Tästä ravintolasta ei voi puhua ottamatta huomioon myös sitä isännöivää rakennusta, sillä Toppa sijaitsee Alvar Aallon suunnitteleman, 1962 valmistuneen entisen Enso-Gutzeitin pääkonttorin yläkerrassa Helsingin Katajanokalla.

Useissa keskusteluissa taloon on viitattu Helsingin rumimpana talona, joka on toki makuasia. Harvassa ovat kuitenkin ne puolustelijat, jotka argumentoivat sen sopivan ympäristöönsä. Rakennuksen arkkitehtoonisista ratkaisuista voidaan toki aina keskustella, mutta itse marssin siihen sisään ennakkoluulottomasti vain viettämään iltaa kaveriporukassa. Tämä kirjoitus on tehty ja tulee lukea vain kokonaisvaltaisena tekstinä tuon illallisen herättämistä tunteista – ja halusimme sitä tai emme, rakennus on yksi iso osa tämän ravintolan sielua.

Saavuin paikalle reilusti etuajassa ja jäin hetkeksi ulos tarkastelemaan rakennuksen yksityiskohtia. Jos arkkitehtuuri on lähellä sydäntä tai Alvar Aallon työt tiedossa, asettavat rakennuksen yksityiskohdat jo odotuksia illan henkeen. Aikanaan pompöösiyden multihuipentumana toiminutta sisäänkäyntiä eivät vuosikymmenet ole kohdelleet pelkästään hyvin. Prameus on vaihtunut hiukan tunkkaisen tuntuiseen ahtauteen, joka toki pitää asettaa 1960-luvun ja Alvar Aalto -kultin kontekstiin. Sisään saapuessa myös eteisaula jatkaa samaa tyyliä. Lämminsävyinen valaistus ja tyylille uskollinen sisustus kaappaa saapujan Mad Men -aikakauteen, jossa idänkauppa voi hyvin ja sen rattaita voidellaan milloin vodkalla ja milloin koskenkorvalla.

Eteisaulassa päivystävän henkilön johdatuksella saapuja ohjataan hissiin, jolla tie vie ylimpään kuudenteen kerrokseen. Pienen etsinnän jälkeen osun valoisaan ravintolasaliin, jossa henkilökunta valmistautuu illan serviisiin. Koska kyseessä oli kaveriporukan illanvietto, olin varoittanut ravintolan henkilökuntaa jo etukäteen äänekkäiden pillujuttujen mahdollisuudesta ja muiden asiakkaiden mukavuuden maksimoimiseksi meille oli varattu automaattisesti kabinetti.

Nostalgisen prameasta interiööristä huolimatta henkilökunta ei jotenkin tuntunut sopivan samaan muottiin. Sitä jotenkin odottaisi tällaisen ravintolan sisältävän vain valkoisen paitansa ylin nappi kiinni pitäviä, puoli kiloa brylcreemiä hiuksissaan salin poikki viuhahtelevia herrasmiehiä – mutta alusta lähtien asenne oli nuorekas, rento ja hyvällä tavalla välinpitämätön. Viimeisin ei yltänyt kuitenkaan palveluasenteeseen, sillä vaikka tunne ”saapumisesta frendien luokse illanviettoon” oli läsnä, asiakkaan huomioiminen oli suoraa ja välitöntä.

Koko seurueemme valitsi Feast-menun (72 €) ja siihen tehdyt juomaparitukset (45 €).

Alkupaloiksi keittiöstä saapui kolme eri makupalaa. Shiso-lehdelle aseteltu lohi, jossa suhteellisen turvallisesti oltiin haettu sushimaista alkupalaa. Lehden käyttö kääreenä toki erotti sen monista muista ja makumaailma oli mukavan kalainen, pirteä ja ruokainen.

