Muistan kun Döner Harju tuli Fleminginkadulle Helsingin Kalliossa. Tuota punaviherkuplassaan makoilevaa kaupunginosaa ravisutteli tuo uusi ravintola, joka oli hakenut oppia ihan Berliinistä asti ja tarjoili jotain uutta mitä ei oltu koskaan ennen nähty. Paitsi tietysti siellä Berliinissä.

Döneriä.

Eikä mitä tahansa Wotkinsin tusinatavaraa, vaan oikein ja aidosti tehtyä döneriä, jonka ravintola oli itse valmistanut. Hipsterivaltakunnan kunniaksi ruoka tarjoiltiin emalitarjottimilta ja annoksessa oli korianteria.

”Uuuh” ja ”Aaah” kuului kautta Helsinginkadun molempien puolten, kun ihmiset kulkivat ohi Bullmannin rasvaisten leikkeiden syömään tuota premium-kebabiksikin kutsuttua nannaa. Jonot kasvoivat ja vain costeau-pipojen määrästä pystyi arvioimaan kauanko omassa tilauksessa saattoi mennä.

Joskus se oli kolme varttia.

Silti ihmisiä riitti.

Döner Harjun kunniaksi on sanottava, että se viimeistään toi aidon dönerin Helsinkiin. Tottakai jo vuosikymmenten ajan aitoa döneriä oli saanut (itse tutustuin siihen joskus vuonna 1990 Riihimäen Bodrum Kebabissa – terkkuja vain Özgünille jos luet tämän!), mutta vaikeus oli siinä, että kukaan ei oikein tiennyt niistä. Ainakaan laajassa mittakaavassa.

Aika paljon on vettä kulkenut kuitenkin Pitkänsillan ali sen jälkeen ja helsinkiläinen ravintolaskene on monta kertaa järjestelty uudelleen. Kebab on tällä hetkellä ketjuuntumiskilpailun kuuminta hottia ja peli on vasta alkanut. Kävin taannoin testaamassa sittemmin Brönerin ja sen artikkelin synnyttämässä keskustelussa nousi esille yksi asia – miten Döner Harju siihen vertautuu?

Kävin kokeilemassa!

Muutama disclaimer kuitenkin alkuun. Ensinnäkin, en ole mikään berliiniläisen kebabskenen asiantuntija, joten en pysty sanomaan mitään siitä kuka on autenttisempi ja millä tavalla. Toisekseen, Döner Harjun ja Brönerin vertailu ei ole aivan reilua – ne kun ovat erilaisia ja ammentavat lähtökohtansa ihan eri lähteistä. Kolmanneksi, kävin Döner Harjussa lounaalla – joten annos oli riisutuin mahdollinen Iskender.

Kolme asiaa kuitenkin Döner Harjun lounasannoksesta voi irrottaa mutusteltavaksi.

Lihan, leivän ja kastikkeet.

Liha:

Pätevää, kuten aina. Rasvaista? Kyllä. Maistuvaa? Kyllä. Vuoden 2024 tasolla ”premiumia”? Ei. Döner Harju tietää mitä tekee, mutta lihan osalta tuntuu että on jäänyt ajastaan jälkeen ja kilpailee edelleen siellä perus-kebabberioita vastaan kun pitäisi suunnata katse ylemmäs. Paljon ylemmäs.

Leipä:

Focaccia jakaa takuulla mielipiteitä, varsinkin kun se lounasannoksessa tarjoillaan helvetin isona viipaleena, jonka päälle on vain lätkäisty kauhallinen lihaa ja kastikkeita. Mikään ei vituta niin paljon kuin hinkata tylsillä aterimilla jonkun Etolan 50 sentin pesusienen viskositeetilla varustettua, kastikkeesta nuhjuuntunutta leipää. Vielä kun se on onnistuttu toiselta puolelta jotenkin saamaan kuivaksi ja sitkeäksi kuin kengänpohja.

Maku on ihan okei, mutta jälleen kerran – tämä erosi laadulla edukseen vuonna 2015.

Kastikkeet:

Döner Harjun kastikkeet ovat pirun hyvät. Tomaatti-harissa on taivaallista ja parasta mitä luokassaan on maistettu. Jugurttikastike toimii.

Mutta edelleen. Kun tätä on syöty 10 vuotta, niin se ei oikein enää säväytä samalla tavalla kuin ennen.

….hei hetkinen, entäs annos muuten?

Tottakai annoksesta löytyy muitakin yksityiskohtia. Eli käytännössä granaattiomenan siemeniä ja kolme riivittyä korianterinlehdykkää. Hinnoittelupolitiikka myös säväyttää, kun niistä 24 muovipullon multipaketeista nykäistyllä colapullolla on hintaa 3,5 euroa. Litrahinta on vain 10,50€….

Ymmärrän täysin, että ravintolat hakevat katetta juomista. Kelvolliset viinipullot maksavat handelissa 15-20 euroa ja ravintoloissa 40-50 euroa. Jos vastaava kateprosentti olisi käytössä, olisi viinipullon hinta noin 140 euroa.

Eihän se tietenkään mene ihan näin. Mutta jos virvoitusjuomista haetaan tällaista katetta, pyritään edes tekemään siitä jotenkin hintansa arvoista, eikä isketä sitä ”Ei yksittäismyyntiin”-merkattua muovipulloa asiakkaan eteen ja samalla väitetä, että ollaan jollain tavalla premium-tason kebabravintola.

Jos tästä tekstistä nyt saa sen kuvan, että jotenkin vihaan Döner Harjun annoksia, niin se ei pidä paikkaansa. Döner Harju nimittäin pesee monta muuta paikkaa yhdellä asialla ja se on palvelu – pienikin avoimmuus omassa asenteessa sisään mentäessä saa aikaan iloisen hymyn ja palveluasenteen jossa kehoitetaan ottamaan teetä/kahvia ja soppaa sivupöydältä, sekä muistutetaan automaattisesti aterimista – ja lopulta tarjoillaan se ruoka sinne pöytään, mikä ei piippareiden valtakunnassa ole nykyään aina selviö.

Siinä missä Döner Harju vuonna 2015 oli kuitenkin kebabskenen huippua, sijoittuu se tällä hetkellä hyvin lähelle krapulakebab-kategoriaa. Se ei tarkoita, että se ei olisi hyvää (pl. viimeaikaiset kokemukset leivästä), mutta kun haluaa herkutella ja panostaa omaan lounaaseen, niin se tuntuu todella vaivaannuttavan tavanomaiselta.

Aika on mennyt säväyttävyyden ohitse. En oikeasti tiedä, mitä Döner Harjun pitäisi tehdä. Todennäköisesti ei mitään.

Tämä lounaskokemus oli silti pettymys. 2/5.