Helsingin Kalliossa sijaitsee yksi tämän kaupungin klassisimmista ruokaloista, nimittäin Ravintola Cella. Paikan maine on suhteellisen legendaarinen, pitkälti pohjautuen aikanaan paikassa vaikuttaneeseen kokkiin, joka itselleni toi aina mieleen Muppettien ruotsalaisen kokin. Hyvässä mielessä. Mies toi aina kyetessään ruoan itse asiakkaiden pöytään ja mitä ikinä mukanaan kantoikaan, vakiovitseihin kuului: ”Kenelle tuli tilliliha?”
Jokatapauksessa, en ole miehen poismenon jälkeen montaakaan kertaa Cellaan astunut, mutta olen mieltänyt sen edelleen konstailemattomana kalliolaispaikkana, jossa saa hyvää ruokaa suhteellisen edullisesti. Myös siksi suuntasin sinne tänään, kun kaipasin torstai-päivälleni lämmintä ateriaa.
Wieninleike kustantaa paikassa 17,90e, joka on suunnilleen linjassa paikan yleisen hintatason kanssa. Olin ilmeisesti päivän ensimmäinen (ja valtaosan vierailustani myös ainoa) asiakas, sillä saavuin paikalle varttitunnin ovien aukaisun jälkeen. Tilauksesta annokseen kesti hiukan yli 10 minuuttia ja annos saapui pöytään kuumana, kuten pitääkin.
Ensisilmäykseltä annoksessa iskee silmään valtava sitruunanpuolikas, joten happamuuspotentiaalista on Cellaa turha syyttää. Tästä riittää puristeltavaksi vaativammallekin ja vaikka tapa annostella sitruuna onkin huomattavasti parempi (ja anteliaampi) kuin valtaosalla viipaleen tarjoilevia ravintoloita, ei sopivankokoisella lohkolla ole voittajaa. Huomioitavaa on myös, että keittiö tarjoilee leikkeen klassisesti, eli ilman anjovista ja kaprista. Lisukkeena on myös juureksia, jotka tekevät erinomaisesti sen minkä juurekset lautasella ylipäätään tekevät.
Lisukkeista ei kuitenkaan paistinperunoita löydy, joka on valitettavaa, joten päädyin perunamuussiin. Erittäin fiksusti annos on rakennettu kuitenkin siten, että perunamuussi tarjoillaan lautaselle selkeästi leikkeen viereen eikä sen alle, jolloin leike pysyy kauttaaltaan oikeassa rakenteessaan. Muussi itse kuitenkin kaipaisi lisää voita, sillä sen maku on jokseenkin hailea, eikä siitä saa perinteisen muussin parasta vääntöä esiin. Se ei kuitenkaan ole missään tapauksessa huono, lähinnä hyvää keskiluokkaa. Rakenne on erinomainen ja persiljasilppu hyvä kasarihenkinen retrohäivähdys.
Leike itsessään on melko pieni, joka on lievä pettymys. Leivitys itsessään on tasainen – kuten myös paistopinnat, joskaan klassisesta kuohkeudesta ei voida puhua. Maussa on sopivasti suolaa ja rasvaa, jota vahvistaa reilu sitruunan happamuus.
Pohjimmiltaan annos on siis tasaisen laatuinen, hyvää keskiluokkaa oleva wieninleike, jossa on klassisia elementtejä ja hyvää menoa, mutta silti siitä jää vähän fiilis, että nyt ei aivan kaikkea tarvittavaa saanut. Kooltaan se jättää nälkäisemmän haluamaan lisää, joka ravintolaelämässä tottakai on hyvä jälkiruoan tarjoamisen osalta. Toisaalta se antaa myös varmuutta siitä, että keittiössä ymmärretään perusasioiden päälle ja vain pienissä makuasioissa on liikkumavaraa parempaan. Hyvästä hinta-laatusuhteesta on silti vaikea puhua, mutta hintansa arvoinen Cellan annos juuri ja juuri on. SIlti vahva 3/5.