Ajoittainen illanvietto kavereiden kesken on aina hyväksi ja tällä kertaa suuntasimme Ravintola Messeniukseen, joka on ollut omalla ”pitäisi käydä” -listallani jo lähes kymmenen vuotta. Paikka on jotenkin vaan jäänyt unohduksiin Taka-Töölön sivukaduille ja nauttii varmasti omanlaisestaan maineesta juuri lähialueilla aina 1930-luvulta lähtien.
”Taka-Töölön Kosmos” on nimike, jota ravintola itse nostaa esiin historiastaan, joten ainakin lähtökohdat ovat kunnossa.
En ole varmasti yksin, jos sanon hyljeksiväni keittoja todellisena vastauksena nälkään. Sen sanottuani, ei ole myöskään ihme, että jos ravintolan nimi on ”Liemi” (tai sinnepäin) niin se ei myöskään kuulosta kovin houkuttelevalta. Siitä huolimatta, muistan muutamienkin vuosien takaa kerran, kun kokeilin nopeasti LieMi-ravintolan tarjontaa Kalliossa ja olin muistaakseni ihan vaikuttunut. Ja humalassa.
Nyt kun olemme virallisestikin kesän puolella, olin kaivanut fillarin varastosta ja hurautin sillä Töölöön myöhäiselle lounaalle ja sattumalta matkan varrelle osui juurikin mainitun ravintolan Töölön sivukonttori. Ovessa oli varoituksia koronasta ja ruokalista – josta vilaukselta tajusin löytäväni parikin kiinnostavaa annosta – joten ei muuta kuin sisään.
Helsingin yöruokakulttuurin yksi pitkäaikaisimpia ilmentymiä ovat eittämättä grillit, eli snägärit. Ne ovat katoavaa kansanperinnettä, joiden jonoissa on alunperin niin tapeltu kuin naitukin. Tälle vuosituhannelle saavuttaessa ne ovat entistä enemmän keskittyneet palvelemaan yön myöhäisiä kulkijoita.
Olin itse taannoin tuollaisella vierailulla eteläisissä kaupunginosissa, kun huomasin yöllä olevan vallan mukava kävelyilma. Siispä päätin kävellä Frank-matkan päinvastaiseen suuntaan ja sen loppumetreillä, eli noin kolmen aikaan yöllä – päätin pysähtyä Oopperan Grillille.
Paikka on jokseenkin tunnettu piireissä kiekonpelaajien kantapaikkana, joka lienee kerää viikonloppu-iltaisin terassille ja lähipusikoihin kytikselle myös nälkäisiä missejä, muotibloggaajia ja muotimissi-influencer-bloggaajia. Ravintolan ruokalistassa tämä ei juuri erotu ja se onkin varsin suoraviivainen, keskittyen lähinnä burgereihin ja uppopaistettuihin puolivalmisteisiin.
Aurinkoisena kesäiltapäivänä terassilla on neljä ihmistä, enkä usko sisällä viihtyneen ainakaan yhtään sen enempää. Muistelen syöneeni paikassa joskus aiemmin hyvän, mutta ylihintaisen juustoburgerin, joten valinta kohdistui siihen (15,90e).
Lautasen saapumiseen menee hiljaisuudesta huolimatta 15 minuuttia, mikä ei välttämättä ole huono asia. Annoksen yleisilme valitettavasti ei aiheuta kuitenkaan hurraahuutoja, vaikka lankulta tarjoaminen tuokin kivan säväyksen pienelle, sisälläni asuvalle puusepänalulle. Ensivilkaisulta kuitenkin on helppo todeta, että burgerin remoladekastike ja viherosasto on lähtökohtaisesti väärin. Tiedän – olen juustoburgerfanaatikko (kuten olen myös fish & chipsien ja wieninleikkeen suhteen), mutta näissä ruoissa on kaikissa se yhteistä, että yksinkertaisuus on kaunista. Kastiketta on kolmannes liikaa ja se vetistää yleistuntumaa burgerissa huimasti. Maku on kuitenkin kohdallaan, mutta sekin latistuu kun huomaa burgerin haalistuneen hetkessä heti tarjoiltaessa – burgeria ehtii syömään noin kolmanneksen ja lämpimästä ilmasta huolimatta, pihvin lämpötila on laskenut salaatin tasolle. Pihvi on myös täysin ylikypsä ja sen pinnasta tuntuu unohtuneen mausteet. Hiukan ristiriitaista kyllä, mutta muiden täytteiden maku on toisaalta kohdallaan, mutta ei edusta minulle sitä juustoburgeria jonka ajattelin tilaavani.
Lisukkeranskalaisissa on myös parantamisen varaa, mutta ainakin niiden suola on kohdallaan ja pinnasta löytyy jopa rapeutta. Hetki lisää rasvakeittimessä ei silti olisi haitaksi.
