Ai jumankekka. Vuosikausien työ tuottaa tulosta, kun vihdoin kutsutaan ihan tämän blogin puitteissa ravintolan koeillalliselle! Jos ette tiedä, niin koeillallisella ravintola kenraalinharjoitusmaisesti tarkistaa ennen oikeaa avaamista, toimiiko keittiön ja salin yhteistyö sataprosenttisesti. Koeillalliselle kutsutaan usein henkilökunnan ja omistajien ystäviä/tuttavia – ja tässä tapauksessa myös vaatimattoman ravintolablogin ylläpitäjiä.

Ja tarkkaan ottaen, kutsuin tavallaan itse itseni. Koska tiesin koeillallisten järjestämisestä ja Segreto avasi ovet aivan kotini naapuriin (Kaarlenkatu 11), laitoin paikalle viestiä ja tiedustelin mahdollisuudesta osallistua sellaiselle (ihan maksavana osallistujana). Hämmennyin vähän, kun vastapalloon tulikin suora tervetulotoivotus ja ilmoitus, että paikka tarjoaa illallisen. Enkä edes ollut maininnut tästä blogista mitään.

Näin se maine kai kasvaa. Vasta seitsemän vuotta ravintolakokemuksista kirjoittamista ja vihdoin ilmaiset illalliset odottavat syöjäänsä!

Ka-ching!

Ennenkuin keskityn kokemuksesta avautumiseen, on ehkä hyvä kerrata, että tämän blogin tarkoitus on välittää rehellinen asiakaskokemus ravintolasta muille siitä kiinnostuneille. Siinä vaiheessa kun ravintola tietää kirjoittajan nimen – ja varsinkin kun ravintola tarjoaa ruoan ja juoman vastikkeetta – ei voida puhua todellisesta asiakaskokemuksesta, joten on syytä kertoa se aina ääneen. Kokekaa tämä siis disclaimerina. Siitä huolimatta pyrin rehellisesti kuvailemaan kokemustani paikasta ja ruoasta.

Segreto on rakennettu Elisan toimitalon vanhaan työntekijäruokalaan. Olen 20+ vuotta kävellyt paikan ohitse ja miettinyt aina välillä, mikä ikkunoiden taakse oikeastaan piiloutuu, kunnes vihdoin gentrifikaatio avasi ovet myös tavalliselle kansalle. Julkisivu ei kuitenkaan kerro kaikkea, sillä varsinainen salaisuus tiloissa on sen taakse kätkeytyvä todella mukavan tuntuinen sisäpiha.

Muutoinkin tiloihin on käytetty rahaa ja kaikki on ns. vimpan päälle. Trendikkyys huokuu ja siinä missä ”italofood”-paikassa olettaisi kuulevan ämyreistä Pavarottia tai muuta italialaista, on soittolista vielä ilmeisen kesken. Tyylilajit vaihtelevat ja atmosfääri ei välttämättä oikein pysy musiikin osalta ihan kasassa.

Mutta ruokaahan tänne tultiin maistelemaan! En tosin sano ehdotetulle negronillekaan ei, joten se avasi ruokahalua juuri sopivasti.

Ensimmäisenä tarjolle tuli kaksi bruschettaa (1 kpl / 4 €, 2 kpl / 7 € ja 3 kpl / 10 €). Avecin roolia täyttävä vaimo kasvissyöjänä sai klassisen tomaatti-basilika -täytteen ja itse sain linnunmaksa- ja mätitäytteiset. Molemmat kiittelimme leivän makua ja rakennetta, kuten myös leivän kohtuullista kokoa. Se kun aina ei tunnu olevan selvää, että bruschettan pitäisi olla alkupala, eikä aamiaisleipä.

Itse pidin linnunmaksatäytteisestä hyvin paljon. Leivän päälle sipaistu mousse oli sellaisenaankin herkullista, mutta leivän ja ehdotetun viinin kanssa yhdistelmä oli taivaallinen. Ehkä siksi mätitäytteinen ei samalla tavalla säväyttänyt, vaikka se olikin huomattavasti raikkaampi vaihtoehto.

