Spicy Hutin wieninleike ja eksistentialistinen matka tyhjyyden maailmaan

Spicy Hutin wieninleike ja eksistentialistinen matka tyhjyyden maailmaan

Tunnustan, minulla on arkkitehtuurinen perversio. Saan aivan liian paljon innostusta vanhoista 1960- ja 70-lukujen liikerakennuksista, olivat ne unohdettuja huoltoasemia, kauppakeskuksia tai vain yksittäisiä kaupparakennuksia. Niiden muotokieli on vertaansa vailla ja varsinkin pääkaupunkiseudulla, jossa palveluverkosto on ennen keskusliikkeiden keskittämishuumaa ja jättikeskuksia ollut tasaisesti kaiken kattava, löytyy monien metsälämpäreiden ja lähiöiden keskeltä tällaisia rakennuksia.

Sellaisessa pitää myös majaansa Vuosaarelainen Spicy Hut, joka kuulunee vakaasti kebazzerioiden kategoriaan. Paikassa on viitisentoista asiakaspaikkaa ja ravintolan valikoima keskittyy pitkälti pizzoihin, kebabiin ja leikkeisiin.

Ensivaikutelma on hiukan epätodellinen, sillä saapuessani paikanpäälle, ravintolassa ei ole ristinsielua. Hetken kuulosteltuani jostain kaukaa takahuoneesta kuuluu vähän kolinaa, joten päätän ottaa tiskistä itselleni ruokailuvälineet valmiiksi. Mahdollisimman äänekkäästi.

Kaksikymmentä sekuntia ja minua palvellaan hämmentyneen herran toimesta. En tiedä kuinka usein paikassa käy asiakkaita puoli kahdelta iltapäivällä, mutta jotenkin veikkaisin melko vähän. Tilaukseni veloituksesta unohtuu juoma ja kun huomautan aiheesta, asiakaspalvelija empii hetken ja sanoo sitten, että ”ota sieltä pieni juoma kaupanpäälle vaan”. Yhdentoista euron hintaisen wieninleikkeen kohdalla se ei ole huono diili.

Annoksen saapuminen pöytään kestää tarkalleen 17 minuuttia, jota edeltää innokas hakkaaminen ja rasvan tirinä. Ehdin jo ajatella, että paikan pitäjä tunnisti minut ja pistää nyt parastaan, mutta kun annos tulee pöytään, uskon anonymiteettini säilyneen.

Ei ensivaikutelma ihan niin hirvittävä ole, päinvastoin. Annoksen koko on kebazzerialuokan leikkeelle sitä korkeampaa keskiluokkaa ja ranskalaiset yllättävänkin rapeita, mutta tarkempi perehtyminen kertoo leivityksen epäonnistuneen pahasti. Leikkeen pinta on pääosin kosteaa muhjua, kuohkeudesta ei puhettakaan ja rapeuskin löytyy lähinnä leikkeen reunoilta ja pohjassa olevilta palaneilta alueilta. Tämä on sääli, sillä maussa leivityksen maussa on potentiaalia. Jos tämän pitäisi olla wieninpuuro possunleikkeellä, olisi kokemus 4/5.

Kapriksia on juuri sopivasti, mutta kalavalinta yllättää. En edelleenkään ole kalojen asiantuntija, mutta silakkaa (?) ei vielä eteen ole tullut leikkeen lisäkkeenä. Sitävastoin sivusalaatti on täysin nähty niin monessa paikassa aiemmin, eli se ei tarjoa mitään uutta. Se vaikuttaa kuitenkin samana aamuna valmistetulta, mitä ei aivan kaikista paikoista voi sanoa.

Lähtiessäni kohtasin toisen Lynchmaisen hetken. Hiukan ennen pöydästä nousemistani herra tiskin takaa ryntäsi ulos pizzalaukun kanssa ja luulin miehen vievän pizzan pihalle lähettiä vastaan. Hetken päästä noustuani pöydästä huomasin olevani täysin yksin. Ravintolassa ei (tiettävästi) ollut ketään ja kun kävelin yksin, lähistöllä ei ollut ristin sielua. Pizzapaikan vieressäkin ollut auto oli kadonnut. Koska kaukaisuudesta kuului kuitenkin liikenteen ääniä, hylkäsin neutronipommin vaihtoehdon ja karkasin kotiini miettien, mihin asti paikan ainoa asiakaspalvelija pizzaa lähti kuljettamaan luottaen, että nurkkapöydässä istuva ainoa asiakas kertoo satunnaisille ihmisille kyllä palvelun palaavan piakkoin.

Olen jokseenkin onnellinen paikassa vierailusta, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava leikkeen alitaneen riman reilusti. Siinä on potentiaalia, mutta vain sitä – ja yhdistettynä persoonalliseen kokemukseen entiseen pankkikiinteistöön (?) perustetussa kebazzeriassa, se tarjoaa jotain jota ei voi oikein arvostella. Pelkästään annosta kuitenkin voi ja se pääsee listalle 1/5 arvosanalla. Valitettavasti.