Siitä ei ole kuin kuukausi – kenties puolitoista, kun asuntoni läheisen kebabpizzerian ikkunoihin ilmestyi ilmoitus paikan valtaavasta Villd-ravintolasta. Nimi, joka on joillekin merkinnyt tähän asti enemmän kuin toisille, mutta vaikka nimi on omienkin silmieni ohitse kulkeutunut, ei se hirvittävästi herättänyt uuh-aah-ooh -reaktioita. Mitä nyt vaan yhtenä todisteena taas siitä, että Kallion gentrifikaatio on saavuttanut yhden lakipisteensä.
Tältä osin ei siis liene ihme, että päättäessämme tämän viikonlopun illallispaikkamme olevan juurikin Villd, ei ennakkoasenteilta voinut välttyä. Kyselin kihlatultani, onko kotiin pakastimeen varattu pizzoja tai voidaanko tulla Hesen kautta himaan. Valmistautuessamme iltaan Kalliossa, nälkä kaiversi jo vähän sisuksia ja pelko fine dinigin piperryskurimuksesta oli kasvussa. Kävellessämme Helsinginkatua kohti ravintolaa muistelin viimeisintä käyntiäni kyseissä ravintolatilassa. Oli kesäyö, noin puoli viisi aamulla. Valitsemani annoksen laatua en muista, mutta se oli litteä ja rasvainen.
Siitä pizzasta oli nyt aikaa ainakin neljä vuotta.
Noustessamme portaat ravintolatilaan katsahdin ympärilleni. ”Tuohon nurkkaan se joku tyyppi sammui viime kerralla ja oksensi päällensä, kunnes henkilökunta huomasi ja heitti tyypin ulos.” -muistelin. Tila on sen jälkeen saanut ratkaisevasti tyylikkäämmän interiöörin, kuten myös asiakaskunnan.
Ripustimme takkimme naulakkoon ja istahdimme meille osoitetun pikkuruisen pöydän ääreen. Muutamassa minuutissa tarjoilija saapui ja ehdotti alkumaljaksi paikan kuusi-raparperi-kiriä (9e), joka olikin erinomainen. Maussa on vahva kuusenkerkästä tuttu makeus ja maanläheisyys, joka sopii paikan imagoon kuin juntti traktoriin.
Hetkeä myöhemmin pöytään saapui tattarileipää ja auringonkukansiemenlevitettä, joista leipä todellakin jakoi mielipiteensä. Tattari on aivan liian vähän käytetty raaka-aine, jonka maku ei sovi ihan kaikkialle, mutta leipä oli omalla tavallaan herkullista. Sen koostumus toki oli lähempänä märkää pahvia, mutta kokonaisuutena tämä ”leipäkori” oli piristävä poikkeus niin monta kertaa nähtyihin valmispatonkeihin.
Olin varannut pöydän paikasta etukäteen (jonka voi tehdä vain jos myös maksaa verkossa paikan viiden ruokalajin menuun, 48e + palvelumaksu), joten ensimmäinen ruoka saapui pöytään sitä erikseen tilaamatta tai valitsematta. Käymisiltanamme se oli fermentoitua punajuurta, tempurajäkälällä ja mesiangervomajoneesilla. Ja jotta gentrifikaatio keittiön tyyli iskisi oikein kunnolla, oli annokseen lisätty myös kuusipölyä. Tietenkin.
Pidän punajuuresta. Pidän siitä itseasiassa erityisen paljon ja olin itsekin yllättynyt, kuinka vähän fermentointi vaikuttaa sen makuun. Siitä tulee lievä etikkamainen maku, joka takuulla jakaa mielipiteitä ja ehkä siksi fermentoimisen hyödyllisyydestä voisi tässä tapauksessa olla montaa eri mieltä. Annoksessa tarjoiltu majoneesi taasen on erinomaisen hyvää ja täydentää punajuurta erinomaisesti. Tempurajäkälä taasen on jotain mitä ihan joka ravintola ei tarjoa ja sellaisena kokemusdemonstraationa se ajoikin asiansa. Makuasioista tosin voidaan olla montaa eri mieltä – omassa kitalaessani viivähti rasvassa paistettu tilkkutäkki.
