Biang

Biang

Uskoni kiinalaisiin ravintoloihin ei ole kovin korkealla. Toki Helsingistä löytyy useitakin paikkoja jotka ovat mielestäni varmoja valintoja niihin perehdyttyäni, mutta edelleen huomaan suhtautuvani erittäin skeptisesti, kun joku ehdottaa vierailua kiinalaisessa. Koko termillä on jo jonkinlainen huono maine, joka tarkoittanee lautaselle siirrettynä hapanimeläkastikkeessa uitettua natriumglutamaattia.

Siksi en ollut vallan innoissani, kun parempi puoliskoni ehdotti vierailua kiinalaisessa. Sattumalta valikoin netistä helpoimman sijainnin perusteella Citycenteriin vastikään muuttaneen Biangin. Enkä ole koskaan kuullut paikasta aiemmin, vaikka tämä on ilmeisesti ravintoloitsijan toinen ravintola, ensimmäisen sijaitsessa Stockmannilla. read more

[vifblike btntype="html5"]

Leonardo Bar & Ristorante

Leonardo Bar & Ristorante

Tämä suoraan rautatieasemaa vastapäätä, ehkä Helsingin parhaalla liikepaikalla toimiva ravintola on ollut tutkassani kauan. Kävin aikanaan, vuosia sitten syömässä siellä säännöllisesti, kunnes jostain syystä sekä palvelun että ruoan taso putosi selvästi ja siirryin muihin ravintoloihin.

Tällä viikolla vierailin siellä taas, vuosien tauon jälkeen ja lounaslistalta löytyi tagliata di pollo – eli valmiiksi viipaloitu kanafilee parmesanilla ja sitruuna-oliiviöljykastikkeella (13,20e).

Tavalliseen tapaan, paikka ottaa lounastilaukset kassalle, jossa melkoinen härdelli päällä – vaikka saapuessani oli jo pahimmat lounaskiireet menneet. Hiukan väsyneeltä vaikuttava tarjoilja ottaa tilauksen vastaan asiallisen rutinoituneesti ja lykkää kuluneen numerolapun mukaani. Lounasjuoma on vain euron lisähinnalla ja vaikka lapussa lukee sen olevan 0,33L – täyttyy puolen litran tuoppi kysymättä.

Koska aiemmat kokemukseni olivat kuin valtatie kukoistuksesta pettymykseen, en aseta lounaalleni mitään suuria odotuksia. Lounasseuran tapaaminen on tällä kertaa tärkeämpää ja hämmentävästi paikasta löytyy valoisa ikkunapöytä puolen tunnin pikaseurustelulle. Annos saapuu noin kymmenssä minuutissa ja on hämmästyttää… – jotenkin kokonaisuus annoksessa on vain kohdallaan. Asettelu, ruoan määrä, niiden suhde ja freesiys – kaikki osuu jotenkin kohdalleen.

Ensimmäisenä silmään osuu ranskalaiset, jotka vaikuttavat kerrankin oikein tehdyiltä. Maistaminen varmistaa asian – hyvät naiset ja herrat, meillä on tässä ehkä (oman makuni mukaisesti) Helsingin parhaiten onnistuneet lounasranskalaiset. Kuori on sopivan rapsakka, sisältä peruna ei ole jauhoista höttöä vaan sopivan pehmeä – ja ennenkaikkea suolaa on tarpeeksi. Jos jotain pakolla voisi kritisoida, suolaa on ehkä pikkiriikkisen jopa liikaa, mutta kyse on vain ja ainoastaan omasta henkilökohtaisesta preferenssistä.

Annoksen pääosa, eli kana on myös kohdallaan. Se toki on peitetty reseptin mukaisesti parmesanin ja oliiviöljyn hellään huomaan, mutta maku ja ennenkaikkea kypsyysaste on fantastinen. Tätä pidemmälle olisi saanut enää uittamalla kanaa tuntikaupalla sitruunamehussa ennen paistamista – sillä liha on pehmeää ja maistuvaa. En muista, milloin olen saanut näin hyvin kypsytettyä kanaa. Parmesan ja sitruuna täydentävät makua erinomaisesti ja viimeistä suupalaa nauttiessani olin jo unohtanut, miksi en ole käynyt paikassa vuosiin.

