden hengittää ylimääräistä rasvaa perunoiden päälle, mutta toivoisi usein kalan jätettävän reunalle, sillä perunoiden päällä sitä on paitsi vaikea leikata, se myös leikattaessa helposti muhjuuntuu. Makuasia silti, sanoi Musti kun muniaan nuoli. Jotkut tykkää, minä en.

Itse perunat ovat aikalailla keskitasoa, rapeutta voisi olla ripaus enemmän, kuten myös suolaa. Lisukkeina tarjottavat tartarmajoneesi ja hernemuju taas ovat erinomaisia.

Kalasta itsessään on vähän vaikea mennä sanomaan mitään, mutta se ei ole mitenkään surkeinta mitä olen syönyt. Leivitys on onnistunut ”ihan hyvin” ja siitä löytyy rapeutta ja ehkä liiaksikin kuohkeutta. Silti etikkaa olisi toivonut käytettävän enemmän – kuten myös suolaa. Annos maistui yllättävän mauttomalta – ainakin mitä hatariin muistoihin paikan annoksesta on aiemmin nojannut.

Ei selväpäinen käynti Stonesissa nyt mitenkään huono ollut, mutta kieltämättä havainto ylihinnoittelusta siinä missä kukaan ei koskaan kysy hintaa etukäteen, jätti todella paskan maun suuhun. On oikein, että ravintolat saavat järkevän katteen tarjoamastaan ruoasta, mutta jokin raja siihenkin on hyvä vetää. Tästä syystä henkilökohtaisesti on vähän vaikea palata takaisin.

Annoksena Gastropub Stone’sin Fish & Chips on kultaista keskitasoa (3/5) jossa toimivat lisukkeet pelastavat koko annoksen. Edellämainituista syistä suositus kuitenkin jää tekemättä.

Sitävastoin suosittelen Fisu & Ranet -paikkaa, joka löytyy paitsi kärrynä valikoiduista tapahtumista, myös 6k-ravintolaryppäästä Kampin kauppakeskuksesta.