Viimeistään tässä vaiheessa tilatut (ja erinomaisen voimakkaiksi havaitut) GT:t tulivat tarpeeseen (10,50e).
Seuraavana vuorossa oli keitto, joka sekään ei tietenkään ollut mikään tavanomainen, vaan meille esiteltiin lautanen, jonka keskellä oli kuivakukka-asetelman etäisesti mieleen tuova rykäelmä. Sipulipyrettä, kuivattu sipuli ja lupiineja – ja taisi seassa olla muillakin tavoin valmisteltuja sipuleita. Ja esittelyn jälkeen lautaselle kaadettiin myös ketunleipälientä.
Tässä vanhan partiolaisen sydäntä lämmitti. Rakastan sipulia ja kaikkea mitä siitä voi tehdä (joka ei ole kovin paljoa) ja pelkkä tuoksu toi mieleen penskana lähimetsän ketunleipälämpäreiden nyppimistalkoot, maistelut ja pohdinnat siitä, onko joku naapuritalon muista penskoista käynyt vittuillessaan kusemassa siihen.
Annoksen lupiinit olivat itselleni uusi tuttavuus. Proteiinipitoiset, herneitä muistuttavat pallerot ovat maultaan melko mitäänsanomattomia, mutta jälleen kerran niiden anti annoksessa on vain kokemus ”nyt voin sanoa syöneeni näitä” -meriitin kera. Muuten annos oli erinomaisen maukas vaikka kuivattu sipuli tuntuu turhalta – sipulin yhdistämienn ketunleipään on nerokas makuyhdistelmä, jota on nyt sen tajutessaan helppo rakastaa. Tästä Knorrin pitäisi kehittää oma pussikeittonsa.
Kolmas annos saapui pöytään herättäen jälleen hetkiseksi kaipuun vastapäiseen Alepaan ja sen pakastealtaisiin. Primitiivinen reaktio, jonka ymmärtää jos rankan työviikon jälkeen eteesi tuotaisiin annos joka näyttää olevan nypätty rantapenkereeltä. Fermentoitua ruista, idätettyä ruista ja raparperihilloa – monen muun vähäpätöisemmän raaka-aineen lisäksi. Annos oli myös lämmin, joka kuulemma johtui siitä, että fermentointiprosessi tuo rukiiseen oman lämpönsä.
Viittasin reaktiota kompostiin, joka lautaselle vilkaistaessa ei liene kaukana totuudesta.
Ensijärkytyksestä toivuttaessa rohkeasti lusikalla kimppuun ja nopea toteaminen – kyllä – tämä myös tuntuu rantapenkereeltä. Lämmin mämmimäinen tuntuma yhdistettynä sattumiin tukee toki maanläheistä tuntumaa, mutta maussa on (odotetusti) todella vahva rukiin maku ja jotain mitä en ole koskaan ennen maistanut. Annoksen keskelle piilotettu klöntti raparperia tukee myös ainutlaatuista makumaailmaa. Valitettavasti jostain kumpuava ylisuolaisuus on se, joka loppupuolella alkaa harmittamaan.
Toiseksi viimeinen annos ja palautuminen takaisin fine diningille lajityypillisempiin visuaaleihin. Lautasella suppilovahveroita, savustettua kyssäkaalia eräänlaisena muussina, marja-aroniaa ja jotakin minkä hukkasin ajatuksistani syönnin jälkeen – veikkaisin kaurakermaa jonkin metsämarjahedelmäpölyn kera. Annos jälleen erikoinen omalla tavallaan ja jokainen maku erillään muistuttaa maistajaansa jostakin menneestä. Kokonaisuutena kuitenkin annoksena melko pettymys – maut eivät oikein kohtaa ja vaikka kyssäkaali maistuu, marja-aronia ja suppilovahverot oikein eivät.
