Tänään kohteeksi osui Viisi Penniä, tuolla vilkkaalla Mannerheimintien osuudella, joka ei ole tunnettu ainakaan hyvästä ravintolatarjonnastaan. Lähdin erikseen tuota kokeilemaan kahdesta syystä. Ensinnäkin siitä, että joku teistä lukijoista joskus kehoitti kokeilemaan paikkaa, muistaakseni jopa sen wienerleikettä (sellaista ei ole listalla) – ja toisekseen siitä, että päivä oli siihen mennessä ollut jokseenkin levoton, enkä kokenut saaneeni mitään järkevää aikaiseksi.
Myönnän, muistan lapsena jostain sarjakuvalehdestä lukeneeni ruudun, jossa hahmo on tilannut tartarpihvin ja ihmettelee sitä hyljeksivästi. Muistan myös sen tunteen, jolloin nyrpistin nenääni ajatuksellekin raa’an lihan (tai kalan) syönnistä.
Siitä on hetki vierähtänyt aikuistuessa, mutta varsinaisesti ensimmäisestä tartar-pihvistä on vain yksi aikaisempi kokemus, eikä se ollut kovin hyvä. Tästä on aikaa kymmenisen vuotta. Neljä vuotta sitten eräs keittiömestari (kiitos vaan P.L.) hakkasi saaressa puukonselällä alle puoli tuntia aiemmin kauppahallista ostamaansa naudanlihaa litteäksi, ripsautti päälle vähän suolaa ja antoi sen maistettavaksi. Tajusin silloin, että kyse on enemmän lihan laadusta kuin kypsyysasteesta.