Kuitenkin, jotain pitää kritiikkiäkin antaa ja se on kasvikset. En tiedä miten niiden valmistus on hoidettu, mutta niissä on sitä lystikkään klassista kumimaisuutta läsnä. Ovat nekin valovuosien päässä niistä pahimmista mössöksi haudutetuista pakastevihanneksista, mutta näitä maistellessa tulee mieleen, että ihan kaikki ei ole nin hyvin kohdallaan. Osa on hiukan ylikypsää, osa raa’an rapsakoita ja osa jotain siitä väliltä. Tästä kaikesta huolimatta, olen tyytyväinen.

Annoksen ulkopuolelta voisi sanasen vielä sanoa palvelusta. Se on asiallista ja positiivissävytteistä, mutta aina olisi varaa parantaa hymyn ja raikkauden hengessä. Nyt siitä tuntui Leonardossa puuttuvan se tärkein terä lounasajan loppupuolella ja olen vieläkin epävarma siitä, kuuluuko paikassa salaattipöytä lounaaseen. Siitä ei ollut mitään mainintaa ainakaan missään ja viereinen pöytä salaattilautaselliset jostakin itselleen taikoi. Ravintolat, joissa sellainen on ja varsinkin ne, jotka sellaisen ovat kätevästi jonnekin piilottaneet – muistakaa mainita niistä lounasasiakkaillenne.

Leonardo pohjimmiltaan yllätti paluullaan. Lounaana tämä on erinomainen ja 14,20e hintaiseksi todella hyvä. Kokonaisuutena kokemus kuitenkin jättää hiukan vajaaksi, mutta palauttaa uskoni kertaheitolla paikkaan ja suorastaan vaatii uusintakäyntiä. Siitä huolimatta ja siitä syystä ehdoton kehoitus kokeilemaan paikkaa itse ja jakamaan kokemuksia kommenteissa. 4/5.

P.S: Muistathan instagram-tilini jossa kaiken muun lisäksi jaan rakkautta ruokaan: https://www.instagram.com/visukinttu/

[vifblike btntype="html5"]

Bangkok 9

Bangkok 9

Suhteellisen paljon suitsutusta saanut makkaratalon Bangkok 9 – joka nimensä mukaan on yllätyksettömästi thairuokaa tarjoava ravintola, osui kohteeksi pikaiselle lounaskäynnille tiistai-iltapäivänä klo 13. Ravintola oli tällöin lähes täynnä ja nekin pöydät, joissa ei ruokailijoita ollut, olivat täynnä likaisia astioita. Osuimme siis selkeästi hiljenevän lounasajan viimeisimpiin kiireisiin hetkiin.

Tilaukseen osui Pla Salmon Tod Kop Lui Suoyn (13,90e), jonka hiukan epäselvältä lounaslistalta kiireessä valitsin. Ravintolalle voisi sanoa sellaisia terveisiä, että lounaslistan voisi saada myös jonossa seisoville nähtäväksi, niin tiskillä arpomiseen kuluisi puolet vähemmän aikaa.

Detaljeja, detaljeja ja pikaisesti tilauksen tehtyämme pääsimme ainoaan tyhjään (niin ruokalijoista kuin astioistakin) pöytään. Annos saapui yli 20 minuuttia myöhemmin (!), josta selkeästi jopa henkilökunta oli vähän äimistynyt – meille kohteliaasti kerrottiin (ilmaisen) salaattpöydän olemassaolosta vasta 17 minuuttia odotettuamme, joka toki kertoi jotain henkilökunnan havaintokyvystä ja pyrkimyksestä huomioida tilanne.