Viimeinen ja viides ruokalaji, jolloin GT:tkin ovat vaihtuneet paikan tarjoilemiksi viineiksi.
Jälkiruoka, jonka keskiössä on pakastekuivattu kaurakermavaahto, näyttää herkulliselta. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, sillä astronauttijäätelöistä tuttu maku löytää tiensä tännekin – tai siis sen puute. Kylmät ja kuivat lohkareet eivät sanottavasti sula suussa, vaan maistuvat kuivilta ja mauttomilta. Ollaan siellä vaahtomuovipatjan ja rakennustekstiileiden makumaailmassa, eikä happamat pihlajanmarjat kokonaisuutta paranna. Pohjalla oleva narskuva tattari ei toimi oikein kummankaan kanssa ja kokonaisuutena annos tuntuu sarjalta toisiinsa liittymättömiä elementtejä. Pinnalla on poltettua omenaa ja pihlajanmarjaa, joka on hauska idea, mutta tuo ymmärrettävästi mukaan tunkkaisen pistävän, palaneen maun, joka tuntuu dominoivan liikaa – ja vain maistuu yksinkertaisesti pahalle.
Summarum, eli miksi Villd on olemassa?
Pohdin pitkään, mitä mieltä olen Villdistä käynnin jälkeen. On itsestäänselvää, että ravintolan ruokalista on ainutlaatuinen – tällaista kukaan muu ei tee, kenties syystä. Vertaisin tätä kokemusta suunnilleen siihen, että matkaillessa joutuisi ryöstetyksi ja ottaisi sen positiivisesti paikallisväritteisenä kulttuurikokemuksena.
En siis tarkoita, että kokisin itseni ryöstetyksi. Itseasiassa 48 euron hintaisena viiden ruokalajin ja kahden tunnin kokemus on varsin maltillisesti hinnoiteltu. Tarkoitan sanoa, että aina kaikki kokemukset eivät lähtötasoltaan ole positiivisia. Kuten ei tämäkään. Erityisesti jälkiruoka ei kekseliäisyydestään huolimatta vaan täytä jälkiruoan tärkeintä merkitystä, eli illallisen kruunaamista ja ihan perusoletukseltaan, myöskään hyvää makua. Enkä tällä tarkoita, että jälkiruoan pitäisi olla jokin sokeripommi (jota tämä ei herra paratkoon tosiaankaan ollut).
Villdistä jää päällimmäiseksi tunne, että kikkailu (positiivisella konnotaatiolla sanottuna), eksperimentointi ja ruoalla tavoiteltava viesti ylittää kaikki muut tavoitteet – eikä se tunnu hyvältä, kun se annos, joka ei vaan toimi – sattuu kohdalle.
Villd tavoitti itsessäni sen palasen agrologia, joka on jäänyt lapsena vietettyjen partioleirien, metsäretkien ja mummolassa maatilalla vietettyjen kesien jälkeen elämään vajaaliekillä. Se antaa näkövinkkelin maailmaan, jossa keittiön näkemys raaka- ja villiruokaan välittyy lautaselle erityisen suoraviivaisesti ja tuo maisteltavaksi makuja, joita ei todellakaan pääse muualla maistelemaan. Näiden asioiden vuoksi olen erittäin iloinen, että tulin käyneeksi Villdissä.
Villd ei kuitenkaan täyttänyt minussa sitä tärkeintä osaa, mitä ravintolaillalliselta haluaisin. Haluaisin olla tyytyväinen.
Enkä sitä voi sanoa täysin sydämin olleeni.
Käyn mielelläni tämän artikkelin kommenttipuolella keskustelua siitä, mikä on ravintolaillallisen tavoite? Onko se turvallinen lomareissu vai elämysrikas matka, joka saattaisikin sisältää satunnaisen ryöstön?