Kyllä. Tämän blogin vuosien aikana en montaa kertaa ole sisällössä loikannut Helsingin rajan ulkopuolelle, mutta tämä on yksi niistä. Sen verran monta kertaa keskusteluissa lukijoiden kanssa olen törmännyt kommenttiin: ”Mene Toroon! Se on tosin Espoon puolella, mutta siellä on paras wieninleike!”.

Lyhyesti: ei ole, mutta jos luet loppuun perustelen miksi.

Olin Espoossa, kun huomasin nälän hiipineen sisuksiini ja koska juuri muutamaa päivää aiemmin olin taas saanut tuon alussa kerrotun kommentin johonkin sosiaalisessa mediassa, päädyin kokeilemaan Grilli Toroa. Edellisestä käynnistä olikin noin 20 vuotta aikaa, joten siinä mielessä oli kiinnostavaakin käydä katsomassa oliko jokin muuttunut.

Ei ollut.

Paikka oli edelleen ihan samanlainen. Kuin ummehtunut huokaisu sisustuslehdestä vuodelta 1978 –ryyditettynä asiaan kuuluvalla rasvankäryllä. Sisäänkäynnin luona tilaa hallitsevat puiset möhkälekalusteet, jotka olivat muodissa aikanaan vain siksi että ne olisi voinut kylmän talven aikana polttaa öljykriisin uhatessa.

…ja kaikessa armottomassa mauttomuudessaan aivan uskomattoman huikea paikka! Hotelli- ja ravintolamuseo on taatusti käynyt paikan tallentamassa jo, mutta jos haluaa aikamatkan sinne 50 vuoden päähän, tätä ei voi ohittaa.

Valitettavasti ruoka ei kuitenkaan kata lupausta erinomaisuudesta.

Lounasajan loppupuolella paikka on edelleen aivan täynnä, lähes kaikissa pöydissä läjittäin likaisia astioita ja odotusaika á la carte -listalta tilatulle annokselle (L-koko, hintaa 26,50 €) puolisen tuntia.

Annos kuitenkin saapui lopulta pöytään ja jo ensimmäisellä vilkaisulla ymmärtää miten Toro on pystynyt ylläpitämään mainettaan. Annokset nimittäin ovat melkoisen isoja. Listan mukaan noin 270 gramman leikkeestä ei näy suurinta osaa ranskalaispinon alta.

Ensipuraisulta leikkeen leivitys on onnistunut hyvin. Se on ajoittain sopivan kuohkeaa, sopivan mehevää ja sopivasti jopa rapeaa. Suola tosin on unohtunut kyydistä ja leivitystä kiusaa lievä mauttomuus. Toki se antaa tilaa myös itse lihalle, joka on vasikkaa – tai ehkä ”vain” nautaa, sillä lihaa riivaa osittain jänteisyys – joka korostuu aivan luokattomien ruokailuvälineiden kanssa. Vuosikymmenten aikana hioutuneet veitset ovat kuin erikoistarpeisten lasten veistoluokasta, jossa pikku-Vertti ei vahingossakaan saa satutettua itseään kun tökkää tällaisella itseään silmään.

Annoksen lisukkeet ovat oma lukunsa. Koviksi friteeratut ranskalaiset uhkuvat keskinkertaisuutta ja harvoin käyttämäni ”tekisin kotona parempia” pitää sataprosenttisesti paikkaansa. Mitätön kiinankaalisalaatti on varmasti myös henkilökunnan parissa lähinnä nostalginen tunnelmanluoja, koska eihän kukaan vakavasti ruokaan suhtautuva enää tätä tarjoilisi ravintona – eihän? Sinänsä molemmat sopivat erinomaisesti paikan henkeen ja jos ne tekisi paremmin – siinä katoaisi jotain paikan syvimmästä luonteesta. Tätä paikkaa ei ole tarkoitettu millekään hifistelijöiden artesaaniranskalaisille. Iso plussa kuuluu annoksen reilulle sitruunalohkolle.

Grilli Toro ei millään tasolla ole enää tätä päivää.

Se ei ole edes 2000-lukua.

Se on täysin menneisyyteen jämähtänyt syöttöläravintola, joka ylläpitää vuosikymmenten takaista ravintolakulttuuria edelleen (toivottavasti) menestyksekkäästi. Grilli Toro antaa erinomaisen kuvan siitä mitä lapsuuteni ”Esson baari”-kokemus oli.

Jos paikka uusisi (tai edes teroittaisi) ruokailuvälineensä ja leikkeen liha olisi ollut laadukkaampaa, olisi tässä ollut jo selkeästi parempi kokemus, mutta tällaisena tämä toimii erinomaisena näyteikkunana siihen mitä pihviravintola tarkoitti 40-50 vuotta sitten. Siksi tätä ei voi myöskään verrata mihinkään muuhun, mutta jos tämä annos olisi tarjottu tähän hintaan jossakin muualla, niin se olisi 2/5.