Annos itsessään on, noh – hiukan (positiivisella tavalla) suureellinen, mutta myös kaunis. Alta ei toki paljoa lohta erotu, kun salaatti peittää sen tehokkaasti. Ensipuraisu on kuitenkin – sanoisinko ainutlaatuinen, sillä ensivaikutelma on aivan helvetin hapan, jota ryydittää koko kroppaan tärähtävä tulinen polte.

Eli siis aivan helvetin hienoa! Naamanvääntelyltäni kun kykenin, selvisi nopeasti sekin, että ruokalistalla oli kuin olikin parin chilin verran varoitusta annoksen mausteisuudesta, mutta vaikka chilinsietokykyni on härmäläisen sylivauvan luokkaa, jopa omat makuaistini erottivat tässä oltavan jonkin hyvän äärellä. Aivan planetaarisella mittakaavalla sijaitsevan happamuuden ja tulisuuden lisäksi tässä kun maistui erittäin hyvin thaimaalainen makumaailma. Madventuresin legendaarisia ylisanoja lainaten, suorastaan päräyttävästi.

En välttämättä ihastele kokemaani siinä valossa millainen yllätys se on rektumilleni vielä jossakin vaiheessa seuraavaa vuorokautta, mutta helvetti soikoon, on hienoa aina välillä kokea yllättymisen tunnetta helsinkiläisessä ravintolaskenessä. Enkä kokenut tätä pelkästään tulisuuden vuoksi, vaan myös siksi, että annoksen maut olivat todella hyvin rakennetut. Toki lohi on ”vain” lohta, mutta se oli valmistettu sopivasti punertavaksi – ja ennenkaikkea annos kokonaisuudessaan oli täydentämään pääraaka-ainetta. Kala siis oikeasti maistui ja lautasen pohjalle valunut liemi teki siitä todella maukasta.

Lounashinnaksi 13,90e on siellä hintahaitarin yläpäässä, mutta ainakin itse koin saaneeni sille todella hyvin vastinetta. Annoksena olen hyvin lähellä antaakseni tälle 5/5 arvosanan, mutta toistaiseksi pidän sen vielä 4/5:ssä. Tätä tukee myös se, että ruokaa joutui odottamaan yli 20 minuuttia, ruokalistat ovat (tällä kertaa onnekseni) epäselviä ja palvelu on hiukan töykeää, vaikkakin asiallista. Yleisenä kokemuksena 4/5 on silti mielestäni hyvä ja uskoin ensivierailun perusteella vierailevani paikassa uudestaankin….

….minkä tosiaan teinkin. Seuraavalla kerralla tosin lounasajan jälkeen, jolloin paikka oli puolityhjä, mutta jolloin totesin uudelleen palvelun hakevan vielä linjaansa. Tällä kertaa myös pidin huolta ruokalistan pikkuruisten chilivaroitusmerkkien löytämisestä ja päädyin tilaamaan paikan ”thai tapas”-listalta, josta valitsin kevätkääryleet, sianlihavartaat ja kanansiivet. Näistä selkeästi yli muiden nousivat sianlihavartaat (moo ping), joiden mausteet ja kastike ovat suorastaan erinomaisia.

 

[vifblike btntype="html5"]

Sosiaaliburgerin maailmanvalloitus on ihan perseestä

Sosiaaliburgerin maailmanvalloitus on ihan perseestä

Aika moni on burgeripiireissä hehkuttanut Social Burgerjointin burgereita, eikä suotta. Olen aiemminkin niiistä täällä kirjoittanut ja ne kieltämättä ansaitsevat kaiken hehkutuksen minkä ovat saaneet. Toki vaihtoehtojakin on, mutta Helsingissä ne on laskettavissa yhden käden sormilla – eikä kaikkia niistä tarvitse edes käyttää.

Kotipizzan ilmoitettua viime vuoden puolella ostaneensa Socialia pyörittäneen yhtiön osakekannasta valtaosan, tiedettiin jo, että ajat ovat muuttumassa. Kenellekään ei tullut yllätyksenä, että City-Centeriin avautui Kotipizzan konseptiravintolan No Pizzan naapuriin myös Socialin paikka, joten paikka joutui eilen lounasryhmämme testiin.

