Neljännenkymmenenkuudennen wieninleikkeen kävin nauttimassa puolivahingossa tänään, kun velvollisuudet kutsuivat pikaisesti Vantaan rajan suuntaan. Koska myös lounas oli jäänyt välistä, osui kartalta silmään Puistolassa sijaitseva Ravintola Pelimanni.

Puistola ei kuulu omiin lempikaupunginosiini. Itseasiassa, sen olemassaolon unohtaa aina sillointällöin, ennenkuin näkee jonkin kyltin taas sinne osoittavan. Käynti paikassa on kuin Pohjanmaalla. Tämä on aluetta, jossa pihoilla kasvaa raparperia ja herpes siirtyy naapurilta toiseen. Ei siis aluetta, josta kuvittelisi löytävän mitään järkevää ruokaravintolaa.

Ja voi pojat, ensiarvaukselta olin myös oikeassa kaartaessani ravintolan viereiselle parkkipaikalle. Perätien päässä sijaitseva, jostakin 1970-luvun kekkosvuosilta peräisin oleva puoliksi kompostoituvassa tilassa oleva talorykelmä, jota kenties joskus on sanottu ostariksi. Viereinen talo on myös joskus ollut ravintola, joka on sen jälkeen ilmeisesti palanut, kokenut ilkivaltaa ja kenties palanut uudestaan. En tiedä kauan se on ollut siinä tilassa, mutta pelkäisin kysyä asiasta joltakin paikalliselta. Se saattaisi vahvistaa tunteen, että ketään ei vaan kiinnosta. Puistola – alue jonka suurin etu on se, että se sijaitsee Helsingissä.

Ravintolan julkisivu antaa ilmi monia asioita. Terassioluet ovat tässä paikassa kova juttu ja aurinkoisella säällä, lomakauden ollessa kiivaimmillaan paikalliset viihtyvät taatusti täällä juomassa pilsnereitä. Sisäänkäyntiä vartioi myös kaksi portinvartijaa, jotka osoittavat omistajien olevan Karjalaa idempää kotoisin. Muutoin ensivaikutelma valmistelee satunnaista matkailijaa sisällä odottavaan, sillä paikka on yksi niistä monista, jotka ovat jämähtäneet sinne 1990-luvun lamavuosien ravintolainteriööreihin. Kauhtuneet plyyshisohvat, tummaksi petsatut puupaneelit ja palapeilit tuovat valmiiksi masentuneille takuulla hetken, jossa kuka tahansa herää tajuamaan alkoholisimin olevan varteenotettava vaihtoehto peittämään elämän aiheuttamaa hämmennystä.

Rohkeasti tiskiltä wieninleikkeen (10e) tilatessani myös tuopillinen virvoitusjuomaa kaadettiin lasiin 1,5 litran pullosta. Vähän epäortodoksimainen tapa, mutta ehkä hanasta oli paine loppunut ja henkilökunta oli hakemassa puolen litran pulloja. Tai sitten ei.

Leikkeen saapumisessa kesti noin 10 minuuttia, jota edelsi reilut hakkaamisäänet keittiön puolelta. Ääni, joka aina tuo jokseenkin hyvän mieleen. Ensivaikutelmaltaan annos oli varsin moosesmainen, jossa leike jakoi salaatit tikkuperunoista kuin punainen meri. Erityispiirteenä (ns. WTF-ilmiönä) paikka tarjoilee winkkarissa anjoviksen ja kaprikset dippikupista – tapa, jota en oikeasti ymmärrä, mutta luo toki annokseen persoonallisen ripauksen. Salaatti on yllättävän tuore, tosin se ui salaattikastikkeessaan ja perunat ovat ohuita pakasteperunoita, jotka on friteerattu läpirapeiksi. Näistä siis ei mitenkään yllättävästi mitään sanottavaa, mutta…

…niin. Se itse leike. Se tosiaan hämmentää. Hintaluokassaan (siis 10e) se on suorastaan ilmiömäisen hyvin rakennettu. Leivitys on kohdallaan, josta toki pientä kuohkeutta puuttuu – mutta sen korvaa sopivan rapean kuiva pintakerros, jonka alta paljastuu höyrytetyn mehevää pintaa. Leivityksessä olisi saanut olla hiukan lisää suolaa, mutta kuten aina – on kyseessä enemmän makuasia. Ei tämä kuitenkaan mauton kokonaisuus ole. Käytetty porsaanliha on myös hyvälaatuista ja pelättyä narskuntaa ei hampaissa tunnu.

Voin nyt lopulta myöntää, tämän annoksen arvostelu on todella vaikeaa. Se on hintaluokassa, jossa normaalisti olen tottunut törmäämään aivan luokattoman huonoihin wieninleikkeisiin, mutta samalla se ei kuitenkaan ole täydellinen. Jos arvostelisin pelkästään hinta-laatusuhdetta, olisi tämä hyvin lähellä täyttä 5/5 leikettä, mutta koska heikkouksia kuitenkin on, sille on annettava 4/5 ja erittäin kova suositus, jos Puistolassa päin joku teistä liikkuu. Jos ravintolan henkilökunnasta joku tämän lukee, konkreettisina parannusehdotuksina neuvoisin tuomaan perunoihin vaihtoehdoiksi hyvän muusin ja/tai paistinperunat sipuli-pekonilla.