Paikan ehdoton plussa on kuitenkin palvelu. Erittäin reipas ja ystävällinen tarjoilija huomioi välittömästi alueelle käveltyäni, toi nopeasti myös ruokalistan ja mikä parasta – tarkkaili tilannetta huomaamattomasti, sillä sain myös laskun odottelematta turhaan. Ravintolalle tiedoksi, jotta kiitokset voidaan ohjata oikeaan paikkaan – vierailin siis paikanpäällä 17.6. klo 17.30.
Luette tän kuitenkin.
Ja kun luitte edellisenkin, niin luetta varmasti tämänkin. Kaikenkaikkiaan, Hook – burgerinne ei anna hirvittävästi aihetta uuteen vierailuun. Burgerin perusrakenteessa on tehty muutamia perustavaa laatua olevia virheitä ja siksi tason parantamiseen on vaikea uskoa. Tälle nykyiselle tasolle päästäkseen voi oikeastaan heittää sokkona tikkaa ja osua mihin tahansa burgeria tarjoavaan ravintolaan. On kuitenkin sanottava, että katastrofi ei tämä kuitenkaan ole, josta syystä 2/5 on oikea arvosana.
Annos itsessään on tosin ravintolan valitseman hinnoittelulinjan mukaisesti hiukan korkeahko (16,50e), mutta toisaalta se tarjoaa ruokalistalta annoksen joka osuu siihen strategisesti fiksuun 15-20 euron hintaluokkaan. Toki muitakin on, mutta kuten aiemmin kerroin, muutoin lista vaikuttaa kovin kalliilta koettuun laatuun nähden.
Annos saapuu pöytään kiireisessä illassa noin 25 minuutin päästä tilauksesta ja osoittautuu melko hillityksi, jopa pienikokoiseksi. Tyyli on kuitenkin ominaisen klassinen, muutama lihapulla, taiteellisen rajoitettu kouraisu perunamuussia ja ruskeaa kastiketta. Sivusta löytyy suolakurkkuja ja päältä vähän vihreää.
Lihapullien konsistenssi on klassinen, purutuntumaa on, mutta ikenet eivät kohtaa kumipullaa, vaan säännöllisesti murenevaa, kypsäksi paistettua ja haudutettua lihapullaa. Mausteita olisi voinut olla hiukan enemmänkin, mutta kastike ja toimiva perunamuussi pelastavat tilanteen helposti.
Kokonaisuuten Viiden Pennin lihapullat eivät pääse kaupungin parhaimpien joukkoon, mutta eivät ole millään tasolla huono esitys. Hiukan korkea hinta pudottaa liian pienen annoskoon kautta puolella tähdellä, joten 3,5/5 on oikea lopputulos.
Listalta valikoitui lupaavalta kuulostava Urheilijan Leike (20e) jonka valitsin sen potentiaalisen ensivaikutelman, mutta myös wienerleikemäisyyden vuoksi. Paneroitu porsaanleike, ananasta (!) ja bearnaisekastiketta (!!!). Pyysin viimeisimmän erikseen, koska pohdin sen todennäköisesti muuttavan leikkeen mössöksi ja peittävän sen maun alleen. Ruokajuomaksi 0,5 virvoitusjuoma maksoi kätevän 4,70 euroa, jossa siinäkin on hitunen rahastusta.
Annos saapui pöytään 10 minuutissa, jona aikana ehdin katsella ympärilleni ja todeta ravintolan sisustuksen ja muun atmosfäärin olevan ihan miellyttävä ainakin omaan silmääni. Tämä olisi todennäköisesti juuri sellainen paikka, missä itse viihtyisin luvattoman paljon, jos se olisi taloyhtiöni alakerrassa.
Myönnän, olin 20 euron hintaisen porsaanleikeannoksen osalta jokseenkin latautunut ennakko-odotuksella ”jaksanko syödä kaiken”, mutta olin vähän pettynyt annoksen kokoon. Toisaalta tähän mennessä olen nähnyt jo monta minimalistisempaakin annosta isompaan hintaan, joten ei tämä nyt ihan katastrofi ollut. Ravintolan yleiseen hintatasoon nähden tämän olisi voinut kuvitella olevan isompikin, mutta ilmeisesti paikka ei kilpaile raksamiesannoksilla muutenkaan.
Leikkeen lisäksi annoksesta löytyy muutama purkkiananasrengas, erittäin kohtuulliset lankkuperunat ja tosiaan, erikseen pyydettynä bernaisekastiketta.Viimeisimmän kohdalla sitä kokeiltuani kävi kuitenkin todella mielessä, että mitäköhän ihmettä tämän kehittelijä on oikein ajatellut. Ylipäätäänkin kaikki kastikkeella tarjoiltavat leivitetyt leikkeet ovat rikos ihmiskuntaa vastaan, mutta että niitä pitää ehdointahdoin keksiä lisääkin? Eikö havaijinleike olisi vaan riittänyt ja bearnaisen voinut jättää keittiöön? Sinänsä kastike on ihan hyvää, mutta toimii lähinnä jos syöjä kokee leikkeensä olevan liian kuiva.