Burgerista ei sen kummempaa. Bronx on edelleen erinomainen juustoburger, joka tarjoaa syöjälleen äärimmäisen onnistuneen elämyksen ja tekee sen myös taidolla. Pihvien kypsyysasteessa on pientä variointia lounaskiireessä, mutta myös tarjoilu on mietitty kohdalleen. Paperitasku jossa burgeri tarjoillaan on erinomainen tarkoitukseensa ja ranskalaiset ovat saaneet tarjoilukupin.

Mutta.

Vaikka kapitalismin ikeet on helposti ymmärrettävissä ja se hikinen, rasvaista ilmaa tihkuva kusiputka Kurvin kaarteen takana on syystäkin muuttunut salonkikelpoiseksi, trendikkääksi burgerjointiksi Helsingin keskustassa, on paikasta lähtenyt jokin tietynlainen ilo. Siinä missä vanhassa paikassa sai pelätä prätkäjengiläisiltä näyttävien kokkien hikikarpaloiden putoavan grilliin tai valmistautua kuulemaan rehellista ja reilua vittusaatanaa tiskin takana jonkin mennessä pieleen, on nyt tilalla kliininen, nuorten ja nättien, kuin 2010-luvun 90210:sta repäistyjen ravintola-ammattilaisten tarjoama elämys, joka voisi olla mistä tahansa ketjuravintolasta.

Social Burgerjointista tuntuu itselleni kadonnut sana social, jossa ruoan ulkopuolinen kokemus on korvautunut tusinaravintolan kulisseilla, joilla ei ole enää mitään tekemistä sen alkuperäisen kokemuksen kanssa. Kokemusta voisi verrata helvetin hyvään indie-elokuvaan, jonka hollywood on napannut ja tehnyt siitä oman lattean versionsa.

Ja kuten sanottua, kaikki tämä on todellakin selitettävissä sillä, että ketjuksi muodostettaessa ravintolan PITÄÄ olla lähestyttävissä helposti kaikkien kansanosien myötä (varsinkin Suomen kokoisessa maassa), mutta en silti voi olla kaipaamatta ronskimpaa ja tietyllä tavalla räkäisempää otetta tekemiseen.

Mutta vaikka täällä nyt vanha setä nillittääkin asiasta, on kuitenkin muistettava että tuote on tärkein. Ja se on edelleen tikissä. 5/5.

P.S: Ai niin vielä ne vitun surinaletut, joiden merkistä tietää että annos pitää itse hakea tiskiltä. Voisiko ne kieltää lailla?

[vifblike btntype="html5"]

NO Pizza

NO Pizza

Suomalainen Kotipizza kertoi jo viime vuoden puolella avaavansa uuden konseptimyymälän Helsingin ytimeen. No Pizzan on tarkoitus ennakkotietojen mukaan olla vain ja ainoastaan konseptiravintola, eikä muita ravintoloita Suomeen tule, jolloin ketju ei tule kilpailemaan Kotipizzan kanssa.

Koska paikka avasi tänään, olin 20 minuuttia avaamisajan jälkeen asemissa. Henkilökuntaa oli asemissa enemmän kuin asiakkaita ja ystävällinen henkilökunnan jäsen ohjasi minut puolen metrin päähän kassaneidin palveltavaksi. Hiljainen äänenvoimakkuus (paitsi musiikissa) ja laajamittainen älämölö aiheutti palvelutilanteessa kiinnostavan dialogin, koska kuulin vasta hetken päästä, että palvelua sai vain englanniksi.

