Ravintola Kannaksen jättileike

Ravintola Kannaksen jättileike

Sydän- ja verisuonitautitoimistosta päivää. Meillä on teille kerrottavaa. Pääsette nimittäin kerralla riskiryhmään syömällä tämän eräästä helsinkiläisestä ravintolasta löytyvän annoksen.

TARINA JÄTTILEIKKEESTÄ

Oli hyvin lauha ja kesäinen syyskuun perjantai-ilta, kun kaksi seikkailijaa eksyivät pimeässä hohtavaan valopilkkuun nimeltä Seurusteluravintola Kannas. Molemmat herroista totesivat olevansa jo kylläisiä, mutta silti silmissä siinsi kylmä huurteinen. Ystävällisen henkilökunnan osoittaessa istumapaikan ravintolan ikkunalooshista, löytyi pöydältä myös ruokalista.

Ja kas, muutamien minuuttien jälkeen kuului jo: ”pitäiskö sittenkin ottaa jotain syötävää?”

Lukemattomien ”tossa olis noita pieniä naposteltavia”, ”hei eiks oopperaleipä oo sellanen pikkusyötävä?” ja muiden samankaltaisten varovaisesti lausuttujen tunnustelujen jälkeen toinen päätyi hiukan viime kuukausien harrasteensa kohteen kaltaiseen jättileikkeeseen, jonka maustevaihtoehdoista päätyi valkosipuli- ja sardelli-sitruunavoista jälkimmäiseen. Ajatellen tietenkin kumman tahansa olevan hiukan kummallinen ratkaisu leivitettyyn leikkeeseen, mutta maassa maan tavalla ja ravintolassa keittiömestarin.

Jättileike saapui pöytään alle varttitunnissa ja voi pojat, voin tuoksu saavutti pöydän ennen tarjoilijaa.

Annos oli sanalla sanoen valtava ja se oli kruunattu kahdella maustevoinapilla. Yhdessäkin näistä oli suunnilleen sama määrä voita, jota itse käytän ehkä puolessa vuodessa.

Tämän lisäksi annoksen leivitys tuoksahti ja myös maistui hyvin voimakkaasti voille. Ei siis jäänyt epäselväksi, miten jättileikkeen rapea pinta oli possunleikkeen kuoreksi saatu. Kolmannen nuuhkauksen kohdalla yksi valtimoistani tukkeutui.

Annoksen valtavan (300g) leikkeen alta löytyi kolme suolakurkun räävikettä, sekä iso kasa melko keskinkertaisesti paistettuja ranskalaisia perunoita – ja niiden ketsuppikulho. Mitään salaatin kaltaistakaan (ellei selaiseksi lasketa maustevoihin tökättyjä persiljoita) ei annoksesta löydy, mutta ravintolan asenteen huomioon ottaen, ei sellaista juuri tarvitsekaan.

Leike oli jätetty hiukan punertavaksi sisältä, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Possunleikkeessä itse tohtisin nähdä läpikypsää lihaa, mutta hyvässä raaka-aineessa en karsasta vähän puoliraakaakaan.

Itse annos on siis, kuten tästä tekstistä saattaa arvatakin, hyvin suoraviivainen ja kaunistelematon. Jopa tyly. Tämä ei siis ole missään tapauksessa mitään terveys- tai trendiruokaa, vaan vaatii syöjän jolla on (epä)terve ruokahalu ja mieluusti myös telakkaduunarin työrutiinit. Maussa maistuu vahvasti suola ja aito voi, eikä niiden lisäksi suuhun tulvahda muuta kuin ihan hyvin onnistuneen leivityksen tekstuuria – mikä syöjästä riippuen on hyvä tai huono asia. Itse mieltyisin vähän hillitympäänkin kansallismausteidemme käyttöön, mutta arvostan asennetta tästä huolimatta.

Ja ei, niille jotka nyt uteliaana ajattelevat sitä kuitenkin, tämä ei missään tapauksessa ole wieninleike. Hyvin vahvasti suomalaistettu versio (19,50e) siitä kenties, mutta paljon vahvemmin mielipiteitä jakava annos kuin mikään koskaan tätä ennen.

Valtavaan nälkään 5/5, mutta jos ravinnon absorboinnin seassa haluaisit maistaakin jotain – 2/5.

[vifblike btntype="html5"]