Myönnän missanneeni toisen alkupalan pääraaka-aineen, mutta jos muistikuvani palvelevat oikein, kyseessä on parsakaalin kukka/kukinto. Koska kyseessä oli kaveriporukan illanvietto, säästin seurani intohimoiselta kyselemiseltä – mutta tässä oli selkeästi alkupalojen kuningas. Sopivan päräyttävä, suutuntumaltaan, sekä maultaan erikoinen – vaikkakaan ei kovin ruokaisa pikku suupala, jonka haluaisi kokea vielä toistekin.

Kolmantena alkupalana ehkä tavanomaisin, eli possun ribsit. Tarjoiltaessa näitä vähän esiteltiin amerikkalaisten puolesta anteeksi pyytäen, että jenkkityyli on usein kaataa vain päälle sokeria, mutta Toppan tyyli on tehdä makeus hunajalla. Se näissä myös maistui. Hyvä, mutta itämaisemmasta makumaailmastaan huolimatta ehkä jopa liian turvallinen vaihtoehto.

Pienenä välipalana pöytään saapui myös parsaa, joka oli itselleni iloinen yllätys. Kypsyys oli näissä täydellinen, kuten myös maku. Tässä vaiheessa itselleni jo oli muodostunut käsitys, että Toppan tyyli on selkeästi tehdä melko kikkailematonta ruokaa, jossa keskitytään tekniseen toteutukseen – mutta silti pyritään tekemään ruoasta oman tyylistä ja persoonallista pienin lisäyksin. Tällä annoksella tuohon tavoitteeseen päästiin, sillä tämä annos olisi helppo ohittaa tylsyydessään vain olankohtauksella – ellei tämä olisi ollut oppikirjanomainen esimerkki siitä, miten annos pitäisikin tehdä.

Liharuokana tarjoiltiin lahelaisten ylpeys, eli lihamuki. Ehkä eniten odottamani annos, sillä tokihan Toppan päätös lähteä versioimaan tätä yöllisten kulkijoiden proteiinilähdettä oli levinnyt jo ravintolan avauksen tienoilla korviini. Annoksen tarjoilu ”I ♥ Lahti” -mukista on myös pieni, mutta arvostettava yksityiskohta, mikä jotenkin myös tiivistää hyvin kokemani rentouden ja sen takaa pilkistelevän huumorin Toppan asenteessa.

Annoksen kanssa tarjoiltiin myös kolme muuta lautasta, joista merkittävin oli yllätyksetön mutta täydellisesti toteutetut nauhaperunat. En ole nauhaperunoiden ylin ystävä varsinkaan tällaisessa paikassa tai tällaisessa kokoonpanossa, mutta niiden rakenne ja maku oli kohdallaan. Itse olisin kuitenkin valinnut jonkin muun, helpommin haarukoitavan perunavaihtoehdon.

Lihan kastikkeeksi tarjottu chimichurri oli poikkeuksellisen hyvää, kuten myös pieni konstailematon salaatti. Kokonaisuutena näiden komponenttien luoma lautasellinen loi makumaailmana sellaisen hassun muistikuvan lapsuuden Esson baarin lehtipihvistä. Jälleen kerran siis teknisesti täydellinen kokonaisuus, jossa liikutaan jossain siellä katutason makumaailmoissa, mutta onnistutaan tuomaan se monta astetta ylöspäin luomatta sen ympärille turhalla (ja usein myös typerällä) kikkailulla saavutettua glooriaa.

Kalaruokana tuli hiukan odottamaton annos siikaa punaisessa curryssä, jonka lisukkeeksi tarjottiin riisiä. Teknisesti annokset jälleen kerran moitteettomasti valmistettuja, mutta toki vaalea kala jäi maultaan helposti curryn varjoon. Curry itse herätti kommentteja kuten ”vähän parempi kuin Thai-Cube”, minkä tavallaan ymmärrän (sivuhuomautus: mielestäni Thai-Cubet on erinomaisia mauiltaan omassa luokassaan). Itse tilasin annoksen sivuun leipää, joka oli ilahduttavan erilainen vaihtoehto ja sopi curryn kanssa nautittavaksi kuin nenä päähän – niiden esittely karkasi kokonaan korvistani/muististani ohitse, mutta maussa oli sellaista gyoza-henkistä vivahdetta. Pienenä osoituksena rennosta huumorista, riisiin esittely osui kaikkien korvaan suunnilleen tällaisena: ”…and here we have rice, that is…. well…. just rice.”