Erikoista on se, että koko palvelutilanne vaikuttaa kuin internetin ”osallistu kilpailuun ja voita iPhone”-yhteystietokalastelut olisivat siirtyneet pizzaravintolaan. Ensimmäisenä annat nimittäin puhelinnumerosi, jonka toki joudut lausumaan ääneen jonossa. Sen jälkeen, edelleen jonossa töröttäen odotat varmistusta puhelimeesi ja annat tekstiviestillä saapuneen varmistuskoodin kassaneidille. Hän ottaa vasta nyt sitten tilauksesi vastaan ja pääset maksutilanteeseen. Tämän jälkeen saat kuitin ja sinulle kerrotaan, että voit mennä pöytään odottamaan, puhelimeesi tulee viesti kun pizza on noudettavissa tiskiltä.

Tasan seitsemän minuutin päästä puhelimeen tulee viesti. ”Your order 1082 at NoPizza is ready for pick-up”.

Löntystelet tiskille, kukaan ei ole valmiina pizzasi kanssa vastaanottamassa sinua. Vieressä joku puhuu kahden asiakkaan kanssa yleisesti pizzoista ja huomaat heidän välissään pepperonipizzan (12e). Ehkä tämä on minun? Kysyt ja varmistat – sekä karkaat helvetinmoisen pizzalapion kanssa läpi ravintolasalin takaisin pöytääsi.

Tämä on lähinnä sitä, mitä olen kuvitellut pizzatarjoilijan työn olevan. Paitsi en hymyile. Tosin eivät kaikki pizzatarjoilijatkaan.

Pöydässä huomaan, että pizzan ja lapion välissä on vain pizzaleikkuri, siispä etsimään veistä ja haarukkaa. Löytyvät läheltä roskiksia, jolloin havaitsen, että kuinkas muuten – tietenkin konsepti odottaa minun myös siivoavan oman pöytäni.

Tämä arvostelu voisi olla laaja käsittely siitä, millainen No Pizzan pizzat ovat, mutta tiivistän sen lyhyeen listaan.

– taikina: 4/5
– täytteet; 3/5
– muoto: Hipsteriys Maximumous

Pohjimmiltaan No Pizzan muotoonsa venytetty lätty on ”ihan okei”. Se ei tee pizzanteosta yhtään seksikkäämpää, mutta yhdistettynä kouluruokalamaiseen syöttöläpalveluun, tipan verran ylihintaiseen hinnoitteluun ja hipsteriseksikkääseen atmosfääriin, jossa edellisten ominaisuuksien olemassaoloa tasoitetaan jumputtamalla kaiuttimista uusimpia rap- ja R&B-hittejä, ettei kukaan huomaisi ravintolan tärkeimpien ominaisuuksien (palvelu & hinta-laatusuhde) puuttuvan.

Olen selkeästi wanha ja kaipaan liikaa tavallisia, rehellisiä ja laadukkaita kokemuksia. Ensi kerralla antakaa minulle Special Opera (10,90e), tarjoilkaa se pöytääni ja olen paljon tyytyväisempi.

[vifblike btntype="html5"]

Luckiefun’s Restaurant

Luckiefun’s Restaurant

Olen jo sitä kaliiperia, että muistan kun sushi tuli Suomeen. Vituttaa ajatellakin, kuinka skeptisesti siihen suhtauduttiin 20 vuotta sitten, mutta vaikka sushi ei ole pizzan tai hampurilaisten tavoin lähes kansallisruokamaisessa asemassa, on se kuitenkin juurtunut suomalaiseen ravintolaskeneen jäädäkseen.

Tänään seuralaiseni toiveiden mukaisesti myöhäiselle lounaalle kohdistui katse Luckiefun’s Restaurantiin, eli Kaivokadulle rautatieaseman välittömään läheisyyteen. Paikka itsessään oli täysin tuntematon, mutta kuulemma kiitelty, joten odotukset ovat myös sen mukaisia.

Ravintolalla on kaksi buffetkonseptia. Hinnaltaan 12,90 euron arvoinen lounasbuffet, joka jatkuu aina klo 17 asti – ja sen jälkeen viisi euroa arvokkaampi iltabuffet aina klo 22 asti.

