Siitä ei ole kuin kuukausi – kenties puolitoista, kun asuntoni läheisen kebabpizzerian ikkunoihin ilmestyi ilmoitus paikan valtaavasta Villd-ravintolasta. Nimi, joka on joillekin merkinnyt tähän asti enemmän kuin toisille, mutta vaikka nimi on omienkin silmieni ohitse kulkeutunut, ei se hirvittävästi herättänyt uuh-aah-ooh -reaktioita. Mitä nyt vaan yhtenä todisteena taas siitä, että Kallion gentrifikaatio on saavuttanut yhden lakipisteensä.
Tältä osin ei siis liene ihme, että päättäessämme tämän viikonlopun illallispaikkamme olevan juurikin Villd, ei ennakkoasenteilta voinut välttyä. Kyselin kihlatultani, onko kotiin pakastimeen varattu pizzoja tai voidaanko tulla Hesen kautta himaan. Valmistautuessamme iltaan Kalliossa, nälkä kaiversi jo vähän sisuksia ja pelko fine dinigin piperryskurimuksesta oli kasvussa. Kävellessämme Helsinginkatua kohti ravintolaa muistelin viimeisintä käyntiäni kyseissä ravintolatilassa. Oli kesäyö, noin puoli viisi aamulla. Valitsemani annoksen laatua en muista, mutta se oli litteä ja rasvainen.