Jälkiruoka oli omasta mielestäni ehkä menun heikoin annos. Sokeripinnoitettu vanukas, jonka päällä popcornia ja sivussa viipale appelsiinia tuntui kaiken tämän jälkeen hiukan tylsältä – joka itsessään tuntuu vähän kummalliselta kun Toppan tarjoamaa illallista tarkastelee kokonaisuutena. Olisin kaivannut makuun hiukan moniuloitteisempaa sävyä, mutta tämän annoksen todellinen kruunu oli siihen paritettu viini.

Harvoin tulee vastaan sellaisia juomaparituksia, jossa keskinkertainen annos nousee suoraan kolmanteen potenssiin pelkän siihen paritetun viinin myötä. Tässä se tapahtui. Muutenkin viinivaihtoehdot olivat hyvin kohdallaan ja sitä 1+1 = 2,5 kaavaa sai todistaa kierros toisensa jälkeen.

Kahden ja puolen tunnin illallisen aikana palvelussa osui muutama stiplu, mutta ei mitään vakavaa. Pääosin ajoitukset olivat todella hyvin kohdallaan ja ruokalajien välille osui riittäviä taukoja kautta linjan. Silti laskun hankkiminen, saaminen ja selvittely osui palvelun heikoimmaksi kokemukseksi ja mainittavaa on myös se, että osa palvelusta tuli vain englanniksi. Tämä ei missään tapauksessa ollut miinus (monesti se osuus nimittäin oli kokemuksen persoonallisinta antia), mutta se on hyvä tietää jos seurue koostuu ihmisistä joille kieli on vaikea ymmärtää.

Tämän luettuasi ei varmastikaan ole epäselvää, että minä pidän Toppa-ravintolan annista. Tämän illalliskokemuksen jälkeen olen hiukan harmissani, etten ole käynyt siellä aiemmin – kuten myös siitä, että se on niin sivussa kaikista normaaleista kulkureiteistäni. Paikka nousee listalleni ehdottomasti ”pakko käydä kokeilemassa myös lounasta” -osiolle.

Tämän artikkelin pohjalla oleva kokemus oli kaksijakoinen. Kymmeniä vuosia Helsingin arkkitehtoonisen vollotuksen demonisoiva rakennus tuo yllättävän paljon odotuksia myös sen katolla odottavan ravintolan annille. Siitä huolimatta ravintola on tietoisesti valinnut linjan, jota voisi löytävän todennäköisemmin Kallion Kurvin sivukaduilta ja mikä tärkeintä, se onnistuu sen linjan pitämisessä alusta loppuun. Koko illallisen ajan tuntuu, että Artekin pöydälle tarjoillut annokset ovat sopivassa kädenväännössä paikan atmosfäärin henkimän historian kanssa, eikä se tunne tunnu hellittävän vielä seuraavanakaan päivänä.

Herää jotenkin kysymys – miksi tuollainen ravintola on päätetty laittaa juuri tuollaiseen paikkaan ja miksi en ole siitä yhtään pahoillani?

Tällaisen tekstin jälkeen on todella vaikea asettaa kokemus tuoreeltaankin 1-5 arvosanan alle siten, ettei tasanumeron antaminen tuntuisi jotenkin venyttävän todellisen kokemuksen ansaitsemaa arvosanaa.

Silti minä pidän tästä ravintolasta ja minä pidin tästä kokemuksesta.

Jopa niin paljon, että taivun antamaan tälle arvosanan 5/5.