En ole koskaan pitänyt oliiveista, joten kun pöytäämme asetettiin lautasellinen grillattuja oliiveja (6 €) ajattelin niiden jäävän syömättä. Onneksi maistoin (ja söin lopulta koko lautasellisen), sillä tässä oli illan yllättäjä ja samalla malliesimerkki siitä, että hyvä annos voidaan tehdä erittäin yksinkertaisena. Pieni pintagrillaus hyvälaatuiseen oliiviin, päälle sitruunaa ja korianteria. Näitä napsi todella mielellään makupaloina, vaikka vielä tämän jälkeenkin olen sitä mieltä, että en pidä oliiveista. Kummallista.

Pienenä yllätyksenä Segretossa tehdään omaa mozzarellaa kotimaisesta lehmänmaidosta (10 €). Annoksen ulkonäkö ei ole se kaikkein houkuttelevin, mutta maku oli todella hyvä ja erikoinen. Koostumus oli askeleen lähempänä halloumia kuin sitä kaupan muovipussissa myytävää vetistä möllykkälöllykkää, mutta maussa oli myös jotain todella tuttua jostain lapsuusvuosilta. Pohdin sitä pöydässä pitkään ja ainoa, mikä vähän soitti kelloja, oli jokin vanukas. Ehkä kyseessä oleva maku onkin vain aito maito? Hyvä annos, erikoinen kokemus – mutta jos lähtisin annosta parantelemaan, lisäisin lautasen sivuun vähän caprese-henkistä lisuketta niille, jotka haluaisivat koeluontoisesti myös sekoitella makuja.

Siinä vaiheessa kun lasiini kaadettiin melko konstailematonta punaviiniä, arvelin seuraavan annoksen olevan samanlaista ruokaa. Ja totta tosiaan, pastaksi oli valikoitunut yksi lempipastoistani, carbonara (15 €). Hyvää carbonaraa on aina syytä kunnioittaa ja antakaas nyt kerron teille lyhyesti, miksi Segreton carbonara saattaa olla tuleva klassikko:

1. Itse pasta on laadultaan erinomaista käsityötä ja
2. se on valmistettu juuri oikeaan napakkuuteen.
3. Käytetty liha on guancialea, eli pitkään kypsytettyä possun poskea.
   – …ja ai jumankekka se oli nannaa!

Ainoa annoksen heikkous oli se, että lihaa olisi saanut olla hiukan enemmän. Ihan pelkästään siksi, että se oli yksi parhaita makuja pitkään aikaan mitä possueläin on reseptoreilleni tuonut, mutta myös annoksen tasapainon kannalta. Ei minulta valitusta kuulunut siltikään, vaikka possu pääsi annoksesta loppumaan, mutta jäin sitä kaipaamaan aina viimeiseen haarukalliseen asti.

Jos kuitenkin käytte tämän tekstin innoittamana Segretossa ja haluatte kokeilla vain yhtä annosta, kokeilkaa tätä. Varoitus tosin on paikallaan, sillä liika uppoutuminen annokseen saattaa aiheuttaa valemuistoja lapsuudesta Napolin kukkuloilla.

Pääruokien puolelta itselleni saapui paahdettu siikafilee (26 €) ja avecilleni margharita (16 €). Molemmat annokset olivat moitteettomasti valmistettuja, mutta syömäni carbonaran jälkeen minua oli vaikea enää säväyttää. Pidin kovasti siika-annoksen prosecco-kastikkeesta ja kurpitsapyreestä, jotka toivat annokselle sopivaa hienostuneisuutta, finesseä.

Pizzan osalta taikinan rakenne oli moitteeton ja erityisesti tomaattikastike on onnistunut hyvin. Todella pieni, mutta hauska lisäys on myös pikkelöidyt kirsikkatomaatit. Ne eivät välttämättä pelaa lisäpisteitä pizzareseptin autenttisuuteen, mutta tuovat kivan lisän makumaailmaan.

