Muutama vuosi sitten espoolaisen panimon nimeä kantava ruokaravintola avasi ovensa myös Mannerheimintiellä, Stockmannia vastapäätä – aivan kolmen sepän patsaan vierellä. Siinä on sitten kesällä hyvä tuijotella terassilta vihreitä pakaroita, olutta hörppiessä – nih.
Muistan käyneeni paikanpäällä Espoossa ensimmäistä kertaa syömässä kesällä 2018 ja pitäneeni paikan tarjontaa ihan mukiinmenevänä. Sen jälkeen kokemukset Fat Lizardin ruokatarjonnasta ovat jääneet vähemmälle, josta syystä singahdin iloisesti sisälle paikan ovesta huomatessani lounastarjoilun jo alkaneen.
Ravintolan baaritiski sijaitsee osapuilleen samassa paikassa, mistä vuosikymmenten ajan epätoivoisesti etsin joululahjakirjoja Suomalaisesta Kirjakaupasta. Jälleen kerran, tuo tuttu tunne hiipi mieleeni yrittäessäni etsiä katsellani tarjoilijaa tai jotakuta muuta henkilökunnan jäsentä, joka olisi valmis ottamaan tilaukseni vastaan. Palvelun saaminen tuntui heti alusta lähtien niin kaukaiselta toiveelta, että laitoin kännykästäni ajanoton käyntiin. Kuten lopulta ilmeni, palvelun saamiseen kesti minuutin kauemmin kuin ruoan saamiseen tilauksesta pöytään. Vallan erikoista ja kertonee henkilökuntapulasta tai vain vajaasta resursoinnista.
Lounaslistalta tarttui valinnaksi kuitenkin Fat Cheese Burger (15 €) ja 0,4 L lasillinen virvoitusjuomaa (4 €) ja ruoka saapui todella koruttomasti pöytään heitettynä. Tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että en ole hetkeen saanut näin välinpitämätöntä palvelua, mutta ehkä asiakaspalvelijalla oli huono päivä tai lounastuntien työtaakka oli päässyt yllättämään. Kello 14 jälkeen iltapäivällä paikka oli kuitenkin käytännössä tyhjä.
Ensivaikutelma annoksesta oli kuitenkin hämmentävä. Tässäkö kaikki? Unohtuikohan tästä jotain? Sainko vahingossa lastenannoksen? Annos on nimittäin todella pieni. Jopa ranskalaiset on välinpitämättömästi heitetty lautaselle ja niiden päälle on ruikittu ranch-kastiketta. Lopputulos on visuaaliselta kannalta jotain mitä kuusivuotias voisi kasata itselleen ruotsinlaivan buffettipöydästä.
Vaikka hampurilaisessa käytetyt ainesosat vaikuttavat kiinnostavalta, on lopputulos OG juustohampurilais-enthusiasteille varsinainen kauhistus.
Hampurilaisen suunnittelussa on tehty alusta lähtien se emämunaus, että siinä on tavoiteltu korkeutta syötävyyden kustannuksella ja vaikka painoa siitä löytyy, ensivaikutelma siitä on kuin saisi eteensä maistelupalaksi tarkoitetun sliderin. Kyhäelmää on täysin mahdotonta syödä käsin sotkematta itseäsi, pöytää ja lähimpiä istuintovereitasi.
Kun sitten olet oikean geriatrikon tapaan käynyt hakemassa ne ruokailuvälineet (ja väistänyt kiireissään sinkoilevaa tarjoilijaa), päädyt raapimaan hampurilaista syötävänkokoisiksi palasiksi. Tässä ravinnon absorbointiprosessissa, josta joissakin paikoissa käytetään nimitystä ruokailu – lopulta tajuat hampurilaisen ainesosien olevan yllättävänkin hyviä. Tosin pihvin paisto on lipsahtanut raa’an puolelle, mutta se osittain makuasia.
Harmi vaan, että niistä toteutettu kokonaisuus ontuu ja pahasti.
Fat Lizardin cheeseburger on klassisesta juustohampurilaisesta hyvin kaukana. Ehkä 20 vuotta sitten tämä olisi ollut Helsingissäkin ravintolaburgereiden terävintä kärkeä, mutta vuonna 2023 jolloin burgerskene on ottanut vuosittain valtavia loikkia eteenpäin, tätä vaivoin voi hampurilaiseksi sanoa.
Tottakai, puritaanit – kuten minä – voivat lohdutuspalkintona keksiä sämpylöillä eristetyille jauhelihapihveille kiertoilmaisun ravintolahampurilaiset, mutta se ei tässä kohtaa välttämättä lohduta.
Fat Lizard kuuluu paikkoihin joista haluaisin pitää yhtä paljon kuin samaa nimeä kantavista oluista. Tämä kokemus ei kuitenkaan tahtotilaa tuo lähemmäksi, sillä tällä kokemuksella oikeastaan kaikessa oli jotain pielessä. Niin ruoassa, hinta-laatusuhteessa kuin palvelussakin.
Yritin näin lopuksi kovasti miettiä, voinko antaa tälle edes lohduttavan 2/5 arvosanan.
En voi.
Tämän kokemuksen perusteella Fat Lizardin lounas tuntuu huijaukselta. Raaka-aineiden perusteella potentiaalia olisi hyvään keskiluokkaan, mutta siihen se yritys sitten jää. 1/5