Luonnollisesti itse astelin sisään ravintolaan 17:02, koska toki halusin maksaa enemmän.

…ja edellinen oli sarkasmia. Kyllä kyse oli vain siitä että kävelen liian hitaasti ja olen laiska.

Jokatapauksessa, ravintolakäynti ei saanut parasta mahdollista alkua. Ahtaan tiskin takana oleva asiakaspalvelija puhui huomioimatta sisääntuloani puhelimeen melkoisen äänekkäästi ja vaikka toinen baarin työntekijä vitriinien takaa huikkasikin tervehdyksen, ei puhelimeen puhunut henkilö tehnyt elettäkään väistääkseen jotta toinen, vapaana ollut asiakaspalvelija olisi päässyt ottamaan maksuani vastaan. Hiukan häkeltyneenä tilanteesta ehdin jo pohtimaan mahdollisuutta poistua, mutta hetken päästä sain häirittyä läsnäolollani puhelua sen verran, että maksu suoritettiin ja operaatio sushirynnäkkö voi alkaa.

Koska kompetenssini ei riitä arvioimaan susheja riittävän yksityiskohtaisesti, teen nyt satunnaisia, listamuotoisia huomioita tarjonnasta:

1.) Tarjonta oli laajaa. Pöydässä oli yhtäaikaisesti yli 20 erilaista sushia.

2.) Perinteisten makirullien ja muiden perinteikkäämpien versioiden määrä oli yllättävän pieni.

3.) …koska jotenkin itselleni jäi suuresta osasta tarjontaa hiukan kikkaileva fiilis.

4.) Buffettiin kuului myös virvoitusjuomat, joista plussaa. Toki tavalliseen tapaan, tarjolla olevat juomalasit ovat täälläkin pikkuruiset.

5.) Sushien rakenne oli kiinteää, eikä maanantaikappaleita tuntunut juuri olevan mukana.

6.) Tiloissa on myös iso karppilammikko, joka hersyttää henkilökuntaa varmasti lukemattomia kertoja päivässä irtautuvien ”emme tiennytkään että teillä sushi on näin tuoretta!” -tyyppisten letkautusten myötä.

Yleisesti ottaen siis, paikka tarjosi ainakin itselleni ihan ok tasoisen buffet-kokemuksen ja jäin pohtimaan, että onko Helsingissä edes huonoa sushibuffetia? Tai erityisen hyvää? Onko sushibuffetien kohtalo aina susheista puhuttaessa olla keskinkertaisia? Onko Helsingissä toimivaa kaiten-sushiravintolaa? Jos on, niin missä?

HIrvittävän paljon kysymyksiä.

[vifblike btntype="html5"]

Classic American Dinerin BLT

Classic American Dinerin BLT

Tämän päivän pika-arvostelun kohteena oli Classic American Diner Citykäytävä, jonka ruokalistalta valikoitui absorboitavaksi klassinen BLT.

Jos ette paikassa ole käyneet, niin ravintola on varsin hyvä esimerkki siitä, missä kitch-mittaria olisi kannattanut tarkkailla hiukkasen pidempään. Näin härmäläisen mielestä näin syvälle menevä Amerikka-meininki tuottaa aina välitöntä myötähäpeää, mutta ravintolaan mennään syömään eikä laukomaan mielipiteitä sisustuksesta.

Paikan BLT-annos on melko muhkea, joten siitä riittää helposti kahdelle pikkunälkään. Pekonia on riitävästi ja maut ovat mukavasti tasapainossa. Leipä on paahdettu rapeaksi kuten kuuluukin ja majoneesia ei ole liikaa. Ranskalaiset on hyvin maustettu, mutta rapeuden kanssa on vähän niin ja näin.

BLT:nä American Dinerin setti on aika tyylipuhdas suoritus, eikä 16,10e hinta tunnu aivan hirvittävältä ryöstöltä. Sitävastoin limonadin hinta (3,90e / 0,33L) sitä on.

[vifblike btntype="html5"]