Illallisen jälkiruoaksi vaihtoehtoja on riittämiin. Avec päätyi kanelijäätelöön (6 €), johon muut vaihtoehdot olivat pistaasipähkinä ja amaretto. Myös lonkerosorbettiakin olisi ollut valittavana. Kanelijäätelössä kanelin maku oli hyvin hienovarainen, jopa mieto – mutta silti selvästi havaittavissa. Makuun olisi voinut suoraan laittaa ripauksen kardemummaa niin pullajäätelö olisi valmis.

Itse päädyin tiramisuun (9 €), jonka odotin olevan pala valmista tiramisua, mutta annos rakennettiinkin pöydässä. Saat siis eteesi donitsimaisen kakkusen, jonka päälle tiramisu rakennetaan pienen ohjelmanumeron tavoin. Kiva pieni lisä, joka antaa mahdollisuuden arvostaa klassikon elementtejä ehkä hiukan paremmin. Toivottavasti tapa säilyy myös jatkossa.

Maultaan tiramisu on uskollinen alkuperälleen, tasapainoinen ja pilvenhattaramaisella olemuksellaan oiva lopetus illalliselle.

Kun kuulin ensimmäisen kerran Segreton konseptista, ehdin ajattelemaan: ”Taasko mukaitalialainen ravintola, voi ei.” – mutta yllätyin positiivisesti. Vaikka kuinka kriittisesti tarkastelisin kokeilemiani annoksia, niin en pysty löytämään niistä moitittavaa. En edes siltä kantilta, että paikkaa tarkastelisi autenttisen italialaisen keittiön kannalta. Siihen jämähtäminen olisi tosin vähän hupsua kun kyseessä on kuitenkin helsinkiläinen ravintola ja keittiö on aina enemmän tai vähemmän eri osiensa summa. Toki autenttisuusherkille mainittakoon, että käsitykseni mukaan italialaisuus on otettu huomioon myös henkilökunnassa.

Jos nyt ajattelisin itse käyttäneeni tähän illalliseen 73 euroa + viinit, niin olisiko illallinen ollut sadan euron arvoinen?

Kyllä.

Miksi?

Söimme ja joimme yli kolme tuntia. Annosten luoma kaari sille ajalle oli monipuolinen, herkullinen matka yhteen maailman vanhimmista ruokakulttuureista – pienin, persoonallisin lisäyksin. Paikan tunnelma muuttui sen kolmen tunnin aikana. Alkuillasta olimme melkein tyhjässä ravintolassa, jossa taustamusiikin merkitys nousi korostetusti esille tunnelman luojana, mutta loppuillasta salin täytti puheensorina ja vilkas liikehdintä. Ehkä juuri se on tarkoituskin?

Se mitä jäi illasta käteen oli kikkailematon, kotoisan turvallinen illalliskokemus, jossa yllättäviä kokemuksia ja ”wau”-elämyksiä. Segreto tuntuu paikalta, joka on konstailematon ja rehellinen, mutta samalla jostain syystä trendikäs olematta ärsyttävän pyrkyrimäinen. Se on kuin 17 euron punaviinipullo, joka antaa odottaa jotain vähän parempaa (ja elää odotusten mukaisesti), mutta ei vaadi siitä nauttimiseen Riedelin punaviinilasia ja kohotettua pikkurilliä.

Lopuksi disclaimer. Näette tässä alla viiden tähden arvion. Siihen on syynä se, että tämä blogialusta vaatii alla olevan tähtiarvion, enkä voisi poistaa sitä vaikka haluaisin. Pidän edelleenkin kiinni säännöstä, että en anna arviota ravintolakokemuksista, jotka on minulle tarjottu.

Koska monet käyttävät tätä alustaa eräänlaisena hakukoneena löytääkseen itselleen sopivia ravintoloita, niin olisi epäreilua ettei Segreto olisi tässä mukana. Harva kuitenkaan hakee ravintolaehdotuksia sieltä skaalan alapäästä.

Joten te, jotka luitte tänne asti – suhtautukaa kaikkeen edellä kirjoitettuun ilmaisen illallisen syöneen mielipiteenä ja menkää itse kokeilemaan. Kuulen todella mielelläni mielipiteitä jotka ovat ristiriidassa sanomani kanssa.