Sillä sitä se kyllä on. Itse idän usein vähän kuivemmasta pinnasta, sillä se tarjoaa myös rapeutta ja parempaa suutuntumaa, mutta tämä on aivan sillä rajalla, onko leikkeen pinta jo käristelty rasvassa takaisin korpuksi. Pinta on kuitenkin erittäin tasainen, eikä palaneita pintoja näy. Tästä syystä täysin syötävää kuitenkin ja kutittelee kivasti omaa kitalakeani – eikä makukaan aluksi ollut mikään hullumpi.
Niin. Aluksi.
Tämä annos nimittäin on ensimmäinen, joka on saanut kyseenalaistamaan oman arvostelukäytäntöni. Normaalisti kiinnitän huomiota annokseen kirjoitusta silmällä pitäen vain ensimmäisen noin 10 minuutin ajan ja sen jälkeen kiinnitän huomiota ihan milloin minnekin – tänään siinä sivussa sähköpostiani hoitaen ja hassuja meemejä feispuukista selaten siihen, että leike tuntui jo sitkeältä. Epäilin sen ensin johtuvan vaan jäähtymisestä, mutta kun pääsin viimeisiin paloihin, huomasin sen olevan vaan osaltaan raaka. Todennäköisesti se puolikas, mikä oli tuntunut sitkeämmältä, oli sekin pääosin raakaa.
Ja ei, vaikka pidänkin tartarista ja siisteistä sisäpossuista, on raaka possunleike aikalailla epämiellyttävien tarjoiltavien listalla. Toisaalta, jos bearnaisekastike olisi ollut lautasella sotkemassa kokonaisuutta, en ehkä olisi sitä koskaan huomannutkaan. Jokatapauksessa, syöminen jäi sikseen, mikä sinänsä oli harmi – koska vielä jäi vähän nälkä.
Uskon, että kyse on vain ihan vahingosta – kuten niin asia usein onkin, mutta tällaisesta herää kieltämättä kysymys. Kuinka vaikeaa on leikkeen kypsentäminen läpikotaisin? Kyseessä on kuitenkin täydellisen oikeaoppinen, ohueksi nuijittu tasainen leike, jossa 5/5 kullanruskea leivitys.
Ja silti. Raakaa possunlihaa.
Hirveän vaikea antaa Viidelle Pennille ja sen annokselle tämän kokemuksen perusteella mitään muuta arvosanaa kuin 1/5. Toisaalta annoksessa on kuitenkin potentiaalia, mutta myös hinta tuntuu annoksen yleiseen laatuun nähden ylihinnoitellulta. Viidentoista euron hintaisena (ja kypsänä) tämä olisi oiva lisä mihin tahansa baari-iltaan, mutta silloinkin bearnaise kannattaa ottaa jossain muualla kuin valmiina leikkeen päällä.
Ja ne ananakset voi laittaa vaikka pizzaan.
Siksi Daddy Greens Pizzabarin Marinara-pizza oli ihan tervetullut kokeilu, sillä jos pizza viedään ihan perusjuurilleen tekemättä siitä vain pelkkää leipää, ei tämän yksinkertaisemmaksi sitä voida tehdä. Marinarassa kun on vain tomaattikastiketta ja valkosipulia. Plus tietysti muutamia muita valikoituja mausteita.
Daddysin pizzapohja on tehty todella ohueksi, mutta se on silti todella tiivis. Erinomainen käsin syötävissä oleva pizza, josta leikattu viipale kestää helposti lerpahdustestin. Jopa siinä määrin, että en ihmettele jos joku tästä syystä pitäisi pohjaa jopa sitkeänä.
Maku on kuitenkin erinomainen. Taikinassa maistuu paitsi tuoreus, myös lievä hapan maku. Se ei myöskään jätä sormenpäihin rasvaista tuntumaa, vaan ainoastaan pinnasta irtoavan jauhon.
Marinara-kastike on selvästi tehty talossa ja oletettavasti samaa kastiketta käytetään kaikissa muissa paikan pizzoissa. Valkosipulia on sopivasti ja tomaateissa on tuoreutta. Kysyttäessä henkilökunta kertoi kastikkeeseen käytettävän San Marzano -tomaatteja.
Omasta mielestäni tässä muodossa pizza ei oikeastaan ole ”kunnollinen” pääruoka, vaan jaettava alkuruoka. Marinara on siis verrattavissa bruschettaaan/valkosipulileipään, joka valmistetaan koko pöydälle alkuruoaksi tai oluen kanssa nautittavaksi palanpainikkeeksi. Vaikka ero on minimaalinen esim. Margaritaan, niin kyseessä on lähinnä henkilökohtainen nyanssiero.Siitä huolimatta tämä näytti, että Daddy Greens Pizzabarin pizzapohjat toimivat ja on enää makuasia mitä siihen haluaa itse päälle laittaa.
Kevyesti 4/5 pizza, kenties 5/5. En tiedä vielä. Paikka tarvinnee toisen käynnin.
